LAUANTAI 30. HEINÄKUUTA 2016 – 

* Tiedoksi: Olen muokannut tekstiä ja julkaissut sen uudestaan 1/2018

Minua on lukuisia kertoja pyydetty kirjoittamaan postaus syömishäiriötaustastani. En tähän asti ole halunnut kirjoittaa postausta aiheesta, sillä koen sen todella henkilökohtaiseksi ja itseni araksi. Perheeni on kuitenkin kannustanut minua kirjoittamaan syömishäiriötaustastani ja saamastani hoidosta, sillä tekstistä saattaa olla hyötyä jollekin toiselle samassa tilanteessa olevalle henkilölle tai perheelle.

Tulen tässä postauksessa kertomaan syömishäiriön sairaudenkuvasta ja saamastani hoidosta. Postauksen lopulla tulen miettimään näin jälkeenpäin katsottuna miten ajattelen että sairauteeni olisi kannattanut tarttua. Äitini on myös luvannut kirjoittaa tekstin omasta näkökulmastaan, eli siitä miltä tuntuu kun lapsi sairastuu syömishäiriöön.

Minulta kysytään usein kuinka vanha olin sairastuessani. Kysymykseen on vaikea vastata, sillä en koe että olisin sairastunut äkillisesi minkään yksittäisen asian takia. Syömishäiriöön liittyviä oireita minulla on kuitenkin ollut jo ala-asteen ensimmäiselta luokalta asti. Minun oli silloin iltaisin nukkumaanmenon yhteydessä pakko kokeilla lanneluitani ja kylkiluitani. Lanne- ja kylkiluiden kokeilu oli jonkinlainen pakko-oire ja muistan ajatelleeni että olen turvassa, enkä voi olla isokokoinen, jos lanneluuni erottuvat selkeästi silloin kun makaan selälläni sängyssä. Luiden ”tarkistaminen” iltaisin toi minulle turvallisen olon ja mieleni rauhoittui jollain lailla.

Eräs ystäväni on myös kertonut muistavansa että kieltäydyin ala-asteen ensimmäisellä luokalla syömästä kakkua syntymäpäiväjuhlissa koska pelkäsin lihomista.

Edelliseen kappaleeseen liittyen koen tärkeänä painoittaa että kasvoin turvallisessa ja rakastavassa perheessä, jossa minulla ei ollut mitään todellista syytä tuntea turvattomuutta.

Muistoni ala-asteelta liittyvät pääasiassa muuhun kuin syömishäiriöön, enkä itse muista että minulla vielä tuohon aikaan olisi ollut erityisen paljon syömistarkkailua. Olin herkkä ja itsekriittinen lapsi joka mieluiten olisi viettänyt aikaa opettajien kanssa, mutta yritin ylläpitää reipasta ja iloista asennetta jotta saisin olla mukana koulukavereiden leikeissä. Itsekriittisyyteen liittyen olen saanut kuulla että tulin itkien kotiin toisella luokalla sen takia että olin saanut matikan kokeesta kahdeksikon.

Kokonaiskuvan kannalta voi olla oleellista mainita, että kävin jo ala-asteella terveydenhoitajalla painotarkkailussa sillä painoni oli normaalikäyrän alapuolella.

Yläasteen kahdeksannella luokalla muistan terveydenhoitajan ensimmäisen kerran ilmoittaneen, että olen saavuttanut normaalipainon alarajan. Normaalipainon saavuttaminen oli minulle tosi vaikea asia ja päätin heti että laihdutan pari kiloa, jotta pääsen takaisin alipainon puolelle.

Painoni lähti nopeasti laskuun siitä huolimatta, etten karsinut ruokavaliostani muuta kuin herkut. Ahdistukseni helpotti hieman laihtumisen yhteydessä ja painontarkkailu toi kontrollin tunnetta arkeeni.  Olen lapsesta asti tuntenut etten riitä sellaisena kuin olen ja tuntui hyvältä että olin löytänyt jonkun asian (painoni) jota koin pystyväni hallitsemaan täysin.

Koska oloni muuttui laihtumisesta vähän paremmaksi, ajattelin että voisin vielä paremmin jos laihtuisin lisää. Seuraavaksi ruokavaliostani lähti lämminruoka. Loppuvuodesta 2005 äitini huomasi että painoni oli laskenut ja vei minut yksityiselle lääkärille arvioitavaksi, olin tuolloin 14 vuotta vanha. Äiti osasi etsiä minusta syömishäiriön merkkejä, sillä hän oli noin vuosikymmen aiemmin joutunut hakemaan samaa hoitoa siskolleni.

Lääkärissä vakuutin että kaikki on hyvin, mutta yksityinen lääkäri kirjoitti minusta siitä huolimatta lähetteen Porvoon sairaalaan pediatriselle poliklinikalle.

Lääkärini sairaalan polikliniikalla oli osaava monella osa-alueella, mutta syömäishäiriöistä hän ei ymmärtänyt paljoakaan. Kävin painokontrollissa ja verikokeissa noin kahden kuukauden välein ja lääkäri tarkisti käynnin yhteydessä mistä kohtaa käsivarteni muuttuivat lämpimiksi. Muistan että käsivarteni olivat joka kerta kylmät aina olkapäihin saakka.

Perheeni oli todella huolestunut voinnistani, sillä söin tässä vaiheessa enää muroja ja päärynöitä. Äiti kirjoitti sähköpostia lääkärilleni lähes viikoittain, rukoillen että minut otettaisiin osastolle syömään. Itse olin tässä vaiheessa pahimmassa teini-iässä ja suostuttelin lääkärini siihen, etteivät vanhempani saisi tulla mukaan vastaanotolle. Kielsin myös lääkäriäni kertomasta vanhemmilleni siitä mistä olimme keskustelleet käynnin aikana. Lääkärille olin kuitenkin rehellinen syömisistäni ja voinnistani.

Lääkäri kysyi minulta muutamaan otteeseen, jos haluaisin tulla kesällä pariksi viikoksi lastenosastolle syömään. Kiinnostukseni osastoa kohtaan katosi kuitenkin siinä vaiheessa, kun lääkäri ei antanut minun syödä osastolla pelkkää rasvatonta jogurttia ja hedelmiä.

Painoni oli edelleen laskusuunnassa ja lääkäri alkoi sanoa minulle ja vanhemmilleni että painoni olisi noustava pakkohoitorajan yli seuraavaan kertaan mennessä, muuten minut otettaisiin osastolle. En pystynyt nostamaan painoani, mutta tankkasin nestettä ennen lääkärikäyntejä jotta välttäisin sairaalaan menon.

Muistan kuitenkin salaa toivoneeni, että lääkäri ottaisi ohjat käsiinsä ja pakottaisi minut sairaalahoitoon. Tiesin etten itse hallinnut tilannetta ja vointini oli syömättömyyden takia kokonaisvaltaisesti heikko.

Vuodet kuluivat ja painoni pysyi matalana. Menin yläasteen lopulla töihin kahvilaan, jossa olin töissä lukion toiseen vuoteen asti. Minun oli tapana mennä kahvilaan suoraan koulun jälkeen ja töiden jälkeen vietin illat koulukirjojen edessä. Täytin kalenterini ohjelmalla, jottei aikaa jäisi nälän tuntemiseen.

Arvosanani pysyivät hyvinä, mutta uuden oppiminen oli raskasta. Itkin moneen otteeseen väsymyksestä ja toivoin aamuisin että olisi jo ilta, niin että pääsisin takaisin nukkumaan.

Kävin lukiossa säännöllisesti terveydenhoitajalla tarkistamassa painoni ja lääkärin vastaanotolla joka toinen kuukausi. Matalasta painosta huolimatta luustoni kuuntoa ei koskaan tarkistettu. Lääkärini oli sitä mieltä etteivät luuni verikokeen perusteella voineet olla sisältä täysin tyhjät. Kaikki paitsi maksa-arvot ja leukosyytit olivat verikokeissa aina kunnossa, maksa-arvot olivat välillä korkeat ja leukosyytit matalat.

Kun täytin kahdeksantoista vuotta pediatri kysyi minulta minne haluan että hän laittaa minusta lähetteen. Olimme sopineet kotona että vastaisin haluavani hoitoni siirtyvän yksityiseen terveyskeskukseen, jossa saisin tavata psykiatrin.

Yksityinen psykiatri kirjoitti minusta ensimmäisen käynnin jälkeen lähetteen Helsingin syömishäiriöyksikköön. Hän kertoi että saisin sieltä asiantuntevaa hoitoa eikä minun tarvitsisi sitoutua mihinkään heti, menisin sinne vain lääkärin haastateltavaksi.

Tässä vaiheessa pelkäsin tiiviiseen hoitoon pääsyä, sillä koin maailman tärkeimpänä asiana, että valmistun ylioppilaaksi samaan aikaan luokkalaisteni kanssa. Olin vuosien varrella vakuuttunut siitä, että ruoka ja syöminen heikensivät keskittymiskykyäni ja että arvosanani laskisivat, jos söisin mahani täyteen. Vointini oli kuitenkin huono ja myös perheeni kärsi tilanteestani. He sanoivat minulle melkein päivittäin, että tulen kuolemaan ellen saa apua pian.

Muistan edelleen todella elävästi sen päivän, kun menin syömishäiriöyksikkön lääkärin haastateltavaksi. Minua oksetti ja pelotti, osittain sen takia etten halunnut joutua osastolle mutta myös siksi, että pelkäsin ettei lääkäri pitäisi minua sairaana. Muistan myös että minua ärsytti se että hoitajat tervehtivät minua reippaasti silloin, kun astuin osaston ovesta sisään. En halunnut kuulua osastolle jossa hoidettiin psyykkistä sairautta. Ajatus hävetti minua tosi paljon ja halusin uskoa että sairauteni on pelkästään somaattinen.

Lääkäri otti tilanteeni vakavasti ja koki, että minun olisi päästävä osastolle pikaisesti. Minulle oltiin kerrottu että osastolle saattoi joutua jonottamaan jopa vuoden, joten en olettanut pääseväni hoitoon nopeasti. Viikko arviointikäynnin jälkeen sain kuitenkin soiton osastonhoitajalta joka sanoi, että minulle oli vapautunut paikka osastolta. Ahdistuin soitosta ja sanoin hoitajalle etten voi tulla osastolle, sillä olemme silloin menossa äitini kanssa risteilylle. Hoitaja kysyi jos ymmärrän että luopumalla paikasta joudun jonon päähän, ja saatan joutua odottamaan paikkaa pitkäänkin. Muistan pahoitelleeni ja sanoneeni että ymmärrän tilanteen hyvin.

Noin viikko tämän jälkeen sain uudestaan soiton osastolta, minulle tarjottiin jälleen paikkaa. Lääkäri oli kuulema arvioinut tilanteeni sen verran kriittiseksi, että minulle haluttiin heti tarjota uutta osastopaikkaa. Tällä kertaa otin osastopaikan vastaan ja muistan että makasimme äidin kanssa iltaa ennen osastolle menoa vanhempieni vuoteessa ja itkimme. Minä itkin surusta ja väsymyksestä, äitini puolestaan helpotuksesta sen takia että vihdoin saisin apua.

Näin jälkeenpäin ajatellen toivon että tilanteeseeni oltaisiin puututtu tiukemmin viimeistään yläasteella, mutta mielusti jo ensimmäisten oireiden ilmestyessä ala-asteella.

Luonteestani johtuen minua lähestyttiin kotipaikkakunnallani hoidossa järjen ja logiikan kautta. Hoitotaho luotti siihen että fiksuna tyttönä alkaisin tekemään järkevämpiä ratkaisuja syömisen suhteen siinä vaiheessa, kun tiedän enemmän ravitsemuksesta ja siitä miten keho toimii.

Syömishäiriössä ei kuitenkaan ole kyse siitä etteikö sairastunut ymmärtäisi kuinka pitää syödä. Syöminen on mahdotona siitä huolimatta, että tietoa ja ymmärrystä on. Muutoksen tekoon tarvitaan usein paljon apua ja mitä pidempään oireilu on saanut jatkua, sitä vaikeampaa tapojen muuttaminen on.

Käytännössä ajattelen siis että pediatrin olisi vastustelustani huolimatta tullut kertoa vanhemmilleni oleelliset, terveyteeni liittyvät asiat jotka kerroin hänelle hoitokäynnin aikana. Tämän lisäksi uskon että toipumiseen olisi ollut lyhyempi tie, jos olisin heti sairauden alkuvaiheessa saanut tavata sairauden luonteeseen perehtynytta työntekijää.

Syömishäiriöstä kärsii tänään harmillisen moni nuori ja koen siksi tärkeänä, että sairauteen liittyvästä problematiikasta kerrotaan eteenkin nuorten parissa työskenteleville ammatti-ihmisille. Mielestäni voisi myös olla järkevää kysyä apua kollegoilta (tai muista yksiköistä) jos oma osaaminen ei objektiivisesti katsottuna riitä potilaan tarpeisiin nähden. Uskon kuitenkin että kaikki minua hoitaneet henkilöt ovat tehneet parhaansa auttaakseen.

 

x: Nessa

Keskiviikkona 22.11. Kaapelitehtaalla kuultiin Katarina Kyrölän luento Kehonormeja kritisoiva aktivismi mediassa.

Luennon aikana nousi useasti esiin se, kuinka kuvat vaikuttavat meihin tunnetasolla vahvemmin kuin järjellisellä tasolla. Vaikka kuinka olisimme tietoisia siitä, että näkemämme huippulaihat ja huippukauniit mainosmallit ovat rankasti kuvakäsiteltyjä, jonkinlainen halu yltää samaan kauneusihanteeseen pysyy meissä sisäänrakennettuna. Kenties näitä samoja epärealistisia vartaloita on tyrkytetty alitajuntamme vastaanotettavaksi niin monen vuoden ajan, että tiedostamattomassa mielessä piileviä malleja on mahdoton raivata pelkällä ajatuksen voimalla, mutta oli syy mikä tahansa, ei pelkkä tietoisuuden kasvattaminen yksinkertaisesti riitä silloin kun puhutaan kehollisista asioista. Voisiko yksi ratkaisu ongelmaan olla se, että yhteen tarkoin rajattuun ja siloteltuun kehoon mahtumisen sijaan ihanne olisi monen eri kehon esittäminen ja ilmentäminen?

Yksi hartaasti vaalimistamme ideaaleista on se, että olisimme staattisen tyytyväisiä kehoomme, näkisimme itsemme aina terveessä valossa ja voisimme joka hetkessä nauttia siitä kauneudesta, jota ilmennämme. Todellisuudessa tämä on liki mahdotonta, sillä fakta on, että suurimmalla osalla on vääristynyt näkemys omasta kehostaan. On vaikeaa nähdä itsensä objektiivisesti, ja on erityisen vaikeaa nähdä kehonsa itsestä lähtöisin samalla tavalla kuin miltä keho näyttää ulospäin. Sen takia esimerkiksi valokuvat ovat usein hämmentäviä, koska kehonsa ja kasvonsa näkee niissä niin uusista yllättävistä näkökulmista. Ja koska yritämme jatkuvasti sovittaa itseämme johonkin tiettyyn muottiin, jonka olemme omaksuneet ulkoapäin, ei ihmekään, ettemme koskaan onnistu. Miksi pitäisikään? Miksi ulospäin heijastamamme olisi sen todempi kuin se, kuinka itse näemme itsemme?

Katarina kertoi kiinnostavasta teoriasta, johon oli tutustunut, jonka mukaan itsensä monena näkeminen olisi tarpeen, jotta kestäisimme kehomme jatkuvan muuttumisen. Vastaavasti esimerkiksi anoreksia voisi johtua siitä, ettei ihminen ole kykenevä jakamaan mielikuvaa kehostaan moneksi, vaan muuntautuminen sulautuu yhdeksi tarkoin määritellyksi ihannekuvaksi, jota on mahdoton saavuttaa tai varsinkaan ylläpitää.

Kuinka perinteisiä ulkonäköön liittyviä käsityksiä ja malleja sitten voisi muuttaa? Yksi taktiikka on sanojen ottaminen haltuun, samalla tavalla kuin slut walkin päämääränä on vapauttaa ihmisen oikeus pukeutua kuinka lystää ja näyttää miltä haluaa ilman että kenelläkään olisi liian lyhyen hameen vuoksi lupa käydä toiseen käsiksi. Haukkumasanoina käytetyt sanat voi kääntää neutraaleiksi tai jopa vahvistaviksi, jos niistä uudenlaisella käytöllä ryhtyy poistamaan negatiivisia konnotaatioita. Esimerkiksi sanan ”läski” ei tarvitse tarkoittaa mitään muuta kuin tietyn kokoista kehoa. Siihen ei tarvitse liittyä huonommuutta tai häpeää, ei mitään vertailua ylipäätään. Yleinen käsitys on, että lihavan ihmisen pitäisi haluta pienentää kehoaan, mutta miksei lihavuus voisi olla puhtaasti hyvä ja pysyvä kehon koko, jos ihminen niin itse haluaa?

Vaihtoehtoiset kuvastot auttavat osaltaan muuntamaan mielikuvia siitä, millainen keho on sallittu. Todellisuudessahan kaikki on sallittua ja yhtä hyvää, mutta sen muistaminen voi kaiken keskellä olla haastavaa. Siitä voi olla apua, jos toden teolla kyseenalaistaa sen, kuinka omaa ja muiden kehoa voi katsoa, kuinka niitä voi koskea, mitä niistä voi ajatella ja mitä tuntea. Katarina esitteli muutaman esimerkin, kuten Aquaporko-dokumentin ja Kroppsbilder-blogin, jotka käsittelevät erilaisia kehoja tavoitteenaan joko esittää normista poikkeavat kehotyypit positiivisessa valossa tai eri kehotyyppejä esittelemällä muuttaa vallitsevia normeja.

Kehopositiivisuus esitetään monesti asiana, joka olisi kunkin päätäntävallan alaisuudessa, ikään kuin ihminen voisi sormiaan napsauttamalla alkaa nähdä itsensä hyvässä valossa. Tämä ei tietenkään useimmiten ole mahdollista. Sen vuoksi niin paljon hyvää kuin tässä liikehdinnässä onkin, se luo omanlaisiaan paineita, sillä vaikka ihanteena ei enää olisikaan laihuus tai hoikkuus, uudeksi ihanteeksi vanhan tilalle syntyy taito olla tyytyväinen itseensä. Jos omaa kehoaan ei sitten onnistukaan jatkuvasti pitämään kauniina, haluttavana ja ylpeyttä herättävänä, tavoitteessa on jälleen epäonnistunut. Sen vuoksi voisi olla hyvä miettiä, miksi juuri kauniina ja haluttavana esiintyminen on synonyymi kehopositiivisuudelle. Voisiko positiivista olla kaikki tunneskaalan eri ääripäät, omassa kehossaan oleminen kun on alati muuttuvaa eri olosuhteiden ja tuntemusten mukana elämistä? Eihän kukaan koe jatkuvaa onnellisuutta ja mielihyvää, joten miksi kehosuhteenkaan pitäisi herättää pelkästään yhdenlaisia tunteita? Toki vaatimus täydellisestä tyytyväisyydestä itseen palvelee kapitalismia, koska tyytymättömyys ja vaikeus yltää ennalta asetettuihin tavoitteisiin lisää myyntiä. Tähän peliin ei kuitenkaan ole pakko lähteä mukaan.

Kehopositiivisuuden rinnalla on olemassa toinen suuntaus, jonka avainsanoja ovat radikaalius, röyhkeys ja revittely. Kauneuden ei tarvitse olla se juttu, jota jokaisen olisi tavalla tai toisella tavoiteltava, vaan ulkonäöltä voi överiksi vetämällä vähentää painoarvoa ja riisua vaikutusvaltaa. Keskustelimme kuitenkin siitä, miksi esimerkiksi lihavuusaktivismissa niin usein käytetään performanssimaisia tai irvokkaita keinoja, ja miksei se voi päästä esille samoilla ehdoilla kuin perinteisemmät kauneusihanteet. Toki on voimaannuttavaa ja ilahduttavan raikasta kun etenkin naisen keho ei enää kaikissa yhteyksissä olekaan siivo ja nättiin muottiin mahtuva kaunis pikku esine, mutta kuulijoiden joukossa heräsi kysymys, tekevätkö lihavuusaktivistit itselleen väkivaltaa. Sen voinee nähdä monelta kantilta, mutta toisaalta tämänlaista aktivismia voi jälleen verrata haltuunottamiseen, jossa entiset pilkkakeinot valjastetaan omaan voimaannuttavaan käyttöön.

Jos siis tyytyväisyydestä itseen tulee uusi normi, dynamiikka ei ratkea, vaan uuden lopputuloksen pitäisi olla sallivuus jokaiseen suuntaan ja samalla täysi whatever-asenne. Itse tosin kamppailen sen ristiriidan kanssa, että kun vuosien itseinhon jälkeen viimeinkin olen päässyt tilaan, jossa nautin kehostani ja rakastan sitä ehdoitta, kuinka sovittaa kuvioon se, etten anna keholleni liikaa painoarvoa enkä anna ulkonäön määrittää itseäni millään lailla. Katarinan luento kuitenkin avasi paljon mielenkiintoisia uusia näkökulmia ja pisti ajatusrattaat kunnolla pyörimään!

Läheisen sairastaminen koskettaa syvältä. Ja se koskettaa niin monia. Joka kymmenes tyttö sairastaa syömishäiriön ja tyypillisimmin sairastuminen tapahtuu 15-24-vuotiaana. Yhä enenevissä määrin sairaus koskettaa myös poikia ja miehiä. Läheiselle vaikein paikka on luoda suhde rakkaaseensa, joka tuntuu muuttuneen kuin toiseksi ihmiseksi. Sairas ei koe voivansa huonosti. Tämä sairaudentunnottomuus lyö kiilaa ihmissuhteisiin. Toisen kärsimyksen ymmärtäminen on vaikeaa perheelle, mistä voi seurata eripuraa. On tärkeää kuitenkin muistaa, että sairastavan hankala ja jopa manipulatiivinen käytös on oire. Kyse ei ole luonteen muutoksesta. Syömisen pulmat ovat yritys selvitä tunteiden kanssa. Useimmiten syömishäiriö tulee ratkaisukeinona tilanteeseen, jossa sairastavalla on psyykkisesti paha olla. Sen tarjoama kontrollin tunne luo turvaa ja struktuuria elämään.

Etelän Sylin luento Syömishäiriö perheessä – Miten läheiset jaksavat? käsitteli näitä kysymyksiä. Syömishäiriökeskuksen sisätauti-kirurginen sairaanhoitaja Lea Attila oli puhumassa aiheesta. Luennolla käsiteltiin syömishäiriön hoitoon liittyviä kysymyksiä. Etenkin pyrittiin luomaan ymmärrystä siihen, kuinka sairastavaa voi kaikista vaikeuksista huolimatta tukea ja, kuinka luoda siltaa osastohoidon ja kodin välillä. Kuinka jatkaa toipumista kotioloissa ja luoda raamit toiminnalle kotona? Attilalla oli tarjota punaisena lankana näihin haasteisiin tehdyt ”Siirin käyttöohjeet”. Näillä käyttöohjeilla hän pyrki tekemään näkyväksi hoidollisen struktuurin säilymisen tavoitteet kotioloissa. Ohjeet tehdään potilaalle hyvin selväksi, samoin perheelle tai muille läheisille. Tällä tavalla pyritään estämään lipsuminen vanhoihin haitallisiin tapoihin ja samalla taklaamaan syömishäiriön juonikasta toimintaa, sekä sitouttamaan sairastavaa myös kotioloissa. Oireilun salailu on usein läheisille se sokea piste, sillä sairauden viekkautta ei terve ihminen kykene täysin ymmärtämään. Syömishäiriö tekee mitä tahansa selvitäkseen. Tämä on se raskain, vaikean ja raastavin asia, jonka kanssa läheiset joutuvat painimaan. Syömishäiriö on läheisessä enemmän näkyvissä, kuin tämän oma persoona. Kuinka tukea, rakastaa, kuulla ja olla läsnä ihmiselle, joka tuntuu vieraalta? Kuinka selvitä koko tunteiden kirjon kanssa, jopa vihan, jota saattaa kokea sairastavaa kohtaan?

Keskeiseen asemaan näissä vaikeissa kysymyksissä nousee kaikenlaisten tunteiden hyväksyminen. Kaikki tunteet ovat sallittuja, niin läheiselle kuin sairastavallekin, ja niihin tulee suhtautua armollisesti. Toiseksi on hyvä muistaa, että yksin ei kannata jäädä. Vertaistuki voi auttaa saamaan erilaisia näkökulmia sairauteen ja helpottaa tunteiden käsittelyä. Kotona on hyvä muistaa vastuun jakaminen ja yhteiset pelisäännöt, joilla toimitaan. Syömishäiriö ei halua jäädä kakkoseksi, joten tiiminä sitä vastaan on helpompi käydä. Hoidollisen auktoriteetin säilyttäminen kotioloissa on usein se vaikein pala. Tuskallista on myös se, jos lapsi on täysi-ikäinen. Näissä tilanteissa vanhemmalla on hyvin vähän sanavaltaa hoidollisissa kysymyksissä, mikä on omiaan lisäämään avuttomuuden tunnetta.

Miten sitten tukea tervehtymistä? Sanoilla on suuri merkitys, mutta syömishäiriötä sairastavan kanssa niiden kanssa voi olla hankala taiteilla. Syömishäiriö muuttaa sitä, miten asiat kuullaan. ”Oletpa hyvinvoivan näköinen!” tai ”Söitpä reippaasti!” eivät ole kehuja, jotka sairastava haluaa kuulla. Hän kokee ne syvinä epäonnistumisina, sairautensa pettämisenä. Kaikenlainen syömisen ja ulkomuodon kommentointi on hyvä jättää kokonaan. Toipumista edistävämpää on ilmaista mielenkiintoa sairastavaa kohtaan kuuntelemalla ja keskustelemalla. ”Olet tärkeä. Minä näen sinut. Ei hätää”, ovat puhetapoja, joiden avulla voidaan rakentaa luottamussuhdetta sairastavaan. Toipuminen tapahtuu hitaasti, joten sen kanssa on oltava kärsivällinen.

Yhden viestin haluaisin vielä lopuksi lähettää kaikille läheisille, jotka käyvät läpi tätä raskasta, painavaa vaihetta: Teillä on väliä. Sairastava tarvitsee teitä, vaikka sanoisi muuta, kääntyisi sisäänpäin ja olisi vihamielinen ja uhmakas. Läheisten tuki on kultaakin kalliimpaa. Jo se, että te olette luennoilla, joissa asiaa käsitellään, hakeudutte avun pariin, pyritte jakamaan asioita vertaistuen parissa ja otatte sairaudesta selvää ja haluatte tietää, kuinka parhaiten auttaa sairastavaa, kertoo suuresta välittämisestä.

Ne ovat kaikki rakkauden tekoja.

-Lotta-

Noin kaksikymmentäviisi prosenttia syömishäiriötä sairastavista kokee yleensä ongelmia päihteiden kanssa. Kaksoisdiagnoosi on ongelma, joka johtaa usein siihen, että apua tarvitsevat eivät sitä saa. Tämä kaksoisdiagnoosi tarkoittaa yleensä samanaikaista päihde- ja syömisongelmaa, joka heikentää sairauden ennustetta ja vaatii siksi erityistä hoitoa ja huomiota.

Anna Keski-Rahkonen on Helsingin yliopistolla lääketieteellisessä tiedekunnassa apulaisprofessorina ja hän on erikoistunut painoon, syömiseen ja syömishäiriöihin liittyviin kysymyksiin. Keski-Rahkosen luonto käsitteli päihteiden ja syömisen pulmia useista eri potilastapauksista kootun Saran esimerkin kautta. Sara on nuori uraansa aloitteleva nainen, joka työskentelee iltapäivälehden toimituksessa. Työ on pätkäsopimuksesta toiseen poukkoilevaa, hektistä ja vaativaa, mutta Sara kokee sen mielekkääksi. Työajat ovat liukuvia ja usein työpaineita puretaan kollegojen kanssa kuppiloissa. Saralla näyttää kaikki olevan hyvin. Hänellä on ystäviä, hän on sosiaalinen ja iloluontoinen.

Saran kodin seinien sisäpuolella tapahtuu kuitenkin jotain aivan muuta. Viikonloppuisin mennään ystäväporukalla ulos, mutta Saran omat yksityiset etkot venyvät aamuihin, joissa hän ei muista edellisestä illasta mitään. Hän ei ole poistunut kotoa, huolella kasvoihin suditut meikit yhä poskella hän kohtaa karvaalta maistuvan aamun häpeän. Toisina iltoina Sara lähtee töistä ja matkaa kotiin läheisen pizzerian kautta. Kotona syöminen ei ole hallinnassa, illat vietetään pizzalaatikkoihin turvautuen. Aamulla taas hävettää ja edellisen illan muistot pyyhitään pois. Tänään aloitan puhtaalta pöydältä, ajattelee Sara ja jatkaa töitään, näkee ystäviään ja elää tavallisen nuoren naisen elämää. Seuraavaan kertaan asti. Aallonpohjaa odotellessa voi kuitenkin menettää henkensä.

Keski-Rahkonen kertoo, että tutkimuksissa syömishäiriön ja päihteiden välillä on havaittu yhteys. Noin 35 prosenttia päihteiden väärinkäyttäjistä kärsii myös syömishäiriöstä, mutta hoitosuhteissa tämä huomataan harvoin. Tässä piilee kaksoisdiagnoosin ongelma. Kahden päällekkäisen hengenvaarallisen diagnoosin hoito on usein ristiriitaista, eikä apua tarvitseva välttämättä tule kuulluksi ja autetuksi. Jos päihdeongelma esimerkiksi tulee esiin syömishäiriöhoidossa, saattaa hoito joutua umpikujaan. Tilanne, jossa apua tarvitseva on ”ei kenenkään potilas on” perua perinteisestä hoitoajattelusta, jossa päihdeongelma on hoidettava ennen muita pois. Luennolla pureuduttiinkin juuri tämän kysymyksen ympärille tiivistyvään dilemmaan. Keski-Rahkosen mukaan kaksoisdiagnoosien hoitoa on pyritty modernisoimaan, mikä tarkoittaa käytännössä molempien diagnoosien jaksottaista, rinnakkaista tai integroitua hoitoa. Tärkeää on myös, että apua tarvitseva tietää itse mistä lähteä kartoittamaan tahoja, jotka voivat ongelmissa auttaa. Luennolla tästä hyvänä esimerkkinä mainittiin mielenterveystalo.fi, sivusto jolta löytyy keskitetysti ja kuntakohtaisesti informaatiota eri tahoista, joilta apua voi lähteä hakemaan. Syömishäiriötä sairastaville juomisen haitat, sekä terveydelliset että psyykkiset, ovat suuremmat kuin terveillä. Itselleni yllätyksenä tuli se, että tämä koskee myös syömishäiriöstä toipuneita. Usein nimittäin päihteiden liikakäyttö jatkuu, vaikka syömishäiriöstä olisikin toipunut. Täten myös kuolleisuuteen vaikuttaa se, ettei apua saa ennen kuin on ”tarpeeksi” sairas.

Mikä sitten Saran tapauksessa auttoi? Hän pääsi katkolle, missä hän joutui kohtaamaan alkoholittomuuden ja säännöllisen ruokarytmin haasteet. Paino nousi, mikä entisestään lisäsi ahdistusta ja aktivoi syömishäiriöajattelua. Saran pelastukseksi tuli säännöllinen terapia, jossa hän kykeni raitistuttuaan pureutumaan häiriökäyttäytymisensä juuriin. Yleensä jo päihteettömyys itsessään vähentää depression oireita, mikä on omiaan tukemaan toipumista ja parantaa ennustetta.

“You,” he said, ”are a terribly real thing in a terribly false world, and that, I believe, is why you are in so much pain.”  

– Emilie Autumn, The Asylum for Wayward Victorian Girls

Näillä sanoilla alkoi 3.3.2014 kirjoitettu teksti, joka oli vasta työssään aloittaneen tuoreen toiminnanohjaajan ensimmäinen blogikirjoitus. Nyt, kolme ja puoli vuotta myöhemmin sen luettuani liikutun edelleen. Kirjoituksen teksti on kypsää, kirjoittaja melkoisen raakile omalla matkallaan.

Kevättalvi 2014. Olen hikoillut rappusia neljänteen kerrokseen, koputan toimiston oveen, perhosia liitelee vatsassa. Seuraavan tunnin ajan juttelen silloisen tulevan kollegani kanssa vapaaehtoistyön mahdollisuuksista yhdistyksessä nimeltä Etelän-SYLI ry. Omasta toipumisesta voimaantuneena otan vastaan kaiken tiedon minkä siinä hetkessä irti saan. Tuntuu, kuin olisin tullut kotiin. Minun kannaltani onnekkaiden sattumusten myötä aloitan yhdistyksessä toisena toiminnanohjaajana vielä samana keväänä.

Rahoittajan yhdistykseen kohdistama tarkastus selvityksineen, raportointeineen ja lisätöineen auttoivat surutta sukeltamaan yhdistyksen arkeen ensimmäisenä keväänä. Seuraavana syksynä sain rinnalleni jo toisen ihanan kollegan, jonka kanssa työskentelin tiiviinä tiiminä seuraavat kolme vuotta. Nuo vuodet veivät yhdistyksen toimintaa kaikin tavoin harppauksittain eteenpäin. Paine toiminnan kehittämiseen ja volyymin lisäämiseen kantoivat hedelmää: Yhdistyksen Raha-automaattiyhdistykseltä (1.1.2017 alkaen Stm Veikkauksen tuotoilla) saaman toiminta-avustuksen määrä korottui! Positiivinen kehitys alkoi näkyä myös sidosryhmä- ja yhteistyöverkostojen laajenemisena, vapaaehtoisten määrän huikeana lisääntymisenä sekä tukityön tilastojen paisumisena. Kävijä- ja käyntimäärien kasvun lisäksi toiminta kasvoi myös laadullisesti: uudenlaiset vertaistuen muodot vakiintuivat osaksi tukitoimintapalettia. Merkittävään suosioon nousi myös yhdistyksen tarjoama syömishäiriötä sairastavien ja heidän läheistensä kokemusääni, jota yhdistyksen vapaaehtoiset ahkerasti lähtivät viemään mm. sosiaali- ja terveydenhuollon opiskelijoille ja ammattilaisille.

Viime vuosien aikana panoksia ladattiin myös miesten ja poikien syömishäiriöiden sekä ahmintahäiriön yleisyyden esiintuomiseen. Tämän päivän kulttuurisen ympäristön yhtenä tärkeimpänä valloituskohteena mainittakoon myös urheilun kenttä, jossa etenkin esteettisten ja painosidonnaisten lajien parissa kytee aikamme syömishäiriöpommi. Tärkeiden askeleiden listaa voisi jatkaa loputtomiin. Maininnan ansaitsee kuitenkin vielä etenkin yhteistyön tiivistyminen syömishäiriöitä hoitavien tahojen kanssa. Yhdistyksen organisoiman vertaistukitoiminnan tunnustaminen yhä useammalta taholta tärkeäksi lenkiksi syömishäiriöiden hoidon ja sen kehittämisen ketjua on palautteista parhainta.

Olen ollut onnekas päästessäni yhdistyksen toimintaan mukaan juuri siinä kohdin, kun tämä aaltoliike on hakenut voimiaan ja lähtenyt kuohumaan. Kahden työntekijän yhdistyksessä, joka hakee kehittymistä joka suunnalta, on tärkeä oppi ollut myös omien rajojen hakeminen. Tämä työ viimeistään on opettanut kuulostelemaan niitä samoja arvoja, joita kävijöillemmekin välitämme: Armollisuus, ymmärrys, omanlaisuuden kunnioittaminen.

Viimeisten kuukausien aikana olen muistellut, kerrannut, ihmetellyt, pohdiskellut, iloinnut, liikuttunut, oivaltanut. Työnohjauksessa piirtämäni aikajana kiteyttää voimakkaimmin viime vuosien saldon. Luentoja, kohtaamisia, puheluja, tilastointeja, raportteja, selvityksiä, sähköposteja (!). Uuden luomista, väsymystä, innostusta, itkua, iloa. Tiskaamista, kahvin keittämistä. Halauksia, kuuntelemista. Epäröintiä, turhautumista. Pienin askelein toiminnan kehittämistä ja henkilökohtaista kasvua. Niin. Henkilökohtaista kasvua. Se, mitä vuodet toiminnanohjaajan työssä ovat antaneet ovat olleet hieman sitä mitä uskalsin keväällä 2014 aavistaa mutta suurimmaksi osaksi sitä, mitä en ymmärtänyt edes pelätä ja josta en uskaltanut edes unelmoida.

Valehtelisin, jos väittäisin että työ syömishäiriöyhdistyksessä ei olisi lisännyt maailmantuskaani x 100. Kyllä, olen ikävän tietoinen asioista, joita ympärillämme jatkuvasti tapahtuu. Niistä hienovaraisista viesteistä, joita jokapäiväiseen puheeseemme soljuu, jotka välittyvät epäterveinä arvoina sukupolvelta toiselle, jotka saavat niin monen epäröimään ja voimaan pahoin. Olen surullisen tietoinen siitä, että liian moni nuori jää varhaiseläkkeelle, koska apua mielenterveysongelmiin ei aina syystä tai toisesta ajoissa saada. Maailmantuskani keskellä olen myös viisastunut. Tiedän mitä itse haluan, mitkä omat arvoni ovat. Ehkä takataskuun on etsiytynyt jokunen pieni keinokin jolla pyrkiä näihin. Toisaalta myös se tieto, että parhainkaan vanhempi ei aina onnistu (onko täydellistä onnistumista olemassakaan?), rauhoittaa jo nyt levotonta tulevan äidin mieltä.

Kuvailemillani Emilie Autumnin ajatuksilla alkanut ensimmäinen blogikirjoitukseni päättyi

”Istun uuden työpisteeni ääressä. Paperinivaskat ja työpöydän kotoisa kaaos muistuttavat siitä, kuinka paljon on opittavaa. Katsellessani ulos tihkusateiseen ja harmaaseen maaliskuuhun olen iloinen istuessani toimistossa, joka henkii lämpöä, ymmärrystä ja armollisuutta. En voisi kuvitella parempaa paikkaa ottaa vastaan uuden työn mukanaantuomat haasteet.”

Kaaos, se on pysynyt samana, joskin sen voisi näin jälkikäteen nähdä suloisena, kehittävänä kaaoksena. (Ehkä myös hyppysellinen allekirjoittaneen oman toiminnan kunnollista organisointia on auttanut tähän kaaokseen!) Lempeä kaaos ei kuitenkaan elämässäni varmasti tule loppumaan. Seuraavien kuukausien aikana hyppään tuntemattomaan, jälleen kerran. Äitiysloma, se on aivan nurkan takana.

Tuntuu, että jätän taakseni olohuoneen, toisen kotiosoitteen. Erona tosin se, että virallisessa kotiosoitteessa harvoin kuulee jazzin sävelkulkuja seinien takaa, haistaa tuoreen maalin naapuritaiteilijoiden työhuoneista tai kuulee koko käytävällistä hersyvää naurua tietokoneen äärelle. Työpaikalle jää myös toinen perheeni, mahtavista persoonista koostuva Etelän-SYLIn hallitus sekä tärkeimpänä kollegani, matkakumppanini Uura. Näitä ja heitä jään kaipaamaan. Virallisessa kodissa on kuitenkin nyt tilaa uudelle. Ja sinne on nyt juuri tänään oikea hetki suunnata.

 

Hei hei ja tavataan taas!

 

Kaisa

 

Ps. Tiedoksi, että sijaiseni Suvi Ala-Venna aloittaa työssään maanantaina 28.8. Suvin tavoitat jatkossa: suvi.ala-venna(at)etelansyli.fi, 045 841 6853

 

 

Vaikka olen vuosien aikana suorastaan ahminut tietoa syömishäiriöistä niin kaunokirjallisuuden kuin tieteellisten tutkimusten muodossa, oli ajatus syömishäiriöiden periytyvyydestä minulle varsin vieras. Koska tarkastelen elämää luonnollisesti subjektiivisen näkökulman kautta, en ole kiinnittänyt asiaan sen kummemmin huomiota, sillä en koe, että periytyvyys koskisi meidän sukuamme. Olen aina mieltänyt itseni syömishäiriömenneisyyksineni poikkeustapaukseksi. Siksi hämmennyin kovasti, kun huomasin tiistai-iltana Anna Keski-Rahkosen pitämää luentoa kuunnellessani, että olen oikeastaan ollut väärässä. Kyllä ongelmallisuutta syömisen suhteen ilmenee tavalla tai toisella lähes jokaisen läheiseni kohdalla. Ei ehkä syömishäiriöksi asti, mutta ei meidän suhteemme täysin neutraalikaan ole. Tosin kuka voi nykyään sanoa suhtautuvansa ruokaan ja syömiseen neutraalisti ja missä menee sairauden raja? Muun muassa tästä juttelimme illan aikana.

Ensin saimme kuitenkin pikaopastuksen geenitutkimuksen saloihin. Anna kertoi olevansa lääkäri ja psykologi, mutta työskentelevänsä paikassa, jossa suuri osa kollegoista on geenitutkijoita ja omaksuneensa sitä kautta laajaa tietoa aiheesta. Kaikki saamamme informaatio riitti ainakin minulle oikein hyvin, ja sai aivosoluni kipinöimään, kun mietin sisällämme kelluvien geenien syvyyksiin kätkeytyviä salaisuuksia ja niitä miljoonia mahdollisuuksia, joita näiden kombinaatioista voi syntyä. On jännittävää ajatella, että minuun on koodattu esimerkiksi banaanikärpäsen rakenne, mutta syystä tai toisesta näitä koodeja ei ole ollut mielekästä aktivoida, joten olenpa sitten ihminen. Jännittävää oli myös nähdä se, että esimerkiksi päihteidenkäytön, masentuneisuuden ja uskonnollisuuden periytyvyys liikkuu 0-40% hujakoilla, kun taas syömishäiriöiden vastaava luku nousee 40-75% alueelle. Olisin olettanut tämän olevan aivan päinvastoin, sillä miellän syömishäiriön niin vahvasti psyykkiseksi että ympäristösidonnaiseksi asiaksi, että ajatus geeniperimän vaikutuksesta tuntuu kaukaiselta. Ympäristösidonnaisuudella tarkoitan kulttuurin ja esimerkiksi kaveripiirin vaikutusta, en perheestä saatuja malleja tai biologiaa. Varsinkaan kun kukaan perheessäni ei minun alkaessa oireilla ollut sairastanut syömishäiriötä (nuorin siskoni sairastui vuosia sen jälkeen kun olin käynyt omat pahimmat vaiheeni läpi). En siis tässä mitenkään pyri kieltämään geenien vaikutusta, mutta omalla kohdallani yhteyttä täytyy hetki hakea.

Annalla oli joka tapauksessa esittää faktapohjaisia todisteita siitä, että pitkien, kalliiden ja epätoivoakin herättäneiden tutkimusten ja tuhansilta ihmisiltä kerättyjen näytteiden pohjalta on viimeinkin löydetty jotakin: alueelta, jolla on kuusi eri geeniä, on löydetty yksi ”kuuma” kohta ihmisen kromosomi kahdestatoista, minkä voi liittää anoreksiaan. En edes yritä selkeyttää tätä, sillä en tosiaan ole millään tavalla perehtynyt geenien ja kromosomien kompleksiseen maailmaan, mutta yksinkertaistettuna tämä kohta hälytti tutkimuksissa anorektisilla henkilöillä, kun taas ei-anorektisilla samaa hälytystä ei saatu. Anna korosti sitä, kuinka alkutekijöissään kyseiset tutkimukset vielä ovat, mutta voivat myös kehittyä hurjaa vauhtia kun alkuun päästään.

Silti syömishäiriö on totta kai paljon monisyisempi ja jättimäisempi ilmiö kuin mitä geenien pohjalta voi päätellä. Eri geeneissä on eri alttiuksia eri asioille, jotka vaikuttavat syömishäiriön syntyyn ja kehitykseen. Lisäksi nämä alttiudet voivat eri ihmisillä kääntyä eri suuntiin. Jollakin syömishäiriöön liitetyt ominaisuudet voivat tarkoittaa loistavaa koulumenestystä, sillä siihen vaaditaan muun muassa päämäärätietoisuutta, kun taas toisella tämä päämäärätietoisuus voi purkautua haitallisen matalan painon tavoitteluna. Kun näitä ominaisuuksia ja alttiuksia on ihmisissä lukemattomia, tuntuu melkein siltä kuin aivoni menisivät solmuun, kun yritän käsittää koko palapeliä kaikkine mahdollisuuksineen. Tämä kaikki tuntuu minusta myös hyvin sattumanvaraiselta, sillä kuinka kukaan voisi tietää, miten mikäkin geeni yhdistettynä elinympäristön vaikutukseen tulee muokkaamaan juuri minua?

Biologian lisäksi aloin pohtia epätieteellisempää lähestymistapaa samaan asiaan, nimittäin erilaisten energioiden vaikutusta elämäämme ja käytökseemme. Pelkkä näkyvien, erilaisten labrakokeiden seurauksena saatujen tulosten tarkastelu on minusta pieni osa koko totuutta, sillä uskon, että meihin vaikuttavat vahvasti sellaiset asiat kuin kollektiivinen tietoisuus, alitajunta ja ajatuksen voima. En nyt lähde millekään hippihaihatteluraiteille siitä, kuinka olemme kaikki yhtä, vaikka sekin on välillä hauskaa, enkä halua vähätellä geenitutkimusten hyötyä, sillä olisihan hienoa, jos esimerkiksi anoreksiaa voisi parantaa jonkin tietyn geenin toimintaa muuntelemalla. Mutta puhuimme illan aikana myös kulttuurin vaikutuksesta ja tutkimuksista, joiden mukaan länsimaisten nuorisosarjojen katselu lisää syömishäiriöitä, joten on selvää, että aiheeseen liittyy monia aspekteja, joista kaikkia on mahdoton selittää tai selvittää. Minulle jäi eritoten mieleen Annan toteamus siitä, että ”perimä lataa aseen, mutta elinympäristö laukaisee sen”. Koskaan ei voi tietää, mikä aktivoituu minkäkin johdosta.

Niin, siihen omaan perheeseeni. Kun aloin ajatella asiaa, tajusin, että sekä mummini, tätini että äitini ovat koko elämän lähettäneet minulle ja siskoilleni signaalia siitä, että mitä laihempi, sen parempi, sekä tarkkailleet syömisiämme ja kommentoineet niitä surutta silloin kun esimerkiksi annoskoot eivät ole vastanneet heidän käsityksiään soveliaasta. Äitini on koko elämänsä pyrkinyt laihduttamaan sen ”muutaman kilon”, ja tätini on aina ollut langanlaiha, vaikka en tiedä motiiveista tai syistä sen kummemmin. Isäni suhtautuminen ruokaan tuntuu reippaan simppeliltä, mutta muistan kyllä monet monituiset kerrat, kun hän on puolustellut syömiään määriä äidille, joka on sanattomasti paheksuen katsellut vierestä. Joten en ehkä sittenkään ole aivan yksittäistapaus, vaikka suoranaisesti syömishäiriöksi määriteltäviä tapauksia ei pikkusiskoni lisäksi suvustamme löytyisi.

Anna nosti myös esiin kiintoisan ajatuksen siitä, kuinka sairaus on aina sosiaalinen konstruktio ja siitä riippuvainen, kuinka missäkin kulttuurissa mikäkin määritellään. Missä vaiheessa orjallisesti saliohjelmiaan ja heraproteiiniin pohjautuvia ruokavalioitaan noudattavat fitnessmimmit ja -äijät menevät terveen rajojen yli? Ja tiesitkö, että kiinalaiset sairastavat masennusta fyysisten kehollisten oireiden kautta tunneperäisten kokemusten sijaan? On siis lopulta meidän omista sopimuksistamme kiinni, miten mikäkin luokitellaan. Leikittelen välillä ajatuksella siitä, mitä tapahtuisi, jos ei olisi olemassa minkäänlaisia normeja tai jakoa sallittuun ja ei sallittuun. Ystäväni kertoi tutustaan, joka oli eräänä päivänä lähtenyt pelkissä boksereissa ulos ja aiheuttanut ihan ymmärrettävästi melko, ööh… vahvoja reaktioita ympäristössään. Mitä jos hän sen sijaan olisi kulkenut päivän läpi boksereissa kenenkään edes vilkaisematta kahdesti? Mitä jos saisin keskellä ruuhkaisinta Helsinkiä hyppiä ilosta ja nauraa ääneen ilman että ohikulkijat kiertäisivät minut kaukaa, tai ilman että sitä pidettäisiin performanssina? Ilman että se synnyttäisi minussa nolouden tunteita? Miten tällaiset asiat muutetaan yhteiskunnassa? Siinä on kenties jonkin toisen blogitekstin aihe.

– Riina –

Sinut on haastettu! Lähde mukaan kehopositiivisuuden rintamaan!

Älä laihduta -päivää vietetään 6.5.

Älä laihduta -päivää vietettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 2008. Kuluneiden vuosien aikana painoon ja laihduttamiseen liittyvät asenteet ovat muuttuneet sallivampaan suuntaan. Kehopositiivisuus ja itsensä hyväksymisen sanoma on levinnyt ja saanut paljon lisää jalansijaa. Silti elämme edelleen hyvin ristiriitaisessa ympäristössä, joka toisaalta kannustaa arvostamaan itseä, mutta toisaalta painostaa laihduttamaan ja kohtelemaan omaa kehoa äärimmäisen ankarasti.

 

Vaakakapina on kehopositiivisuuden vallankumous

Syömishäiriöliitto on iloinen ja innostunut Ylen koko vuoden kestävästä Vaakakapina-kampanjasta.

”Vaakakapina on kehopositiivisuuden vallankumous”, kertoo kapinapäällikkö Jenny Lehtinen. ”Kehotamme ihmisiä lopettamaan laihduttamisen ja ottamaan takaisin vallan omaan vartaloonsa. Haluamme, että kaiken kokoiset vartalot tuodaan esiin ilman kauhistelua.”, Jenny linjaa Vaakakapinan tavoitteita.

Jo yli 50 000 keskustelijaa osallistuu kampanjan Facebook-yhteisöihin. Kapinalle on selvästi kysyntää.

 

Haastamme median liittymään Vaakakapinaan

Viime vuoden Älä laihduta -päivänä Syömishäiriöliitto-SYLI ry ja sen jäsenyhdistykset saivat kymmeniä bloggaajia mukaan jakamaan kehopositiivisuuden sanomaa. Nyt haastamme yhdessä kapinapäällikkö Jennyn kanssa median liittymään Vaakakapinaan ja Älä laihduta -päivän henkeen.

”Kyllä mä haluan haastaa jokaisen median edustajan mukaan miettimään, millaista kehokuvaa tässä maassa välitetään. Ymmärtämään ja sen myötä kantamaan vallan mukana tulevan vastuun siitä, miten ihmiset kokevat oman itsensä ja oman vartalonsa. Koska kaikki kehopuhe vaikuttaa, kaikkein pienimpiinkin”, Jenny muistuttaa.

Jokaisella on oikeus olla omannäköinen ja ainutlaatuinen. Oletko mukana?

 

Lisää Vaakakapinasta: http://yle.fi/aihe/vaakakapina

Liitto ja sen jäsenyhdistykset ympäri Suomen viettävät Älä laihduta -päivää eri tavoin. Tapahtumat kootaan Facebook-sivulle https://www.facebook.com/alalaihduta/ sekä liiton nettisivuille http://www.syomishairioliitto.fi/ajankohtaista/tapahtumat/ala-laihduta-6-5.html

Sivut päivittyvät jatkuvasti.

 

Lisätiedot:

Viestintävastaava Terhi Luukkainen

puh. 040 754 4933

viestinta@syomishairioliitto.fi


Etelän-SYLI ry osallistuu Älä laihduta -päivään

  • haastamalla jokaisen mukaan #vaakakapina n kehopositiivisuus-vallankumoukseen!
  • toteuttamalla body positive -henkistä sanomaa levittävän valokuvauskampanjan yhdessä valokuvaajien Mirkku Merimaa ja Nina Stolt kanssa!
  • jalkautumalla jakamaan flyereita Helsingin keskustaan!

Tarkemmat tiedot päivästä tarkentuvat tuotapikaa..

 

Tiistai-iltana 28.3. Etelän Sylin toimitiloissa Kaapelitehtaalla kuultiin Petra Kankaan kokemuspuheenvuoro ”Syömishäiriö läheisen silmin”. Petra kertoi siitä, millaista on ollut elää 7 vuotta syömishäiriöön sairastuneen tyttären Annikan (nimi muutettu) kanssa ja millaista on olla tällä matkalla edelleen. Olin itse kuuntelemassa sairastaneen näkökulmasta, pohjalla pieni toive ymmärtää omia vanhempiani millin verran enemmän. Sairastuin bulimiaan ollessani 16-vuotias ja kävin tulevien vuosien aikana läpi lukuisia eri vaiheita sairauden parissa sen monissa muodoissaan, parantuen kuitenkin lopulta melkein kuin yllättäen. Nyt yli kymmenen vuotta sairauden alkamisen jälkeen en vieläkään ole varma tiesikö äitini koko syömishäiriöstä. Isäni kyseli asiasta muutaman kerran, mutta en usko hänenkään olleen kovin selvillä siitä, kuinka täysin sairaus dominoi elämääni. En koskaan ole kokenut tarpeelliseksi keskustella kokemuksistani heidän kanssaan, varsinkaan koska meillä on muuten oikein hyvät välit, mutta en voi sanoa, ettenkö hieman ihmettelisi tätä täydellistä hiljaisuutta aiheen tiimoilta.

Petran kertomus nyt 21-vuotiaasta tyttärestään oli tavallaan niin hurja ja tavallaan niin tuttu, että välillä nauratti, välillä taas en voinut estää kyyneleitä virtaamasta. Etenkin Petran lukiessa pätkiä tyttärensä päiväkirjasta aloin miettiä kuinka universaaleja teini-ikään kuuluvat tunnereaktiot oikeastaan ovat. Toki ne ovat aina yksilöllisiä ja tuntuvat itselle maailman yksityisimmiltä asioilta, mutta tunnistin oitis sen uhman, jääräpäisyyden ja nokkeluuden, joita päiväkirjan sivuilta meidän kuunneltavaksemme valui. Kun syömishäiriö ottaa valtaansa, ei mikään saa käsittämään, kuinka vääristynyt oma maailmankuva on, vaan mieli taipuu käsittämättömiin keksintöihin, jotta syömishäiriötä palvelevan käytöksen saisi onnistumaan. Jos äiti piilottaa vaa’an autotalliin kaiken massiivisen tavaramäärän alle, se kyllä löydetään. Jos kotona ei saa jumpata, se tehdään vaikka sitten salaa keskellä yötä. Jos ambulanssi hakee sairaalaan, kun syömättömyys yltyy hengenvaaralliseksi, ei silti jaksa tajuta miksi äiti aina vain itkee.

Muistan itse vieläkin sen tunteen, kun isä ensimmäistä kertaa yllätti minut oksentamasta. Avasin kylpyhuoneen oven ja siinä hän seisoi, vakava ja hieman välttelevä ilme kasvoillaan. Hän sanoi huomanneensa mitä teen, että minun täytyy lopettaa, että minulle täytyy hankkia apua. Tunsin pelkkää hätää ja häpeää, molempia hirveän vahvoina, ja siitä eteenpäin tein kaikkeni salatakseni toimintani. Millään tapaa isän väliintulo ei saanut minua edes harkitsemaan lopettamista, vaan tahdoin ainoastaan varmistaa, ettei hän saisi minua uudestaan kiinni. Oksentaminen tuntui niin yksityiseltä ja niin välttämättömältä, että isän tunkeutuminen niin lähelle tuntui sietämättömältä. Toki myöhemmin olen ollut hänen puuttumisestaan kiitollinen, mutta 16-vuotiaana tahdoin vain olla rauhassa.

Yksi Petran tyttären sairastumisen alkuajoilta mieleen jäänyt asia oli terkkarin kommentti siitä, kuinka Annikan pitäisi yläasteelle siirtyessä olla varovainen, ettei hänestä tule lian iso. Petra koetti vakuuttaa sen viitanneen Annikan pituuteen, mutta tietenkään tällaiset paikkaukset eivät täysin korjaa mieleen iskostunutta ajatusta siitä, että on olemassa oikeanlaisia ja vääränlaisia kokoja. Yksittäisten kommenttien osuus syömishäiriön kehittymisessä voi olla jos nyt ei ratkaiseva niin lähellä sitä. Itse imin koko sairausajan itseeni ulkopuolisten mielipiteitä ulkonäöstäni, ja vaikka kuinka tahdoin olla vahva ja itsevarma, käsittelin niitä ja mukauduin niihin vähintään tiedostamattani, useimmiten myös tarkoituksella. Jos joku sanoi mitä tahansa kehooni liittyvää, pureskelin sanat jälkeenpäin millimetrin kokoisiin osiin ja kääntelin ja vääntelin niihin kätkeytynyttä viestiä. Kun olin ensimmäistä kertaa toipumassa bulimiasta, laitoin erääseen internetin kuvapalveluun kuvan, jossa olin siskoni kanssa lomalla syömässä jätskiä. Eräs kaveripoika kommentoi siihen jotakin sen suuntaista, että ”ootpas sä pyöristynyt sitten viime näkemän”. Sen lukeminen tuntui niin pahalta, että vatsassani muljahti, ja vietin seuraavan tunnin päiväkirjani parissa psyykaten itseäni siihen, etten antaisi yhden hölmön kommentin pilata hetkellistä mielenrauhaa kehoni uuden, hieman menneitä kuukausia suuremman koon suhteen. Tällaisten asioiden takia en vanhemmalla iällä ole pystynyt suhtautumaan edes myönteisiin kommentteihin aina täysin neutraalisti. Toki ne tuntuvat hyvältä, mutta onko välttämätöntä reagoida toisen ihmisen ulkonäköön? Millaisia sääntöjä ne yhteiskuntaamme luovat ja mitä ihanteita ylläpitävät? Ulkonäkö on niin subjektiivinen ja osittain myös niin täysin oman vaikutusvallan ulkopuolella oleva asia, että on täyttä hulluutta, kuinka paljon painoarvoa sille annetaan.

Yksi asia Petran puheissa kiinnitti erityisesti huomioni. Hän kuvaili Annikan sairauden alkuvaiheita ja niitä hälytysmerkkejä, jotka ensin jäivät häneltä huomaamatta. Jälkeenpäin näitä aikoja miettiessään Petra oli tullut siihen tulokseen, että ihminen on halutessaan hyvin taitava sulkemaan pois kaiken pahan ja huijaamaan itsensä luulemaan, että kaikki on hyvin silloinkin, kun niin ei suinkaan ole. Olen aina ajatellut, että äitini on ollut aivan pakko jollain tasolla tiedostaa, mitä elämässäni tapahtui, sillä en usko, että on mahdollista asua kaksi vuotta saman katon alla ihmisen kanssa, joka oksentaa päivittäin ja laihtuu kausittain kilokaupalla ilman että tajuaisi tästä yhtään mitään. En missään nimessä syytä äitiäni, ja varsinkin silloin olin suorastaan onnessani, ettei hän kiinnittänyt huomiota tekemisiini, mutta on jollain lailla helpottavaa ymmärtää hänen valintaansa taas vähän paremmin.

Uskon myös, että ihmisen tietoisuus kykenee paljon ihmeellisempiin asioihin kuin me edes käsitämme, ja että omat uskomukset luovat ympäröivän maailman. Kun kuuntelin Petran ja muiden paikalle kerääntyneiden vanhempien kokemuksia, tuntui syömishäiriö aivan uudella tavalla epäreilulta. Se on sairastuneelle sanoinkuvaamattoman rankkaa, mutta niin on myös läheisille. En lainkaan ihmettele, että tuska oman tyttären tai pojan sairastumisesta voi kasvaa niin suureksi, että asian mieluummin työntää tiedostamattomaan. En toki tiedä kokiko äitini asian näin, mutta koki miten koki, hän on varmasti toiminut parhaan kykynsä mukaan. Tätä olisin tahtonut sanoa myös kaikille paikalla oleville vanhemmille: en usko että voit vanhempana tehdä mitään väärin. Vanhemman rakkaus lapseensa on tavallaan elinikäinen suoja, joka varmistaa, että toimit aina parhaan tietämyksesi ja tahtosi mukaan. Et voi hoitaa lastasi väärin. Tiedän kuinka valtavaa epätoivoa syömishäiriö voi aiheuttaa, koska paraneminen harvemmin tapahtuu suoraviivaisesti ja selkeästi, ja usein tuntuu siltä, että se on elinikäinen kirous, joka aina uudestaan ja uudestaan vetää mukanaan pimeään. Mutta ei se ole elinikäinen kirous.

Yksi toistuva teema illan aikana oli hoidon saaminen ja etenkin sen vaikeus. Minulla on ollut se käsitys, että edes kaikkein kipeimmin hoitoa tarvitsevat eivät aina sitä saa, mutta Petran kertomat kokemukset vuosien varrelta nostivat ymmärrykseni aivan uudelle tasolle. Kuulostaa aivan käsittämättömältä, että tyttö, joka yksinkertaisesti ei syö, ei mitään, käännytetään pois, koska osastolla ei ole tilaa. Moni mukana olleista oli täysin samaa mieltä, varsinkin sen suhteen kuinka vaikeaa on saada apua arkipäivän tilanteisiin konkretian tasolla. Ruokaohjeita ja liikuntakieltoja on kyllä helppo kirjoittaa paperille ja lähettää vanhempi ja lapsi kotiin, mutta kuinka syöminen toteutetaan käytännössä, jos sairastunut ei siihen suostu? En edes itse tiedä vastausta tähän, sillä kuka tietää millaisiin äärimmäisyyksiin olisin mennyt välttääkseni syömisen, jos minut olisi siihen pakotettu.

Petra toi myös esiin sen, kuinka raskasta on kaiken sairauden aiheuttaman tuskan alla painia ongelman kanssa lähes yksin, ja kuinka kohtuuttoman suuri vastuu vanhemmalle helposti kasataan hoitohenkilökunnan puolelta. Jäin tämän seurauksena pohtimaan, kuinka syömishäiriöön ei välttämättä edelleenkään suhtauduta samalla vakavuudella kuin sairauksiin yleensä. Sillä missä muussa hengenvaarallisessa tilassa potilas lähetetään kotiin selviytymään vanhempiensa avulla? Missä muussa hengenvaarallisessa tilassa ambulanssin itsetuhoiselle lapselleen soittaneelle vanhemmalle sanotaan, että hänen on itse ajettava lapsensa sairaalaan? Missä muussa hengenvaarallisessa tilassa osastolla oleva potilas lähetetään kesäksi kotiin, koska osasto menee kesätauolle? Petran puhuessa yhteisöllisyyden merkityksestä ja esimerkiksi naapureiden mahdollisuuksista auttaa mietin, miksi ihmeessä meillä on tapana koteloitua omien suppeiden lähipiiriemme sisään ja suhtautua ongelmiin niin, että sillä kuormitetaan vain ja ainoastaan itseämme jos vain suinkin voi. Uskon että mahdollisuuden saadessaan kuka tahansa antaisi ilomielin apua kykyjensä mukaan, mutta rohkeutta kysyä ei välttämättä löydy. Niin ihminen löytää sisältään uskomattoman määrän voimavaroja, mutta vain koska on äärimmäinen pakko. Eräs äiti toi esiin sen, kuinka hän voi huonommin aina kun hänen sairastava tyttärensä voi paremmin, mikä kuulosti järkeenkäyvältä mutta pelottavalta esimerkiltä siitä, kuinka mieli sopeutuu hädän äärellä. Lapsensa eteen tekee tietenkin kaikkensa, mutta miten itse selviää?

Tilan tyhjennyttyä jäin hetkeksi istumaan hipihiljaiseen huoneeseen miettimään omaa matkaani, joka on sairastamisen osalta jokin aika sitten lopullisesti päättynyt. Tunsin valtavaa surua kaiken kuulemani johdosta, kaikkien niiden ihmisten vuoksi, joiden kokemuksia illan aikana olin kuullut, mutta entistä suurempaa kiitollisuutta siitä, että saan olla tässä pisteessä missä olen. Hetken tuntui siltä, että kaikki tahdonvoimani kerääntyi yhdeksi möykyksi ja lähetti toiveen kaikille syömishäiriötä sairastaville: tahtoisin että kaikki saisivat tuntea elämän täyden kauneuden ja rakkauden, sillä se on jokaiselle mahdollista, niin käsittämättömän kaukaiselta tai valheelliselta kuin se voikin tällä hetkellä tuntua. Kiitos Petra kun kerroit sinun ja Annikan tarinan ❤ Ja ääretön määrä voimia kaikille, jotka joutuvat taistelemaan samojen asioiden kanssa.

-Riina-