Asenne ei ratkaise. Inhoan, kun väitetään muuta. Somen tarjoamat voimalauseet, jotka kuvaavat asenteen merkitystä, sopivat varmaankin urheiluun tai muuhun leikkiin ja harrastamiseen. Kavahdan, kun kuulen niitä käytettävän vastoinkäymisistä tai sairauksista puhuttaessa, esimerkiksi syömishäiriöstä toipumista käsittelevässä retoriikassa, jota netti on pullollaan.

Kuitenkin tunnistan ja tunnustan, että asialla on toinenkin puoli. Ihmiset eivät puhuisi näin, ellei sille olisi selkeää tarvetta. Oman asenteensa ja tahdonvoimansa merkityksellistäminen ja sen hyväksikäyttäminen parantumisessa tai parantumisen ylläpitämisessä on varmasti monelle toipujalle ja toipuneelle tärkeä voimavara. En halua sitä ottaa heiltä pois. Itselleni henkilökohtaisesti vain nuo puheet ovat sairauden kourissa tuntuneet niin syyllistäviltä, musertavilta iskuilta, että ne ovat saaneet aikaan vain pohjattomalta tuntuvaa toivottomuutta: jos kerran parantuminen on vain itsestäni tai asenteestani kiinni, olisin jo parantunut…jos se siis niistä on kiinni, niin sittenhän en taida parantua…minulla ei varmaan ole mitään toivoa! Kursiivi kuvaa sairaan, toivottoman ihmisen ajatuslogiikkaa.

Ajoittain sitä tulee päiviä, jolloin seisoo tukevammin jaloillaan. Silloin kykenee myös tarkastelemaan itseään: ehkä pelossani ja inhossani asennepuhetta kohtaan onkin kyse siitä, että pakenen asenteen merkitystä? Minullahan​ on j​oka tapauksessa ​jokin ​asenne. Voi olla, ettei se aina ole itse valittu. Tapa, jolla asioihin suhtaudumme, tulee usein jostain syvemmältä eikä sitä aina voi hallita. Usein kuitenkin voi.

Ja onhan myönnettävä, että hyvästä asenteesta on enemmän hyötyä kuin huonoa.

Joten: ​asenne ei ratkaise, mutta jokaisella on joku asenne. Hyvästä hyödyn enemmän, kuin huonosta.

Tuo olkoon minun “voimalauseeni”, jonka voimin lähden kohti omaa tulevaa hoitojaksoani sairaalassa.

***

Tuntuu oudolta, kun katson otsikkoa ja ajattelen itseäni kirjoittamassa tästä aiheesta. Mitä minä muka tiedän tahtomisesta, mitäpä tietäisin parantumisesta, tahdon voimasta puhumattakaan? Minähän olen uhri, mitätön raukka melkein vailla omaa tahtoa! Näin olen tottunut ajattelemaan, näin olen jo pitkään kokenut, ja tämä kokemus, vaikka ehkä oman mieleni liioitteluakin osaltaan, on silti sellaisenaan koettuna ollut aivan todellinen.

Huomaan kuitenkin pienen muutoksen nostavan päätään sisälläni. Ihan kuin en olisikaan enää pelkkä uhri. Palatakseni alkuun, ihan kuin…ihan kuin alkaisin huomata, että minullakin on ​asenne​ ja minä voin jopa ​valita sen.

Ehkäpä heikkokin tahdonvoima opettaa kantajaansa, niin kuin ylipäätään heikkous ihmisessä: oppi tulee perille vain jälkijunassa. Jonakin hetkenä, hetkinä, joiden määrä ehkä alkaa pikkuhiljaa lisääntyä. Ja olosuhteet, saatu hoito, ympäristö, syömishäiriössä myös ravitsemustila; nämä kaikki ja puhdas sattuma varmasti vaikuttavat siihen, milloin niitä hetkiä tulee.

***

Jälkikäteen myös näen, kuinka sairauden syövereissä olen jollain tavalla alitajuisesti halunnut antautua sairaudelle. Haudata sen alle unelmani, joiden toinen puoli on odotukset; menettää sille elämäni, jonka toinen puoli on stressi, jota en kestäisi.

En minä vieläkään pysty sanomaan, että olisin päättänyt parantua. Se tuntuisi absurdilta ja murskaavan isolta vaatimukselta itselleni, ihan kuin sanoisin, että olisin päättänyt voittaa olympialaiset tai tulla miljonääriksi tai hypätä kuuhun — mahdottomuuksia, joiden päättäminen johtaa vain epäonnistumiseen, epäonnistumiseen, joka johtaa mihin? No siihen murskaavaan itsekritiikkiin ja -vihaan; syömishäiriön polttoaineeseen.

Mutta voin sanoa, että olen päättänyt yrittää. Voimieni rajoissa ja muilta apua saaden. Tarvitsen yllättävän paljon muita ihmisiä. Ylipäätään tukea. Sen, jos jotain, sairauteni on minulle opettanut.

***

Koko juttu ei ole omissa käsissä, ehei, ei mikään maailmassa ole, mutta vain tekemällä oman osani pääsen alkuun, ja saan mahdollisuuden ajan myötä kasvattaa sitä osaa, kenties vähitellen kohota niskan päälle tässä kamppailussa.

Huomaan, että näin tarkasteltuna toipuminen onkin ​kasvamista.​ Kasvamista​ rooliin. Esimerkki: lapsena moni pelasi ehkä jotakin joukkuelajia, sanotaan nyt vaikkapa jalkapalloa. Tai vastaavia kokemuksia on monella työelämästä: olit ehkä ensin harjoittelija, tai muuten vähäisemmässä vastuussa. Joka tapauksessa aloitit pienestä, pienestä roolista. Vähitellen aika vaihtoaitiossa voi pienentyä ja rooli kentällä kasvaa; se kuitenkin vaatii tekoja. Tekoja yhdessä muiden kanssa.

Niitä tekoja ei tehdä umpiossa, niitä ei tehdä syömishäiriökuplassa. Niitä tekoja tehdään itsenä osana maailmaa, vuorovaikutuksessa ja yhteydessä muihin.

Olen löytänyt voimaa kirjoittamisesta, tuosta uudenlaisesta yksinäisyyden tilasta. Tietenkään sanat eivät ole tekoja. En minä kirjoittamalla tai kauniita puhumalla tai lukemalla toivu, se ei riitä. Miten siitä sitten on hyötyä? Siten, että kirjoittamalla tekstiä se kokoaa minua enemmän kuin hajottaa.

Tässä asiassa uskon kirjoittamisen ja lukemisen voivan toimia samankaltaisina asioina. Ne, itsessään prosesseina varsinaisesta tekstin sisällöstä riippumatta, voivat hajottaa tai koota ihmistä. Joskus sitä hajottamistakin tarvitaan, se uudistaa. Ihmisen hajoamisella on epäilemättä jokin yhteys taiteellisten tuotosten syntyyn kautta historian. Mutta sen hajoamisen jälkeenkin kyky koota on ainoa tapa jatkaa.

Näin ollen kirjoittaminen ja lukeminen ovat tapoja nousta subjektiksi, toimia jotenkin rakentavammin kuin vain tunteen vallassa. Kun alussa puhuin uhriudesta, sitähän syömishäiriöni on ollut: olen toiminut vain uhrina, sairauden ja tunteideni vallassa. Toki sitä voi kirjoittaakin tunteen vallassa. Mutta jos kirjoittamista silloinkin jatkaa, alkaa väistämättä nousta subjektiksi. Ja koska kyse on prosessista itsessään, ei minun tarvitse kirjoittaa syömishäiriöstä, itseni kokoamisesta tai edes itsestäni – se kokoava vaikutus säilyy silti.

***

Tässä kirjoituksessa on jälkikäteen luettuna toistoa, jotenkin sanon samaa asiaa uudelleen ja uudelleen. Otan osaa sen kyllästymiseen, joka tänne asti on jaksanut lukea… Mutta toisaalta myös syömishäiriössä on kyse toistosta. Nyt on vain alettava toistaa niitä hyviä, terveitä asioita. Ehkä se pikkuhiljaa alkaa kantaa.

Voidakseni korostaa muiden ihmisten, tuen, hoidon, olosuhteiden ja ympäristön merkitystä palaan vielä alkuun. Kirjoitin, että minusta on tuntunut:​ “jos kerran parantuminen on vain itsestäni tai asenteestani kiinni, olisin jo parantunut…jos se siis niistä on kiinni, niin sittenhän minulla ei varmaan ole mitään toivoa! “​. Tämä on ollut aivan todellinen, sellaisenaan oikea kokemus. Voimattomuutta puhtaimmillaan. Ei uhriutumista vaan oikeaa uhriutta. Se on kamalaa.

Mutta mikä on ainoa tie pois tuosta voimattomuudesta? Muut ihmiset. Heiltä voi saada toivoa ja voimaa, kun sitä itse ei kykene generoimaan. Sitä saa vertaistuesta, läheisiltä, hoitopuolen ihmisiltä, tuntemattomilta ihmisiltä netissä, tuntemattomilta kirjojen kirjoittajilta, taiteilijoilta, sitä saa kuolleilta laulajilta ja sitä saa taiteesta, joka on aina ihmisen ihmiselle tekemää; jopa tuntemattomilta ohikulkijoilta – joka puolelta, kun vain avaat silmäsi. Jalkapalloesimerkin mukaisesti muita ihmisiä ja vuorovaikutusta on oltava, jotta voi itse alkaa kasvattaa rooliaan elämässään, syömishäiriön tapauksessa siis nousta tekijäksi uhrin sijaan.

Aina ja kaikissa tilanteissa toisilta ihmisiltä ei saa voimaa; on olemassa oikeita hetkiä ja vääriä hetkiä; on olemassa sattumaa; on olemassa mulkkuja, mutta väliäkö niistä.

***

En enää pelaa jalkapalloa. En ole työelämässäkään nyt. Mutta kirjoitan. Vaikka kirjoittaminen onkin yksinäistä, se on aina myös suhteessa maailmaan ja muihin ihmisiin. Siis kiitos, että luit.

– M

Kukapa meistä ei ajoittain tuntisi halua kristallinkirkkaan mielen tavoitteluun? Tilaan jossa yksikään ajatus ei pyöri levottomana pitkin mielemme käytäviä. Ajatukseen siitä että ajatukset ovat käyneet levolle.


Olen kokeillut laidasta laitaan keinoja mieleni hiljentämiseksi ja hallitsemiseksi, kuten kirjoittaen iltaisin voimalauseita päiväkirjaani joita hoen mantramaisesti koko seuraavan päivän, tai tukahduttamalla negatiivisia tunteita muistuttamalla itseäni kolmenkymmenen päivän positiivisuushaasteesta. Napauttelin hiuspompulaa rannetta vasten estäen ikävien ajatusten syntymistä, ehdollistamalla itseni tuntemaan kipua jos yritän vähänkään lipsua.

Petyin huomatessani, että huolimatta siitä kauanko istuin hiljaa meditaatioissani, tai kuinka paljon liimailin surunaamojen päälle glitteriä, mieleni vaelteli radiosta tarttuneisiin korvamatoihin ja kissavideoihin.

Miksi en voi kontrolloida ajatuksiani?

Ajatukset ovat hermostoprosesseja, joita tulee aivan kaikkialta. Aivomme ovat suoranainen refleksielin, ja vaikka tuhansien ajatusten keskellä sitä emme huomaisikaan, jokainen askel, sormen liikahdus tai pohdiskelu elämämme suunnasta on laskelmoitu ja ylöskirjattu mielemme sopukoihin, joskus jo ennen kuin osaamme sen itse havainnoida.
Valitettavasti moni inspiroitunut ajatuksemme tai ideamme jää helposti raskaampien, voimakkaampien ajatusmallien alle, joita esimerkiksi muiden ihmisten toimekkuus arkielämässään tai yhteiskunnan odotukset voivat asettaa.

Me voimme kuitenkin valita mihin reagoida. Ajatuksemme saattavat haluta kertoa meille mitä pitäisi syödä, miltä pitäisi näyttää tai kuinka pitäisi tuntea, mutta vain meillä on valta valita, mille annamme mielessämme tilaa.

Ajatuksemme ovat kuin porukka villinä leikkiviä lapsia.

Joukossa on heitä, jotka riehuvat, potkivat, huutavat ja nimittelevät muita. Muut jäävät näiden dominoivien yksilöiden jalkoihin, vetäytyen nurkkaan ja ajoittain kuiskaillen ujosti omia mielipiteitään. Reagoidessamme painaviin ajatuksiimme ja toimiessamme niiden pyytämällä tavalla, annamme vallan tälle kapinalliselle lapselle. Pysymme itse hiljaa lapsen huutaessa naama punaisena, antaen hänen nimitellä ja sylkeä ilkeitä sanojaan ympäriinsä, osaamatta juurikaan puuttua tilanteeseen.

Useimmiten nämä riehujat väsyvät energiapurkauksestaan ja lopulta nukahtavat keskelle lattiaa, heräten rauhoittuneessa olotilassa.
Toisinaan ne eivät millään lopeta, tartuttaen negatiivisuuttaan ympärilleen, saaden lisää voimaa siitä että muut kärsivät ja pelkäävät.
Tällöin on meidän aikamme ottaa tämä riehuja syliin ja kuunnella.
Mitä luultavammin se pyrkii kaikin voimin karkuun, haukkuu meitä lähietäisyydeltä, esittää lopettavansa vain huomatakseen olevansa edelleen vangittuna ja pyrkii vielä kovempaa karkuun. Mutta kenenkään voimavarat eivät ole loppumattomia, kuten ajatustenkaan. Kyseenalaistaessamme niitä tarpeeksi, pohtimalla motiiveja ja kuuntelemalla, voimme huomata ajatustemme todellisen synnyinpaikan. Ehkä ne kumpuavat jostakin suuremmasta lähteestä, tai olivatkin hyvän unen tai fyysisen läheisyyden puutetta.
Kuten moni meistä, ajatuskin vain haluaa tulla kuulluksi.

Kaikkiin ajatuksiimme meillä ei tosin ole aikaa puuttua.


Kuin pilvet taivaalla kauniin kesäpiknikin lomassa, osa ajatuksistamme ovat olemassa vain tullakseen ja mennäkseen.
Jos alkaisimme miettiä jokaisen pilven tulopaikkaa, menopaikkaa, sen muotoa ja mistä olosuhteista se on muodostunut, väsyisimme tyystin eikä aikaa jäisi piknikistä nauttimiseen.
Vasta kun taivaalle alkaa yhä uudelleen lipua kummalliseksi värjääntyneitä pilviä, on aika selvittää, mikä on niiden synnyn syy.

Olen itse kokenut viisaimmaksi pohtia mieltäni paikkana, joka on avoin kaikelle, mutta se mihin siellä reagoin ja mitä kuuntelen, on omassa hallinnassani.
Niin moni meditaatioharjoitukseni on päättynyt turhautumiseen, kun mieleni ei hiljene, ja hukun hiljalleen ajatusten virtaan.
Siksi välillä vain istun kuunnellakseni ja annan virtauksen vyöryä lävitseni.
Kuuntelen mitä kehoni sanoo, yrittämättä muuttaa tunnetta tai vaihtaa asentoa.
Tarkkailen mieltäni ulkopuolelta, puuttumatta ajatuksiin mutta pitäen silmällä niitä jotka jatkuvasti tanssivat päällimmäisenä.

Ajoittain omia turhan kovaäänisiksi kasvaneita ajatuksiaan on hyvä katsella lähempää, vaikkapa päiväkirjaan miettien tai ystävälle ääneen pohtien.
Kun ajatuksen päästää ulos, on helpottavaa huomata kuinka pieni ja voimaton miete onkaan sen asettuessa kanssamme rinta rinnan.

Elämä on liian kaunista antaaksemme omien päämme rajoitteiden asettua esteeksi.

-Sofia Korkala


Aiheeseen liittyvä tietoisuusiltama tulossa 21.11. ​❤

“Jaksaa, jaksaa! Nyt ei saa luovuttaa! Vedä niillä viimeisillä voimilla mitä sulla on!” Salillinen trikoisiin verhottuja raajoja kyykkää, pusertaa, puristaa ja painaa. Kanssahuhkijoiden kasvot punehtuvat, hiki karpaloi otsalla, jalat tärisevät. “Muista minkä takia olet tullut tänne treenaamaan! Puolet teistä tekee ihan liian pienillä painoilla!”

Ahdistuin jaksaa, jaksaa -valmennuksesta jo 1990-luvulla enkä pidä siitä edelleenkään: minua ei pysty enää motivoimaan piiskaamalla. Ohjaajan pistävä katse ei saa minua ottamaan isompia painoja, en koe ylittäväni mitään henkisiä raja-aitoja kollektiivisen jaksamisen voimin. En yritä kehittyä ihmisenä tai saavuttaa juuri nyt muodikasta “ajokoiramaista” habitusta todistaakseni, että olen naapuria tuottavampi yhteiskunnan jäsen. En käy jumpassa sen paremmin biitsi- kuin avantokautta varten, en pyri muokkaamaan vartaloani mahtuakseni tiettyyn vaatekokoon enkä mahtuakseni johonkin kuvitteelliseen standardiin, oli se sitten päivän trendin mukaan hoikka tai kimmoisa tai lihaksikas.

Kauan sitten suhdettani liikkumiseen leimasivat suorittaminen ja ulkonäkökeskeisyys. Treeni oli silloinkin nautinto, mutta mukaan hiipi aina jotain muutakin. Masennuin ja ahdistuin, jos viikko-ohjelman seitsemästä tai kahdeksasta kerrasta jäi yksikin jumppa tai salireissu väliin. Sätin itseäni, jos en saanut nostettua tällä viikolla enemmän painoja kuin viime viikolla. Laskin proteiinigrammoja ja kulutin mittanauhaa ja vaakaa ahkerointini tuloksia dokumentoidakseni. Sitten tuli stoppi. Monellakaan tavalla en jaksanut enkä halunnut enää.

Kymmenen välivuoden aikana yritin monta kertaa aloittaa liikunnan uudelleen. Entinen 7/24-jumppaaja minussa itki, kun raahauduin haluttomasti liikuntakeskukseen. Olin väsynyt ja ärtynyt, eikä tilanne merkittävästi muuttunut suorituksen jälkeen. Olin tajunnut, että en enää pysty tavoittelemaan mahdottomia, ja tämä valaistuminen oli samaan aikaan masentavaa ja huojentavaa. Lakkasin yrittämästä tunkea liikuntasuoritetta päiväkotihakujen ja iltaruoan valmistamisten väliin. En halunnut nousta yhdessä auringon kanssa treenaamaan, jotta saisin aineenvaihdunnan vauhdikkaasti liikkeelle jo ennen työpöydän ääreen istumista. Hautasin liikunnallisen menneisyyteni samaan kuoppaan mittanauhan ja henkilövaa’an kanssa.

Tämän uuden, liikkumattoman identiteettini kanssa jatkoin elämääni, kunnes jokin aika sitten työkaverini houkutteli minua mukaansa jumppatunnille. Sali oli ihan kotini vieressä, olin sen kyllä nihkeästi noteerannut aikoja sitten. Puolen vuoden vienon patistelun jälkeen vastasin kutsuun myöntävästi. Tunnilla oli kivaa. Kaverin kanssa oli kivaa ja rentoa. Tuntui mukavalta pakata jumppakamoja kassiin. Tossunnauhojen solmimisessa oli jotain ihanan tuttua. Kun palasin kotiin, askelissa ja mielessä oli outoa keveyttä. Ostin uskaliaasti kymmenen kerran sarjakortin, ja kohta ostin kausikortin. Rohkenin liikkumaan ilman kaveria. En ollut ahdistunut enkä vertaillut itseäni viereiseen jumppaajaan. Tunsin kuinka palaset loksahtelivat yksi kerrallaan oikeille paikoilleen. Voisiko tästä tulla jotain, jota oppisin rakastamaan tavalla, joka ei riko eikä lannista?

Kuulen kaiuttimista lempibiisin alkavan enkä voi olla hymyilemättä. Ihokarvat nousevat pystyyn, pulssi nousee ja tekisi mieli laulaa mukana. Minä käyn täällä tämän takia: ilon, hurmoksen, treeninjälkeisen raukeuden, hyvän musiikin takia. Liikun, jotta rentoudun ja nollaan aivot työpäivän jälkeen. Käyn jumpassa, koska nautin siitä että liike ja rytmi vievät mennessään.

Nyt liikun usein ja liikun mielelläni – sanan siinäkin merkityksessä, että mieleni on useimmiten mukana siinä, mitä teen. Kuuntelen, mitä kroppani tänään sanoo minulle. Olen kiitollinen, kun se jaksaa ja toimii, ja suhtaudun siihen lempeästi, jos se kertoo olevansa tänään uupunut. Olen myös huomannut,  että lajilla on väliä ja mieltymykset saattavat muuttua vuosien varrella. Ehkä en enää olekaan se tyyppi, joka saa kovimmat kicksit mahdollisimman monimutkaisista askelsarjoista ja kovasta rehkimisestä? Olen antanut mahdollisuuden esimerkiksi pilatekselle, lajille, jota en ymmärtänyt enkä varsinkaan arvostanut aerobisesti latautuneina nuoruusvuosinani. Rakastan sen rauhaa, keskittymistä ja kokonaisvaltaista ajattelutapaa, jossa jokaisella kehon osalla pikkuvarpaista päälakeen on yhteys ja merkitys.

Mietin, että jaksaa, jaksaa -ohjaaja mittaa tunnin onnistumista oman mittapuunsa mukaan ja uskoo, että muutkin motivoituvat pitämällä huomionsa jumpan aikana kulutetussa energiassa ja kasvaneissa lihaksissa. Se hänelle sallittakoon. Minulta tuo tie on loppuun kuljettu.

– Iina

Lämmin kiitos kaikille toiminnassamme tavalla tai toisella mukana olleille kuluneesta kevät kaudesta!

Me työntekijät lomailemme seuraavasti:

Suvi: 22.6.-29.7.
Uura: 30.6.-31.7. 

Loma-ajallamme ei kuitenkaan tarvitse jäädä yksin, sillä vapaaehtoisemme tarjoavat heinäkuulla tukea seuraavasti:

Myötätuntoinen mieli – avoimet meditaatiotunnit
Kaapelitehtaan toimitila
maanantait 2.7. ja 16.7. klo 17.00-n. 18.30
Ryhmä on avoin sairastaville, toipuville sekä läheisille!

Kaikille avoimet Kahvihetket
Kaapelitehtaan toimitila
keskiviikkoisin 4., 11., 18., 25.7. klo 17.30-19.00
Ryhmä on avoin sairastaville, toipuville sekä läheisille!

Puhelinpäivystys
Jos tarvitset vertaistuellista keskustelua, voit soittaa numeroon 040 535 1626
tiistaisin 3., 10., 17., 24.7. klo 17.30-19

Sähköpostituki
Sähköpostitukeen voit kirjoittaa myös kesällä! Yhteystiedot löytyvät osoittesta https://etelansyli.fi/sairastuneelle-toipuvalle/sahkopostituki/ 

Syömishäiriöliitto – SYLI ry:n tukipuhelin
Tukipuhelin päivystää numerossa 02 251 9207 maanantaisin klo 9–15.

SYLI-chat
Syömishäiriöliiton chat-keskustelu päivystää Tukinetissä joka torstai klo 18–19.30.  http://www.syomishairioliitto.fi/yhteystiedot/syli-chat.html

Kaunista ja levollista kesää,

Suvi ja Uura

Kuvat kauniista virheettömistä kasvoista ja treenatuista vartaloista ovat nykyään osa jokapäiväistä elämäämme, joilta on vaikea välttyä, halusimme tai emme. Sosiaalinen media yhdessä muun median kanssa on mahdollistanut erilaisten kauneusihanteiden tehokkaan levittämisen sekä ylläpidon. Ympärillämme käydään jatkuvasti keskusteluja siitä kuinka pitäisi syödä, millainen on hyvä vartalo ja kuinka nämä saavutetaan. Vaikka kaikenlaisia kauneusihanteita on ollut kautta aikain, on viime aikoina onneksi rohkaistuttu puhumaan kehopositiivisuuden, oman kehon arvostamisen ja hyväksymisen, puolesta ja siitä kuinka sinä riität juuri tuollaisena kuin olet.

Keholla on suuri merkitys niin koko minäkuvaamme kun identiteetin rakentumiseen. Liitämme siihen paljon erilaisia uskomuksia, mielikuvia ja merkityksiä. Joskus nuo mielikuvat ja uskomukset kehoamme kohtaan saattavat vääristyä aiheuttaen negatiivisia ajatuksia kehostamme, meistä itsestämme. Kehosta tulee pahan olon kaatopaikka, johon puretaan epäonnistumisen ja ärtymyksen tuntemuksia. Siitä muodostuu suorituspaikka, jonka kontrollointi tuottaa hyvää oloa – mutta vain hetkellisesti.

Kehoon liittyvä riittämättömyys ja tyytymättömyys ovat valitettavan yleisiä, iästä riippumatta, niin naisten kuin miestenkin keskuudessa. Jatkuva itsensä vertaileminen ympärillä oleviimme sekä yhteiskunnan muokkaamiin ihanteisiin on aiheuttanut vääristyneitä kehonkuvia myös normaalipainoisilla. Aivan kuin kehoa pidettäisiin jonkinlaisen arvon mittarina. Eikö hienous ole siinä miten erilaisia olemme? Niinpä tietynlainen kriittisyys ja kyseenalaistaminen muun muassa median julkaisemiin kuviin sekä ulkonäköä koskevien keskustelujen suodattaminen ovat hyvinkin suositeltavia tapoja vähentää itseensä ja omaan kehoon kohdistuvia paineita.

On vaikeaa lähteä uskottelemaan itselleen riittävänsä, kun ympäristö antaa jatkuvasti viitteitä jostain muusta. Tavoitellessamme jotain muuta kuin mitä olemme, unohdamme kuunnella sitä arvokkainta joka kulkee kanssamme läpi elämän. Matka itsensä ja oman kehon hyväksymiseen on kaikille erilainen ja usein pitkä. Matkan aloittaminen vaatii paljon tunteiden ja tuntemusten kohtaamista sekä itselleen sopivien työkalujen löytämistä. Kehon kautta työskentely, minulle jooga, oli avain itsensä hyväksymisen tielle. Harjoitusten myötä kohtasin oman kehoni rajallisuuden sekä kaikki sen mahdollisuudet, tutustuin itseeni syvemmin. Kun alkaa oppia hyväksymään itsensä sellaisenaan kuin on sekä olemaan itselleen armollinen, myös mieli kirkastuu ja suhde kehoon tiivistyy – ehkä joskus jopa rakkaudeksi.

Sinä riität.

-Sarianne

Last night I was very nervous. I was reading my questionable quality poetry at an event of 50 people. Now, I have given presentations, talked, and performed poetry before in front of bigger audiences, but this was a very important occasion. I am always most nervous at situations that are of biggest importance to me. Like when I was waiting for an employer to phone me about a job I really really wanted (I got it btw, starting on Monday). Or when I am reading poetry written about a cause really important to me, in front of many people I love and have deep admiration for.

Last night was my own ED support association’s 20-year celebration party. When the association was established 20 years ago I was in hospital. My parents had met some other parents who, like them, faced an illness in their family they didn’t understand. It’s hard to understand why I child would fear food. Why an adult would. 20 years ago in Finland ED treatment was really just taking its baby steps. There was no support for loved ones, or beyond clinics/hospitals, for sufferers themselves. All peer support associations spring from a need. A need to get together, understand the problem or challenge shared, and support each other to work through it, the best any human can.

Last night many of the original (founding) members were there to share their stories. My parents were there too, and my closest childhood friend. It was wonderful to see how our association has grown from a small group of parents with no money, to an established and important source of support, with funding and two wonderful employees. We’ve done a lot, grown and developed new ways to support not just loved ones, but recently more and more, sufferers and those who are recovering. Our work is needed and important. Eating disorders can kill and they always cause suffering in a person who doesn’t deserve to suffer.

Our association is hope. Hope of recovery. What has recently been talked about in Finnish mental health circles as ‘recovery orientation’ has been ingrained in our philosophy from the start. Why wouldn’t it be! I know there is hope, and I want to pass the message on in my work with the association.

Anyway, back to me, as always (haha, what can I say, if you’re reading this, you ought to know I like to talk about myself). I was very nervous to perform my three poems in front of the audience at this event for reasons explained. It meant a lot. My association means a lot. I thought I would cry, but luckily the tears came after. Whilst I was reading my poems I cunningly avoided looking at the audience (that would’ve been it for the gates to open fo sure). I wanted to read about the difficulty of recovery, to illustrate why our association is needed. I wanted to read about life at recovery, when the battle is over, for those in the audience who are still en route (I am glad many of our current service users came along to the party). I wanted to read about our association, to describe why it’s been so important to me. I think I did okay, despite my nervousness. Several people came to thank me afterwards, which was the superest nice thing ever.

It was a wonderful party full of wonderful humans. I look forward to the next 20 years. I may not continue serving on the board or run peer support for that whole time, but I’ll surely keep an eye on the goings-on of this wonderful association.

What are we called you ask? We are called Etelän-SYLI ry (look out for English page on our website too) and we have an important place in this world.

Ps. You can read the poems I performed (in Finnish) here

Olen kirjoittanut vuosittain välillä aktiivisesti ja välillä vähemmän aktiivisesti Älä laihduta – päivän aikaan. Tänä vuonna sitä vietetään sunnuntaina 6.5. Joka vuosi saan myös käydä Facebookissa, Twitterissä ja blogin (www.sefb.fi) puolella keskustelun siitä, mitä Älä laihduta –päivä oikein tarkoittaa ja mitä se ajaa takaa. Kehoaktivistit ja syömishäiriöiden ennaltaehkäisytyötä tekevät ovatkin nyt keskustelleet muutaman vuoden, että pitäisikö päivän nimi muuttaa.

Tänä vuonna ajattelin olla selittelemättä mitään ja totean, että nimeä ei missään nimessä saa muuttaa, sillä se on tieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna osuva ja totuudenmukainen.

Syömistutkimukset kertovat karua tarinaa: Laihduttaminen ei auta laihtumaan ja pahimmillaan vain kerryttää lisää painoa. Näitä tutkimuksia sekä lihavuustutkijoiden kirjoittamia kirjoja olen saanut kahlata läpi tehdessäni taustatyötä uutta kirjaani varten. Mitä enemmän teen taustatyötä, sitä enemmän allekirjoitan Älä laihduta –päivän nimen.

Ne, jotka laihtuvat saavat terveyshyötyjä, kuten vaikkapa kivuttomammat ja vetreämmät polvet ja lonkat, verensokerit ovat aisoissa ja verenpaine kurissa. Tätä en minäkään kiellä. Ongelmana vain on se, että aktiivinen laihduttaminen, se, että kehoa kuritetaan pienempään ja kilomäärältään kevyempään muottiin, ei ole se teko, joka nuo hyvät muutokset saa aikaan.

Avataanpa terminologiaa. Suurin osa niistä, jotka puhuvat laihduttamisesta, tarkoittavat niitä tekoja, jotka saavat painon putoamaan ripeään ja tasaiseen tahtiin. Yleisesti ajatellaan, että mitä nopeammin, sitä parempi. Toisaalta olen huomaavinani, että laihduttaminen on epämuodikas sana, jota muun muassa markkinoinnissa vältellään. Puhutaan ”kiinteytymisestä” tai mainostetaan, että ohjeilla pääsee ”timmiksi kesäksi”. ”Elämäntapamuutos”-termiä viljellään myös ahkerasti. Ammattilaisena, eli laillistettuna ravitsemusterapeuttina, tarkastelen tällaiset jutut kriittisesti, sillä lähes aina erilaiset nettikurssit, artikkelit tai kirjat kuvaavat aktiivista laihduttamista, ruokavalion rajoittamista ja suuria treenimääriä. Se, että joukkoon on ujutettu lause henkisestä hyvinvoinnista, ei tarkoita, etteikö suurin osa sisällöstä olisi samaa vanhaa huttua.

Moni näistä kursseista ja ohjelmista perustuu itsekuriin ja ohjeiden tarkkaan noudattamiseen. Me, jotka teemme töitä useassa työpisteessä ja joiden elämäntapa on liikkuvainen, tiedämme, miten haastavaa näiden ohjeiden noudattaminen on. Jääkaapissa ei olekaan nyt juuri niitä raaka-aineita, joita listalla lukee tai kokous aikaistuu ja joutuukin syömään lennosta lounasravintolassa, eikä esimerkiksi valmiiksi pakattuja eväitä. Stressaannun pelkästä ajatuksesta.

Mutta niin stressaantuvat myös laihduttavat ihmiset. Tutkimusten mukaan laihdutuskuurit ovat niitä noudattaville stressin lähde, mikä entisestään heikentää mahdollisuuksia onnistua pudottamaan painoa. Stressihormonit kehossa ovat signaali pitää kiinni ylimääräisistä energiavarastoista ja mielellään varastoida entistä herkemmin ruokavaliosta saatavaa energiaa. Stressaantuneena moni nukkuu vähemmän, syö enemmän ja valitsee mielellään rasvaista ja sokerista ruokaa, eli käytännössä tekee asioita, jotka vaikeuttavat painonhallintaa saati laihdutusyritystä entisestään.

Houkuttelevat mainoslauseet, kurssille osallistujien ylistävät tarinat ja kampanjatarjoukset ovat kuitenkin suunniteltu niin, että niitä on vaikea vastustaa. Laihdutusfirmojen edunmukaista ei ole, että ihmiset laihtuvat, sillä siinähän se bisnes sitten meneekin. Painonvartijat on yksi tunnetuimmista alan yrityksistä. Yrityksen talousasiantuntija Richard Samber on verrannut laihduttamista lottoamiseen: jos et voita ensimmäisellä kerralla, herkästi sitä ajattelee, mutta ehkä seuraavalla kierroksella onnistaa! Edes yrityksen pääjehun luotto oman tuotteet toimivuuteen ei ole kovin suuri! Tai tavallaanhan konsepti toimii oikein hyvin: se tuottaa voittoa omistajilleen (muualla kuin Suomessa, sillä täällä se ei enää toimi) ja laihduttajat palaavat kerta toisensa jälkeen asiakkaiksi ajatellen, että ehkä tällä kierroksella lykästää!

Laihduttamisen vaikutukset koskevat myös työelämää. Työnantajiakin pitäisi kiinnostaa, että työntekijöistä iso osa on muissa maailmoissa ja ruoka-ajatuksissa. Laihduttajat nimittäin ajattelevat ruokaa koko ajan. Fyysisesti paikalla, henkisesti miettimässä, mitä seuraavalla aterialla uskaltaa syödä tai haaveilemassa, mitä söisi, jos voisi syödä mitä vain mieliruokia – ellei olisi tällä kirotulla dieetillä. Ravitsemusterapeutit tietävät tämän ilmiön myös syömishäiriömaailmasta: potilaat ajattelevat suurimman osan ajastaan ruokaa, sitä mitä ei ”saa” syödä (mutta jota usein nimenomaan tekisi mieli syödä). Tutkimusten mukaan laihduttavat henkilöiden muisti ei pelitä yhtä hyvin kuin normaalisti ja reaktionopeuskin huononee. Lisäksi dieetti saa mielialan apeaksi, joten työn teho ei varmasti ole parhaimmillaan. Toisin sanoen: iso osa työkapasiteetista ei ole käytössä.

Siksi kyseenalaistaisin, kuinka fiksua on, että työterveyshuollossa kehotetaan laihduttamaan tai järjestetään laihdutuskuureja työnantajan piikkiin. Työpaikoilla ja ystäväpiireissä kisataan hävitetyistä senteistä tai kiloista. Yleensä aikaa laihduttaa on viikkoja tai kuukausia ja taktiikka mahdollisimman askeettinen ja energiavaje iso. Tämä on varma resepti sekoittaa aineenvaihdunta ja varmistaa, että kilot palaavat, kun laihdutuskuuri lakkaa.

Tärkeintä olisi tajuta, että rankka energiavaje ja/tai ekstra energiankulutus johtaa fysiologisesti nälkiintymiseen ja siihen, että elimistö dieetin loputtua alkaa kerätä kiloja. Elimistö virittyy kiinnittämään huomiota ruokaan, ajattelemaan ruokaa ja hidastamaan aineenvaihduntaa – onhan sille aivan selvästi signaloitu, että nyt on karut pula-ajat käsillä, kun ruokaakin saa vain niukasti! Siksi minun on vaikea tajuta, miksi ihmeessä erittäin niukkaenergiainen ruokavalio, joka käytännössä on nälänhätää imitoiva ruokavalio, kuuluu Käypä hoito – suosituksiin. Pikavoitto voi nimittäin hyvinkin kostautua suurempina painonhallinta-ongelmina tulevaisuudessa.

Pahinta laihduttamisessa on se, että vaikka sitä monesti perustellaan terveyssyillä, todellisuudessa taustalla vaikuttavat esteettiset seikat ja kehon kokoon liitetyt ennakkoluulot. Ylipainoon liitetään tutkitusti sellaiset mielleyhtymät kuin laiskuus, tehottomuus, typeryys ja aikaansaamattomuus. Erityisen kurjaa on lukea niiden tutkimusten tuloksia, joissa on arvioitu terveydenhuoltohenkilökunnan asenteita ylipainoisia kohtaan. Ne kun ovat hyvin negatiivisia, mikä on omiaan selittämään myös ne lukuisat kertomukset omalla vastaanotollani, kun asiakas kertoo, että on saanut riittämätöntä hoitoa, kun ratkaisuksi tarjotaan vain laihduttamista. Moni kokee, että ei tule kuulluksi, vaan hoidon lähtökohta on olettamuksessa, että ylipainoinen syö epäterveellisesti, ei urheile ja todennäköisesti kolesterolit ja verensokerit ovat koholla. Näinhän ei suinkaan aina ole.

Kauneusihanteisiin taas vaikuttavat kulttuurilliset ja opitut seikat. Naisellinen keho on siro, sorja ja hoikka, miehen lihaksikas, raamikas ja voimakas. Näihin kategorioihin ei kovin moni sovi, eivätkä niihin varmasti sovi ne, jotka eivät koe kuuluvansa joko kumpaankaan sukupuoleen. Stereotyyppiset kauneusihanteet tuottavat mitattoman määrän ahdistusta, mielipahaa ja huonommuuden tunteita. Tunteita, jotka eivät varmasti tuo hyvää terveyttä.

Mikä sitten avuksi, jos laihduttaminen – siinä muodossa kuin sen tunnemme – on haitallista terveydelle?

Itse toivon, että ensin tunnustetaan se, että ylipaino ei ole yksilön terveys-ongelma vaan yhteinen tasa-arvo-ongelma. Ihmettelen tässä potilastyötä tekevänä, että miten voimme vielä olla näin lapsenkengissä tämän asian edessä. Minulta ei vienyt kyllä montaa työvuotta tajuta, että ne keinot, joita esimerkiksi itse sain ravitsemustieteen opinnoissa, eivät vain toimi tai selitä ylipainoa tai auta sen hoidossa. Tokihan lautasmallille on oma hyvä tarkoituksensa, mutta varsinaista ylipainoa se ei ratkaise. Harvoin asiakkaitteni ylipainon syy on vain se, että ruokavalio on lihottava. Lähes kaikilla taustalla löytyy stressiä, kiirettä, työpaikan sisäisiä ongelmia (yleensä henkilöstöasioissa), itsetunto-ongelmia tai tyytymättömyyttä itseen tai elämään. Eivät nämä ongelmat ratkea salaattia syömällä. Puhutaan työelämän rakenteista, kestämättömästä kiireestä, johtajuuden laadusta, epävakaista tulevaisuuden näkymistä, taloudellista huolista. Harvoin tässä sopassa ehtii ensimmäisenä miettiä lenkille lähtöä, koko viikon ravitsevaa ruokalistaa tai perheen aktiivista laatuaikaa. Yksilöiden syyllistäminen ylipainosta on vastuunpakenemista. Sitä, että ei haluta myöntää, että olemme yhteiskuntana luoneet sietämättömän epäterveen ja ihmisille fysiologisesti luonnottoman maailman.

Mitä yksilöt voivat tehdä yhteiskunnan muuttumista odotellessa? Ainakin tehdä realistisen arvion laihduttamistarpeesta. Kehosta kannattaa pitää huolta, oli se sitten pieni, suuri, kapea, leveä, jäntevä, letkeä, notkea tai jäykkä. Nautinnollista, monipuolista ja värikästä ruokaa sopivissa annoksissa tasaisin väliajoin, jotta keho jaksaa. Annoksia, jotka vievät nälän ja tuovat hyvän olon. Liikettä, jotta veri kiertää ja lihakset saavat kaipaamaansa työtä. Keholle pitää antaa myös lepoa, sillä levossa keho kehittyy ja palautuu, jotta se jaksaa tehdä yhteistyötä jälleen vuodesta toiseen. Kun kehoa huoltaa, paino mitä todennäköisemmin asettuu sille sopivaan biologiseen painoon, joka useimmiten on painoväli, ei suinkaan yksi puntarilukema. Osalla taas perimä on sellainen, että kehon koko nyt kerta kaikkiaan on suurempi kuin mitä terveysmittarit kertovat. Heillekin kehon huolto tuottaa terveyttä ja toivottavasti myös hyvää oloa.

Erityistä huolenpitoa kaipaa minuus fyysisen kehon sisällä. Sille toivon sitkeyttä ja uskoa siihen, että vaikka yhteiskunta tuputtaa ajatuksia hoikkuuden onnea tuovasta voimasta, on minuudella, persoonalla, lujuutta kuunnella sitä, mikä itselle on parasta ja opetella näkemään itsensä kauniina ja arvokkaana kaikissa painoluokissa.

Ja ainahan voi olla osa sitä muutosta, jonka haluaa maailmassa nähdä. Minä ainakin ajattelin olla.

Kehoaktivisti ja ruokaradikaali

Leena

Leena Putkonen on ammatiltaan laillistettu ravitsemusterapeutti, joka on Etelän-SYLI:n hallituksen jäsen. Leena kirjoittaa epäsäännöllisen säännöllisesti Se erilainen fitness – blogia yhdessä ystävänsä ja kollegansa Katri Mikkilän kanssa.

 

Kirjoituksen lähteenä on käytetty muun muassa seuraavia kirjoja:

Mann, Traci. Secrets from the Eating Lab, www.secretsfromtheeatinglab.com

Bulik, Cynthia M.  The Woman in the Mirror: How to Stop Confusing What You Look Like with Who You Are.

Tribole Evelyn,‎ Elyse Resch  Elyse. Intuitive Eating, 2nd Edition: A Revolutionary Program That Works.

Näiden lisäksi taustamateriaalina on alkuperäistutkimuksia, joista osa löytyy listattuna:

The Mann Lab: http://mannlab.psych.umn.edu/research.html

Fysioterapeutti, tanssi-liiketerapeutti sekä NLP Trainer ja coach Marita Kaijanen luennoi keskiviikkona 28.3. Kaapelitehtaalla aiheesta ”Syömishäiriöt ja traumat”. Maritan monipuolinen osaaminen terapeuttina kävi nopeasti ilmi, sillä hän kertoi mielenkiintoisia esimerkkejä siitä, kuinka eri tavoilla traumoja voi hoitaa. Itselleni jäi mieleen se, kuinka hänen urheilija-asiakkaansa oli alkanut oirehtia reagoimalla sykettä korkealle nostavissa liikkeissä ahdistumalla ja panikoitumalla, ja kuinka oireiden alta oli alkanut kuoriutua esiin lapsuuden trauma.

Traumojen esiin kuoriminen oli muutenkin mielestäni yksi luennon mielenkiintoisimmista aiheista: se, miten ihminen ei välttämättä edes tiedosta kantavansa traumaa, kunnes se esimerkiksi jonkin onnettomuuden seurauksena tulee esiin. Marita kertoi kuinka erään asiakkaan auto-onnettomuudessa tulleet fyysiset kivut eivät ottaneet helpottaakseen, kunnes hän pääsi käsiksi fyysisten vaivojen alta löytyviin henkisiin tiedostamattomiin kipuihin. Kehon kivuista puheen ollen trauma voi syntyä myös sitä kautta, että vaikkapa lapsuudessaan harrastaa urheilulajia, jossa valmentaja toistuvasti pakottaa mukautumaan tiettyyn keholliseen muottiin tai sietämään kipua. Tällöin kyseessä on kehityksellinen trauma. Sain tässä kohtaa minioivalluksen liittyen nuoruuden balettiharrastukseeni – kun kerran vuosia siedin ankaraa venäläistaustaista baletinopettajaa, joka ei pelännyt kurittaa kehojamme ja joka keppeineen pelotti meitä kaikkia, ei mikään ihme, että suhteeni kehooni on myöhemmin ollut hankala.

Mutta mitä oikeastaan tarkoittaa kehityksellinen trauma? Nimensä mukaisesti kyseessä on lapsuuden vuorovaikutuksellinen trauma, mikä voi liittyä esimerkiksi juuri harrastukseen, opettaja- tai kaverisuhteisiin tai tietysti omiin vanhempiin. Luennolla kävi kuitenkin monesti ilmi, että vaikka isä- ja äitisuhteiden ruotiminen tuntuu traumoja selvitellessä olevan kovaa huutoa, vika ei läheskään aina löydy sieltä. Jonkin asian tai tapahtuman mieltäminen traumaksi on myös aina yksilöllistä. Pikkusiskoni esimerkiksi on käynyt läpi hurjia asioita, joiden jälkeen hän on pystynyt jatkamaan elämäänsä ihailtavan reippaasti, kun taas minä olisin vastaavissa tilanteissa luultavasti tarvinnut pitkäkestoista terapiaa. Marita kommentoi tähän, että me olemme kaikki yksilöllisiä, eikä koskaan voi tietää, minkälainen tilanne kullekin toimii laukaisevana tekijänä.

Kehityksellinen trauma ilmenee kolmella tasolla, jotka ovat sensomotorinen, emotionaalinen ja kognitiivinen taso. Syömishäiriö ilmenee vahvasti kehollisella eli sensomotorisella tasolla, mutta toki yleensä kaikki tasot ovat mukana jollakin tapaa. Kun ihminen kokee jotakin traumaattista, hänen hermostollinen ja emotionaalinen systeeminsä virittyy, sillä automaattinen reaktio tilanteessa on etsiä apua, keinoa paeta tai mahdollisuutta taistella. Jos mikään näistä selviytymiskeinoista ei löydä tietä purkautua, tai jos apua ei tule, ihminen sulkeutuu suojautuakseen ylitsepääsemättömältä kivulta ja varastoi kivun sisäänsä. Sen takia keho voi esimerkiksi myöhemmällä iällä reagoida epätavallisin tavoin tilanteisiin, jotka muille ihmisille ovat neutraaleja.

Marita kertoi, että hoitaessaan ihmisiä, joilla on syömishäiriö, hän törmää usein siihen, ettei heitä välttämättä saa koskettaa lainkaan, sillä se voi triggeröidä niin vahvan tunnereaktion. Mielenkiintoisesti en itse muista tällaista omilta syömishäiriöajoiltani, mutta sen sijaan koin hieman samantyyppistä ahdistusta jo syömishäiriöstä toivuttuani, kun olin raskaan työn vuoksi burnoutin partaalla ja jatkuvasti ahdistunut sekä uupunut. Tällöin koin jopa ihmisten katseet lähes sietämättöminä, ja mieluiten olisin verhoutunut jätesäkkiin. Kyseessä ei ollut niinkään kehoon liittyvä ahdistus, vaan minuun kokonaisuutena. Koska koin elämisen niin raskaaksi, en halunnut, että ihmiset minua katsomalla vahvistivat olemassaoloani. Halusin vain olla näkymätön. Onneksi työsuhde päättyi ja minun elämäniloni palasi sen päättymisen myötä.

Traumaattisessa kokemuksessa meidän kokonaisuutemme myös jakautuu niin, että osa persoonaa jatkaa normaalia elämistä ja toinen persoonan osa jää kantamaan traumamuistoa. Nämä osat ovat jatkuvasti pienessä hinkkauksessa keskenään, ja traumamuistoa kantava osa saattaa yrittää löytää keinoja päästää tämä varastoitunut kipu ulos. Traumat eivät kuitenkaan välttämättä aktivoidu ikinä, ja mikäs siinä, jos se ei mitenkään vaikeuta elämää. Marita sanoi myös, että hoitaessaan asiakastaan hän ei lähde väkipakolla etsimään traumaa, sillä aina sellaista ei ole.

Traumamuisto voi aktivoitua monin eri tavoin, kuten taistelulla, pakenemisella, jähmettymisellä tai alistumisella. Syömishäiriössä voi ilmetä yhtä tai kaikkia reagointitapoja. Taistelumoodissa ihminen kokee vihaa, tuomitsemista, epäluottamusta ja itsetuhoisuutta. Jähmettyessään hänen syömishäiriöönsä liittyy kauhua ja foobisuutta esimerkiksi nähdyksi tulemisen suhteen, ja alistuessaan hän on depressiivinen, itseinhoinen ja passiivinen. Nämä siis aktivoituvat kun ihminen tarvitsee helpotusta emotionaaliseen ja fyysiseen kipuun.

Maritan mukaan syömishäiriö on useimmiten seuraus jostakin traumasta, joka syömishäiriöistä puhuttaessa on erittäin usein seksuaalinen kaltoinkohtelu tai hyväksikäyttö, mutta samalla syömishäiriö voi olla traumaattinen kokemus itsessään. Pohdiskelimme jonkin verran sitä, miksi syömishäiriön pohjalla olevaa traumaa voi joskus olla niin mahdoton löytää, ja esimerkiksi pari osallistujaa toi esiin sen, ettei pysty löytämään mitään syytä syömishäiriölleen. Niin minäkin ajattelin ennen, mutta menneisyyden palasia yhdistelemällä olen pikkuhiljaa saanut kasaan oikean kokemusten vyyhdin, jonka kaikki osat ovat osaltaan voineet vaikuttaa syömishäiriön syntyyn. Kyseessä ei ole mitkään selkeät traumaattiset tapahtumat, vaan arkielämän asiat, kuten kouluaikojen kiusaaminen. Aina syy ei kuitenkaan välttämättä selviä koskaan.

Traumasta toipuessa voi olla apua siitä, että tunnistaa, mitä löytyy addiktiivisen käytöksen taustalta. Mihin ihminen hakee apua reagoidessaan itsetuhoisilla tavoilla? Marita erotteli tästä prosessista kaksi vaihetta. Kun syntyy vaikea olo, ihminen reagoi addiktiivisella käytöksellä. Todellisuudessa sillä ei ole väliä, miten tämä käytös ilmenee, sillä helpotuksen tunne syntyy jo siitä, että mieli hakee vastausta ja ratkaisua vaikeaan oloon. Prosessi on kuitenkin niin nopea, että siirtyessään siihen käytökseen, josta ihminen kokee saavansa apua, kuten ahmimiseen, mieli yhdistää itse toiminnan siihen helpotuksen tunteeseen, joka siitä seuraa. Vaikka oikeasti mikä tahansa vapauttava toiminta kelpaisi huojennukseksi. Itseä vahingoittava toiminta siis lähtee tilanteista, joissa on vaikea tunne, johon ei saa apua.

Mistä sitten tietää olevansa vapautunut traumasta? Kun se ei enää vaivaa eikä kummittele eikä oireita ole. Olen tässä lähivuosina miettinyt, kaipaisivatko kokemukseni kiusattuna olemisesta käsittelyä, mutta luennolla tajusin, että luultavasti olen käsitellyt ne syömishäiriön kautta. Maritan mielestä yksin voi kuitenkin olla vaikeaa tehdä tätä työtä, sillä silloin ihminen usein lähtee ylianalyyttiselle linjalle rationalisoimaan kokemuksiaan, kun ammattilaisen kanssa hän sen sijaan pääsisi puhtaasti kokemaan sen, mikä on jäänyt kokematta tai mikä on jäänyt vaivaamaan. Traumassa voi nimittäin usein olla kyse siitä, että sen sijaan, että etsittäisi sitä, mikä traumaattinen asia tapahtui, pitäisi etsiä sitä, mikä jäi tapahtumatta. Mitä ihminen on jäänyt vailla? Millaista apua hän olisi halunnut, mutta ei saanut.

– Riina –