Osallistuin Syömishäiriö-päiville vapaaehtoisena. Tänä vuonna päivät järjestettiin Helsingissä teemalla: Hankala tapaus? Rinnakkaisdiagnoosien ja liitännäisoireiden huomioiminen syömishäiriön hoidossa. Etukäteen jännitti, lähinnä siksi, että tilanne oli minulle uusi. Millaista se olisi? Osaanko? Pelko oli onneksi turha, sillä tilaisuuden henki oli todella lempeä ja liiton jäsenet, joiden kanssa työskentelin päivän mittaa, olivat kaikkia aivan ihania. Muistin, miksi olen juuri tämän järjestön toiminnassa mukana. Minun ei ikinä tarvitse pelätä, että mokaan tai teen jotain väärin. Pääsin mukaan kuuntelemaan luentoja ja ne kaikki olivat todella antoisia. Ne käsittelivät päihteiden käytön ja syömishäiriön yhteyttä, BED:tä ja niin sanottuja hankalia tapauksia. Lisäksi ohjelmassa oli kokemuspuheenvuoro ja liiton edustajien esitykset.
Voisin kirjoittaa tähän raportinomaisen tekstin päivän ja luentojen sisällöstä. Voisin kertoa ja samalla jättää paljon kertomatta, sillä lopulta näiden päivien sisältö, minulle henkilökohtaisesti, tiivistyi sanaan perspektiivi. Aivan, kuin olisin kaukaisesta pisteestä päässyt tarkastelemaan itseäni vuosien takaa ja nähnyt ilmielävänä sen ihmisen, joka joskus olin. Päässyt koskettamaan jotain mennyttä ja sen kautta saanut kosketuksen nykyisyyteen. Tuona päivänä minä näin sen matkan, jonka olen kulkenut.
Jo aamusta huomasin, että paikalla on omasta hoitohistoriastani tuttuja kasvoja, mikä sinänsä ei ollut yllätys. Itse päiväthän on suunnattu terveys-, sosiaali-, kasvatus- ja opetusalan ammattilaisille, sekä muille, jotka kohtaavat työssään syömishäiriöön sairastuneita ja heidän läheisiään. Paikalla oli tuttu ravitsemusterapeutti, lääkäri ja hoitaja, sekä paljon muita. Tuntui oudolta, hieman jopa arvelutti. Saanko mennä juttelemaan? Saanko sanoa hei, tässä minä olen. Tällainen minä olen nykyään, tunnistatko? Etenkin kohtaaminen entisen omahoitajani, ensimmäisen hoitokontaktini kanssa pelotti. Hän on minulle avun saamisen kasvot. Muistan ikuisesti sen päivän, kun kävelin sairaalaa kohti, pelosta vapisten. Varmana siitä, että minua ei uskota, olen huijari, joka ei ansaitse apua. Parin tunnin jälkeen uskaltauduin, tartuin olkapäästä, sanoin hei. Sain vastaani hymyn ja lempeän lauseen: ”Ihana, kun tulit moikkaamaan.” Muistin hänen äänensä, hänen läsnäolonsa. Sen kerran, kun kohtasimme ensi kertaa ja hän sanoi:” Hyvä, että olet täällä. Olet rohkea. ” Sen kerran, kun kohtasimme viimeistä kertaa ja hän antoi minulle runon, joka alkaa: ”Aivan, kuin minussa tulisi olla tietty määrä kipua.” Sen saman runon, jonka vuosia myöhemmin eräs terapeuttini antoi minulle, edellisestä tietämättä. He näkivät minussa jotain samaa vuosien erolla. Ja hänen kasvoissani näin nyt itseni, sellaisena, kuin tänä päivänä olen. Se vavisutti perustuksia. Minussa on iloa, rohkeutta ja pelottomuutta. Minä pystyn nauramaan hersyvästi, enkä seuraavassa hetkessä häpeä itseäni. Seuraavana päivänä sanoin ensi kertaa ääneen sanat: ”Minä taidan olla toipunut.” Olen aiemmin sanonut:” Kyllä tässä selvillä vesillä ollaan.” Ja: ”On siitä jo monta monta vuotta, kun olin hoidossa.” Mutta noita sanoja en koskaan. Sanoissa on voimaa, ne sanottuani purskahdin itkuun. Se tuntui niin todelta.
Tämä kirjoitus olkoon viestinä kaikille teille, jotka työskentelette syömishäiriön parissa. Teillä on väliä. Teidän apunne, ymmärryksenne, tukenne ja sananne ovat merkityksellisiä. Te voitte auttaa, ja autatte. Vaikka vastassa olisi niin sanottu vaikea tapaus, vaikka joinain hetkinä tuntuu, että vastassa on muuri, jota on mahdotonta läpäistä. Teidän sananne jäävät mieleen, me kannamme niitä mukanamme. Olen kiitollinen siitä, sillä tässä minä olen. Toipuneena.
– Lotta –
