Olin viikonloppuna kotikaupungissani ja kävelin pitkin tuttua lenkkipolkuani. Katsoin kuinka tuuli leikki syksyn lehtien kanssa ja aurinko kimalteli järven aalloilla. Minulla ei ollut oikeastaan mihinkään kiire. Siinä tunteessa oli jotain vapauttavaa ja jotain mistä halusin pitää kiinni. Kun muistelin kymmenen vuotta sitten askeleitani sillä samalla polulla, ne olivat kuin pahaa painajaista. Silloin ainoa eteenpäin vievä voima oli sisällä puristanut pelko ja ahdistus.

Vieläkin mietin mikä mielessä meni rikki, kun se ajoi yli kaikkien fysiologian signaalien ja säätelyjärjestelmien? Miksi sirpaleinen itsetunto halusi tehdä minusta hennon ja näkymättömän? Mikä tarkoitus oli juosta yksin pimeässä silloin, kun oma huonommuuden tunne oli kaikkein suurin? Milloin inho omaa kehoa kohtaan kasvoi niin suureksi, että syömisestä tuli elämän pelottavin asia? Aina ymmärrys elämään ei riitä, eikä varsinkaan silloin kun oma mieli hajoaa.

Luottamus kehon omiin viesteihin kytkeytyi irti ja käsitykseni lempeydestä, levosta ja sallivuudesta katosi. Oma mieli alkoi käyttää ruokaa ja liikuntaa hallinnan sekä rangaistuksen välineenä. Lenkille oli lähdettävä joka ilta ja aina kun ahdistus iski. En nähnyt ympärilleni enkä välittänyt vesisateesta, mutta tiesin, että minun oli päästävä eroon jokaisesta kalorista. Usein voimat olivat lopussa, jalat eivät jaksaneet juosta, mutta jatkoin matkaa. Minun oli pakko.

Liikunta ja syömisen kontrollointi täyttivät sisäisen tyhjyyden ja pohjattoman yksinäisyyden. En uskaltanut puhua, en jakaa tunteita, mutta uskalsin uhrata kehoni löytääkseni hyväksynnän. Sairauden harhaa oli luulla, että se suunta auttaisi saavuttamaan jotain hyvää. Se tie haurastutti luut, sammutti hormonitoiminnan ja kasvatti karvapeitteen selkään. Se tie oli keholle liikaa.

Joku onneksi otti minut vauhdista kiinni ja rakkaudella pakotti seisahtumaan itseni kanssa. Oli aika kohdata sisimmässä painava paha olo ja tunnustaa itselleen kuinka väsynyt olin. Oli painettava jarrua ja sanottava ääneen ettei tässä ollut mitään järkeä. Syömishäiriön päihittäminen ei ollut mutkatonta, mutta sadat keskustelut ja kaikki itketyt kyyneleet auttoivat lopulta tarttumaan käsi täristen lusikkaan ja jättämään pakonomaisen hyppimisen pois päivän ohjelmistosta. Sanotaan, että joskus mahdottomilta tuntuvat asiat tulevat mahdollisiksi ja juuri niin tässäkin kävi.

Tänään istun lapsuuden kotini keittiössä ja katson ulkona piiskaavaa sadetta. Mietin miltä minusta tuntuu? Epävarmuus omassa kehossa on edelleen läsnä. Melkein kaksinkertaistunutta kokoa ja jatkuvaa muutosta kehossa on vaikea ottaa vastaan. Silti olen varma, ettei minun tänä iltana tarvitse enää kiskoa lenkkareita jalkaan. Voin syödä iltapalani ahdistumatta ja kiittää elämää sen kyvystä korjata rikki repeytynyttä mieltä.

Kristiina

Vertaisohjaaja, Etelän-SYLIn hallituksen varapuheenjohtaja