Lämmin kiitos kaikille toiminnassamme tavalla tai toisella mukana olleille kuluneesta kevät kaudesta!

Me työntekijät lomailemme seuraavasti:

Suvi: 22.6.-29.7.
Uura: 30.6.-31.7. 

Loma-ajallamme ei kuitenkaan tarvitse jäädä yksin, sillä vapaaehtoisemme tarjoavat heinäkuulla tukea seuraavasti:

Myötätuntoinen mieli – avoimet meditaatiotunnit
Kaapelitehtaan toimitila
maanantait 2.7. ja 16.7. klo 17.00-n. 18.30
Ryhmä on avoin sairastaville, toipuville sekä läheisille!

Kaikille avoimet Kahvihetket
Kaapelitehtaan toimitila
keskiviikkoisin 4., 11., 18., 25.7. klo 17.30-19.00
Ryhmä on avoin sairastaville, toipuville sekä läheisille!

Puhelinpäivystys
Jos tarvitset vertaistuellista keskustelua, voit soittaa numeroon 040 535 1626
tiistaisin 3., 10., 17., 24.7. klo 17.30-19

Sähköpostituki
Sähköpostitukeen voit kirjoittaa myös kesällä! Yhteystiedot löytyvät osoittesta https://etelansyli.fi/sairastuneelle-toipuvalle/sahkopostituki/ 

Syömishäiriöliitto – SYLI ry:n tukipuhelin
Tukipuhelin päivystää numerossa 02 251 9207 maanantaisin klo 9–15.

SYLI-chat
Syömishäiriöliiton chat-keskustelu päivystää Tukinetissä joka torstai klo 18–19.30.  http://www.syomishairioliitto.fi/yhteystiedot/syli-chat.html

Kaunista ja levollista kesää,

Suvi ja Uura

Kuvat kauniista virheettömistä kasvoista ja treenatuista vartaloista ovat nykyään osa jokapäiväistä elämäämme, joilta on vaikea välttyä, halusimme tai emme. Sosiaalinen media yhdessä muun median kanssa on mahdollistanut erilaisten kauneusihanteiden tehokkaan levittämisen sekä ylläpidon. Ympärillämme käydään jatkuvasti keskusteluja siitä kuinka pitäisi syödä, millainen on hyvä vartalo ja kuinka nämä saavutetaan. Vaikka kaikenlaisia kauneusihanteita on ollut kautta aikain, on viime aikoina onneksi rohkaistuttu puhumaan kehopositiivisuuden, oman kehon arvostamisen ja hyväksymisen, puolesta ja siitä kuinka sinä riität juuri tuollaisena kuin olet.

Keholla on suuri merkitys niin koko minäkuvaamme kun identiteetin rakentumiseen. Liitämme siihen paljon erilaisia uskomuksia, mielikuvia ja merkityksiä. Joskus nuo mielikuvat ja uskomukset kehoamme kohtaan saattavat vääristyä aiheuttaen negatiivisia ajatuksia kehostamme, meistä itsestämme. Kehosta tulee pahan olon kaatopaikka, johon puretaan epäonnistumisen ja ärtymyksen tuntemuksia. Siitä muodostuu suorituspaikka, jonka kontrollointi tuottaa hyvää oloa – mutta vain hetkellisesti.

Kehoon liittyvä riittämättömyys ja tyytymättömyys ovat valitettavan yleisiä, iästä riippumatta, niin naisten kuin miestenkin keskuudessa. Jatkuva itsensä vertaileminen ympärillä oleviimme sekä yhteiskunnan muokkaamiin ihanteisiin on aiheuttanut vääristyneitä kehonkuvia myös normaalipainoisilla. Aivan kuin kehoa pidettäisiin jonkinlaisen arvon mittarina. Eikö hienous ole siinä miten erilaisia olemme? Niinpä tietynlainen kriittisyys ja kyseenalaistaminen muun muassa median julkaisemiin kuviin sekä ulkonäköä koskevien keskustelujen suodattaminen ovat hyvinkin suositeltavia tapoja vähentää itseensä ja omaan kehoon kohdistuvia paineita.

On vaikeaa lähteä uskottelemaan itselleen riittävänsä, kun ympäristö antaa jatkuvasti viitteitä jostain muusta. Tavoitellessamme jotain muuta kuin mitä olemme, unohdamme kuunnella sitä arvokkainta joka kulkee kanssamme läpi elämän. Matka itsensä ja oman kehon hyväksymiseen on kaikille erilainen ja usein pitkä. Matkan aloittaminen vaatii paljon tunteiden ja tuntemusten kohtaamista sekä itselleen sopivien työkalujen löytämistä. Kehon kautta työskentely, minulle jooga, oli avain itsensä hyväksymisen tielle. Harjoitusten myötä kohtasin oman kehoni rajallisuuden sekä kaikki sen mahdollisuudet, tutustuin itseeni syvemmin. Kun alkaa oppia hyväksymään itsensä sellaisenaan kuin on sekä olemaan itselleen armollinen, myös mieli kirkastuu ja suhde kehoon tiivistyy – ehkä joskus jopa rakkaudeksi.

Sinä riität.

-Sarianne

Last night I was very nervous. I was reading my questionable quality poetry at an event of 50 people. Now, I have given presentations, talked, and performed poetry before in front of bigger audiences, but this was a very important occasion. I am always most nervous at situations that are of biggest importance to me. Like when I was waiting for an employer to phone me about a job I really really wanted (I got it btw, starting on Monday). Or when I am reading poetry written about a cause really important to me, in front of many people I love and have deep admiration for.

Last night was my own ED support association’s 20-year celebration party. When the association was established 20 years ago I was in hospital. My parents had met some other parents who, like them, faced an illness in their family they didn’t understand. It’s hard to understand why I child would fear food. Why an adult would. 20 years ago in Finland ED treatment was really just taking its baby steps. There was no support for loved ones, or beyond clinics/hospitals, for sufferers themselves. All peer support associations spring from a need. A need to get together, understand the problem or challenge shared, and support each other to work through it, the best any human can.

Last night many of the original (founding) members were there to share their stories. My parents were there too, and my closest childhood friend. It was wonderful to see how our association has grown from a small group of parents with no money, to an established and important source of support, with funding and two wonderful employees. We’ve done a lot, grown and developed new ways to support not just loved ones, but recently more and more, sufferers and those who are recovering. Our work is needed and important. Eating disorders can kill and they always cause suffering in a person who doesn’t deserve to suffer.

Our association is hope. Hope of recovery. What has recently been talked about in Finnish mental health circles as ‘recovery orientation’ has been ingrained in our philosophy from the start. Why wouldn’t it be! I know there is hope, and I want to pass the message on in my work with the association.

Anyway, back to me, as always (haha, what can I say, if you’re reading this, you ought to know I like to talk about myself). I was very nervous to perform my three poems in front of the audience at this event for reasons explained. It meant a lot. My association means a lot. I thought I would cry, but luckily the tears came after. Whilst I was reading my poems I cunningly avoided looking at the audience (that would’ve been it for the gates to open fo sure). I wanted to read about the difficulty of recovery, to illustrate why our association is needed. I wanted to read about life at recovery, when the battle is over, for those in the audience who are still en route (I am glad many of our current service users came along to the party). I wanted to read about our association, to describe why it’s been so important to me. I think I did okay, despite my nervousness. Several people came to thank me afterwards, which was the superest nice thing ever.

It was a wonderful party full of wonderful humans. I look forward to the next 20 years. I may not continue serving on the board or run peer support for that whole time, but I’ll surely keep an eye on the goings-on of this wonderful association.

What are we called you ask? We are called Etelän-SYLI ry (look out for English page on our website too) and we have an important place in this world.

Ps. You can read the poems I performed (in Finnish) here

Olen kirjoittanut vuosittain välillä aktiivisesti ja välillä vähemmän aktiivisesti Älä laihduta – päivän aikaan. Tänä vuonna sitä vietetään sunnuntaina 6.5. Joka vuosi saan myös käydä Facebookissa, Twitterissä ja blogin (www.sefb.fi) puolella keskustelun siitä, mitä Älä laihduta –päivä oikein tarkoittaa ja mitä se ajaa takaa. Kehoaktivistit ja syömishäiriöiden ennaltaehkäisytyötä tekevät ovatkin nyt keskustelleet muutaman vuoden, että pitäisikö päivän nimi muuttaa.

Tänä vuonna ajattelin olla selittelemättä mitään ja totean, että nimeä ei missään nimessä saa muuttaa, sillä se on tieteellisestä näkökulmasta tarkasteltuna osuva ja totuudenmukainen.

Syömistutkimukset kertovat karua tarinaa: Laihduttaminen ei auta laihtumaan ja pahimmillaan vain kerryttää lisää painoa. Näitä tutkimuksia sekä lihavuustutkijoiden kirjoittamia kirjoja olen saanut kahlata läpi tehdessäni taustatyötä uutta kirjaani varten. Mitä enemmän teen taustatyötä, sitä enemmän allekirjoitan Älä laihduta –päivän nimen.

Ne, jotka laihtuvat saavat terveyshyötyjä, kuten vaikkapa kivuttomammat ja vetreämmät polvet ja lonkat, verensokerit ovat aisoissa ja verenpaine kurissa. Tätä en minäkään kiellä. Ongelmana vain on se, että aktiivinen laihduttaminen, se, että kehoa kuritetaan pienempään ja kilomäärältään kevyempään muottiin, ei ole se teko, joka nuo hyvät muutokset saa aikaan.

Avataanpa terminologiaa. Suurin osa niistä, jotka puhuvat laihduttamisesta, tarkoittavat niitä tekoja, jotka saavat painon putoamaan ripeään ja tasaiseen tahtiin. Yleisesti ajatellaan, että mitä nopeammin, sitä parempi. Toisaalta olen huomaavinani, että laihduttaminen on epämuodikas sana, jota muun muassa markkinoinnissa vältellään. Puhutaan ”kiinteytymisestä” tai mainostetaan, että ohjeilla pääsee ”timmiksi kesäksi”. ”Elämäntapamuutos”-termiä viljellään myös ahkerasti. Ammattilaisena, eli laillistettuna ravitsemusterapeuttina, tarkastelen tällaiset jutut kriittisesti, sillä lähes aina erilaiset nettikurssit, artikkelit tai kirjat kuvaavat aktiivista laihduttamista, ruokavalion rajoittamista ja suuria treenimääriä. Se, että joukkoon on ujutettu lause henkisestä hyvinvoinnista, ei tarkoita, etteikö suurin osa sisällöstä olisi samaa vanhaa huttua.

Moni näistä kursseista ja ohjelmista perustuu itsekuriin ja ohjeiden tarkkaan noudattamiseen. Me, jotka teemme töitä useassa työpisteessä ja joiden elämäntapa on liikkuvainen, tiedämme, miten haastavaa näiden ohjeiden noudattaminen on. Jääkaapissa ei olekaan nyt juuri niitä raaka-aineita, joita listalla lukee tai kokous aikaistuu ja joutuukin syömään lennosta lounasravintolassa, eikä esimerkiksi valmiiksi pakattuja eväitä. Stressaannun pelkästä ajatuksesta.

Mutta niin stressaantuvat myös laihduttavat ihmiset. Tutkimusten mukaan laihdutuskuurit ovat niitä noudattaville stressin lähde, mikä entisestään heikentää mahdollisuuksia onnistua pudottamaan painoa. Stressihormonit kehossa ovat signaali pitää kiinni ylimääräisistä energiavarastoista ja mielellään varastoida entistä herkemmin ruokavaliosta saatavaa energiaa. Stressaantuneena moni nukkuu vähemmän, syö enemmän ja valitsee mielellään rasvaista ja sokerista ruokaa, eli käytännössä tekee asioita, jotka vaikeuttavat painonhallintaa saati laihdutusyritystä entisestään.

Houkuttelevat mainoslauseet, kurssille osallistujien ylistävät tarinat ja kampanjatarjoukset ovat kuitenkin suunniteltu niin, että niitä on vaikea vastustaa. Laihdutusfirmojen edunmukaista ei ole, että ihmiset laihtuvat, sillä siinähän se bisnes sitten meneekin. Painonvartijat on yksi tunnetuimmista alan yrityksistä. Yrityksen talousasiantuntija Richard Samber on verrannut laihduttamista lottoamiseen: jos et voita ensimmäisellä kerralla, herkästi sitä ajattelee, mutta ehkä seuraavalla kierroksella onnistaa! Edes yrityksen pääjehun luotto oman tuotteet toimivuuteen ei ole kovin suuri! Tai tavallaanhan konsepti toimii oikein hyvin: se tuottaa voittoa omistajilleen (muualla kuin Suomessa, sillä täällä se ei enää toimi) ja laihduttajat palaavat kerta toisensa jälkeen asiakkaiksi ajatellen, että ehkä tällä kierroksella lykästää!

Laihduttamisen vaikutukset koskevat myös työelämää. Työnantajiakin pitäisi kiinnostaa, että työntekijöistä iso osa on muissa maailmoissa ja ruoka-ajatuksissa. Laihduttajat nimittäin ajattelevat ruokaa koko ajan. Fyysisesti paikalla, henkisesti miettimässä, mitä seuraavalla aterialla uskaltaa syödä tai haaveilemassa, mitä söisi, jos voisi syödä mitä vain mieliruokia – ellei olisi tällä kirotulla dieetillä. Ravitsemusterapeutit tietävät tämän ilmiön myös syömishäiriömaailmasta: potilaat ajattelevat suurimman osan ajastaan ruokaa, sitä mitä ei ”saa” syödä (mutta jota usein nimenomaan tekisi mieli syödä). Tutkimusten mukaan laihduttavat henkilöiden muisti ei pelitä yhtä hyvin kuin normaalisti ja reaktionopeuskin huononee. Lisäksi dieetti saa mielialan apeaksi, joten työn teho ei varmasti ole parhaimmillaan. Toisin sanoen: iso osa työkapasiteetista ei ole käytössä.

Siksi kyseenalaistaisin, kuinka fiksua on, että työterveyshuollossa kehotetaan laihduttamaan tai järjestetään laihdutuskuureja työnantajan piikkiin. Työpaikoilla ja ystäväpiireissä kisataan hävitetyistä senteistä tai kiloista. Yleensä aikaa laihduttaa on viikkoja tai kuukausia ja taktiikka mahdollisimman askeettinen ja energiavaje iso. Tämä on varma resepti sekoittaa aineenvaihdunta ja varmistaa, että kilot palaavat, kun laihdutuskuuri lakkaa.

Tärkeintä olisi tajuta, että rankka energiavaje ja/tai ekstra energiankulutus johtaa fysiologisesti nälkiintymiseen ja siihen, että elimistö dieetin loputtua alkaa kerätä kiloja. Elimistö virittyy kiinnittämään huomiota ruokaan, ajattelemaan ruokaa ja hidastamaan aineenvaihduntaa – onhan sille aivan selvästi signaloitu, että nyt on karut pula-ajat käsillä, kun ruokaakin saa vain niukasti! Siksi minun on vaikea tajuta, miksi ihmeessä erittäin niukkaenergiainen ruokavalio, joka käytännössä on nälänhätää imitoiva ruokavalio, kuuluu Käypä hoito – suosituksiin. Pikavoitto voi nimittäin hyvinkin kostautua suurempina painonhallinta-ongelmina tulevaisuudessa.

Pahinta laihduttamisessa on se, että vaikka sitä monesti perustellaan terveyssyillä, todellisuudessa taustalla vaikuttavat esteettiset seikat ja kehon kokoon liitetyt ennakkoluulot. Ylipainoon liitetään tutkitusti sellaiset mielleyhtymät kuin laiskuus, tehottomuus, typeryys ja aikaansaamattomuus. Erityisen kurjaa on lukea niiden tutkimusten tuloksia, joissa on arvioitu terveydenhuoltohenkilökunnan asenteita ylipainoisia kohtaan. Ne kun ovat hyvin negatiivisia, mikä on omiaan selittämään myös ne lukuisat kertomukset omalla vastaanotollani, kun asiakas kertoo, että on saanut riittämätöntä hoitoa, kun ratkaisuksi tarjotaan vain laihduttamista. Moni kokee, että ei tule kuulluksi, vaan hoidon lähtökohta on olettamuksessa, että ylipainoinen syö epäterveellisesti, ei urheile ja todennäköisesti kolesterolit ja verensokerit ovat koholla. Näinhän ei suinkaan aina ole.

Kauneusihanteisiin taas vaikuttavat kulttuurilliset ja opitut seikat. Naisellinen keho on siro, sorja ja hoikka, miehen lihaksikas, raamikas ja voimakas. Näihin kategorioihin ei kovin moni sovi, eivätkä niihin varmasti sovi ne, jotka eivät koe kuuluvansa joko kumpaankaan sukupuoleen. Stereotyyppiset kauneusihanteet tuottavat mitattoman määrän ahdistusta, mielipahaa ja huonommuuden tunteita. Tunteita, jotka eivät varmasti tuo hyvää terveyttä.

Mikä sitten avuksi, jos laihduttaminen – siinä muodossa kuin sen tunnemme – on haitallista terveydelle?

Itse toivon, että ensin tunnustetaan se, että ylipaino ei ole yksilön terveys-ongelma vaan yhteinen tasa-arvo-ongelma. Ihmettelen tässä potilastyötä tekevänä, että miten voimme vielä olla näin lapsenkengissä tämän asian edessä. Minulta ei vienyt kyllä montaa työvuotta tajuta, että ne keinot, joita esimerkiksi itse sain ravitsemustieteen opinnoissa, eivät vain toimi tai selitä ylipainoa tai auta sen hoidossa. Tokihan lautasmallille on oma hyvä tarkoituksensa, mutta varsinaista ylipainoa se ei ratkaise. Harvoin asiakkaitteni ylipainon syy on vain se, että ruokavalio on lihottava. Lähes kaikilla taustalla löytyy stressiä, kiirettä, työpaikan sisäisiä ongelmia (yleensä henkilöstöasioissa), itsetunto-ongelmia tai tyytymättömyyttä itseen tai elämään. Eivät nämä ongelmat ratkea salaattia syömällä. Puhutaan työelämän rakenteista, kestämättömästä kiireestä, johtajuuden laadusta, epävakaista tulevaisuuden näkymistä, taloudellista huolista. Harvoin tässä sopassa ehtii ensimmäisenä miettiä lenkille lähtöä, koko viikon ravitsevaa ruokalistaa tai perheen aktiivista laatuaikaa. Yksilöiden syyllistäminen ylipainosta on vastuunpakenemista. Sitä, että ei haluta myöntää, että olemme yhteiskuntana luoneet sietämättömän epäterveen ja ihmisille fysiologisesti luonnottoman maailman.

Mitä yksilöt voivat tehdä yhteiskunnan muuttumista odotellessa? Ainakin tehdä realistisen arvion laihduttamistarpeesta. Kehosta kannattaa pitää huolta, oli se sitten pieni, suuri, kapea, leveä, jäntevä, letkeä, notkea tai jäykkä. Nautinnollista, monipuolista ja värikästä ruokaa sopivissa annoksissa tasaisin väliajoin, jotta keho jaksaa. Annoksia, jotka vievät nälän ja tuovat hyvän olon. Liikettä, jotta veri kiertää ja lihakset saavat kaipaamaansa työtä. Keholle pitää antaa myös lepoa, sillä levossa keho kehittyy ja palautuu, jotta se jaksaa tehdä yhteistyötä jälleen vuodesta toiseen. Kun kehoa huoltaa, paino mitä todennäköisemmin asettuu sille sopivaan biologiseen painoon, joka useimmiten on painoväli, ei suinkaan yksi puntarilukema. Osalla taas perimä on sellainen, että kehon koko nyt kerta kaikkiaan on suurempi kuin mitä terveysmittarit kertovat. Heillekin kehon huolto tuottaa terveyttä ja toivottavasti myös hyvää oloa.

Erityistä huolenpitoa kaipaa minuus fyysisen kehon sisällä. Sille toivon sitkeyttä ja uskoa siihen, että vaikka yhteiskunta tuputtaa ajatuksia hoikkuuden onnea tuovasta voimasta, on minuudella, persoonalla, lujuutta kuunnella sitä, mikä itselle on parasta ja opetella näkemään itsensä kauniina ja arvokkaana kaikissa painoluokissa.

Ja ainahan voi olla osa sitä muutosta, jonka haluaa maailmassa nähdä. Minä ainakin ajattelin olla.

Kehoaktivisti ja ruokaradikaali

Leena

Leena Putkonen on ammatiltaan laillistettu ravitsemusterapeutti, joka on Etelän-SYLI:n hallituksen jäsen. Leena kirjoittaa epäsäännöllisen säännöllisesti Se erilainen fitness – blogia yhdessä ystävänsä ja kollegansa Katri Mikkilän kanssa.

 

Kirjoituksen lähteenä on käytetty muun muassa seuraavia kirjoja:

Mann, Traci. Secrets from the Eating Lab, www.secretsfromtheeatinglab.com

Bulik, Cynthia M.  The Woman in the Mirror: How to Stop Confusing What You Look Like with Who You Are.

Tribole Evelyn,‎ Elyse Resch  Elyse. Intuitive Eating, 2nd Edition: A Revolutionary Program That Works.

Näiden lisäksi taustamateriaalina on alkuperäistutkimuksia, joista osa löytyy listattuna:

The Mann Lab: http://mannlab.psych.umn.edu/research.html

Fysioterapeutti, tanssi-liiketerapeutti sekä NLP Trainer ja coach Marita Kaijanen luennoi keskiviikkona 28.3. Kaapelitehtaalla aiheesta ”Syömishäiriöt ja traumat”. Maritan monipuolinen osaaminen terapeuttina kävi nopeasti ilmi, sillä hän kertoi mielenkiintoisia esimerkkejä siitä, kuinka eri tavoilla traumoja voi hoitaa. Itselleni jäi mieleen se, kuinka hänen urheilija-asiakkaansa oli alkanut oirehtia reagoimalla sykettä korkealle nostavissa liikkeissä ahdistumalla ja panikoitumalla, ja kuinka oireiden alta oli alkanut kuoriutua esiin lapsuuden trauma.

Traumojen esiin kuoriminen oli muutenkin mielestäni yksi luennon mielenkiintoisimmista aiheista: se, miten ihminen ei välttämättä edes tiedosta kantavansa traumaa, kunnes se esimerkiksi jonkin onnettomuuden seurauksena tulee esiin. Marita kertoi kuinka erään asiakkaan auto-onnettomuudessa tulleet fyysiset kivut eivät ottaneet helpottaakseen, kunnes hän pääsi käsiksi fyysisten vaivojen alta löytyviin henkisiin tiedostamattomiin kipuihin. Kehon kivuista puheen ollen trauma voi syntyä myös sitä kautta, että vaikkapa lapsuudessaan harrastaa urheilulajia, jossa valmentaja toistuvasti pakottaa mukautumaan tiettyyn keholliseen muottiin tai sietämään kipua. Tällöin kyseessä on kehityksellinen trauma. Sain tässä kohtaa minioivalluksen liittyen nuoruuden balettiharrastukseeni – kun kerran vuosia siedin ankaraa venäläistaustaista baletinopettajaa, joka ei pelännyt kurittaa kehojamme ja joka keppeineen pelotti meitä kaikkia, ei mikään ihme, että suhteeni kehooni on myöhemmin ollut hankala.

Mutta mitä oikeastaan tarkoittaa kehityksellinen trauma? Nimensä mukaisesti kyseessä on lapsuuden vuorovaikutuksellinen trauma, mikä voi liittyä esimerkiksi juuri harrastukseen, opettaja- tai kaverisuhteisiin tai tietysti omiin vanhempiin. Luennolla kävi kuitenkin monesti ilmi, että vaikka isä- ja äitisuhteiden ruotiminen tuntuu traumoja selvitellessä olevan kovaa huutoa, vika ei läheskään aina löydy sieltä. Jonkin asian tai tapahtuman mieltäminen traumaksi on myös aina yksilöllistä. Pikkusiskoni esimerkiksi on käynyt läpi hurjia asioita, joiden jälkeen hän on pystynyt jatkamaan elämäänsä ihailtavan reippaasti, kun taas minä olisin vastaavissa tilanteissa luultavasti tarvinnut pitkäkestoista terapiaa. Marita kommentoi tähän, että me olemme kaikki yksilöllisiä, eikä koskaan voi tietää, minkälainen tilanne kullekin toimii laukaisevana tekijänä.

Kehityksellinen trauma ilmenee kolmella tasolla, jotka ovat sensomotorinen, emotionaalinen ja kognitiivinen taso. Syömishäiriö ilmenee vahvasti kehollisella eli sensomotorisella tasolla, mutta toki yleensä kaikki tasot ovat mukana jollakin tapaa. Kun ihminen kokee jotakin traumaattista, hänen hermostollinen ja emotionaalinen systeeminsä virittyy, sillä automaattinen reaktio tilanteessa on etsiä apua, keinoa paeta tai mahdollisuutta taistella. Jos mikään näistä selviytymiskeinoista ei löydä tietä purkautua, tai jos apua ei tule, ihminen sulkeutuu suojautuakseen ylitsepääsemättömältä kivulta ja varastoi kivun sisäänsä. Sen takia keho voi esimerkiksi myöhemmällä iällä reagoida epätavallisin tavoin tilanteisiin, jotka muille ihmisille ovat neutraaleja.

Marita kertoi, että hoitaessaan ihmisiä, joilla on syömishäiriö, hän törmää usein siihen, ettei heitä välttämättä saa koskettaa lainkaan, sillä se voi triggeröidä niin vahvan tunnereaktion. Mielenkiintoisesti en itse muista tällaista omilta syömishäiriöajoiltani, mutta sen sijaan koin hieman samantyyppistä ahdistusta jo syömishäiriöstä toivuttuani, kun olin raskaan työn vuoksi burnoutin partaalla ja jatkuvasti ahdistunut sekä uupunut. Tällöin koin jopa ihmisten katseet lähes sietämättöminä, ja mieluiten olisin verhoutunut jätesäkkiin. Kyseessä ei ollut niinkään kehoon liittyvä ahdistus, vaan minuun kokonaisuutena. Koska koin elämisen niin raskaaksi, en halunnut, että ihmiset minua katsomalla vahvistivat olemassaoloani. Halusin vain olla näkymätön. Onneksi työsuhde päättyi ja minun elämäniloni palasi sen päättymisen myötä.

Traumaattisessa kokemuksessa meidän kokonaisuutemme myös jakautuu niin, että osa persoonaa jatkaa normaalia elämistä ja toinen persoonan osa jää kantamaan traumamuistoa. Nämä osat ovat jatkuvasti pienessä hinkkauksessa keskenään, ja traumamuistoa kantava osa saattaa yrittää löytää keinoja päästää tämä varastoitunut kipu ulos. Traumat eivät kuitenkaan välttämättä aktivoidu ikinä, ja mikäs siinä, jos se ei mitenkään vaikeuta elämää. Marita sanoi myös, että hoitaessaan asiakastaan hän ei lähde väkipakolla etsimään traumaa, sillä aina sellaista ei ole.

Traumamuisto voi aktivoitua monin eri tavoin, kuten taistelulla, pakenemisella, jähmettymisellä tai alistumisella. Syömishäiriössä voi ilmetä yhtä tai kaikkia reagointitapoja. Taistelumoodissa ihminen kokee vihaa, tuomitsemista, epäluottamusta ja itsetuhoisuutta. Jähmettyessään hänen syömishäiriöönsä liittyy kauhua ja foobisuutta esimerkiksi nähdyksi tulemisen suhteen, ja alistuessaan hän on depressiivinen, itseinhoinen ja passiivinen. Nämä siis aktivoituvat kun ihminen tarvitsee helpotusta emotionaaliseen ja fyysiseen kipuun.

Maritan mukaan syömishäiriö on useimmiten seuraus jostakin traumasta, joka syömishäiriöistä puhuttaessa on erittäin usein seksuaalinen kaltoinkohtelu tai hyväksikäyttö, mutta samalla syömishäiriö voi olla traumaattinen kokemus itsessään. Pohdiskelimme jonkin verran sitä, miksi syömishäiriön pohjalla olevaa traumaa voi joskus olla niin mahdoton löytää, ja esimerkiksi pari osallistujaa toi esiin sen, ettei pysty löytämään mitään syytä syömishäiriölleen. Niin minäkin ajattelin ennen, mutta menneisyyden palasia yhdistelemällä olen pikkuhiljaa saanut kasaan oikean kokemusten vyyhdin, jonka kaikki osat ovat osaltaan voineet vaikuttaa syömishäiriön syntyyn. Kyseessä ei ole mitkään selkeät traumaattiset tapahtumat, vaan arkielämän asiat, kuten kouluaikojen kiusaaminen. Aina syy ei kuitenkaan välttämättä selviä koskaan.

Traumasta toipuessa voi olla apua siitä, että tunnistaa, mitä löytyy addiktiivisen käytöksen taustalta. Mihin ihminen hakee apua reagoidessaan itsetuhoisilla tavoilla? Marita erotteli tästä prosessista kaksi vaihetta. Kun syntyy vaikea olo, ihminen reagoi addiktiivisella käytöksellä. Todellisuudessa sillä ei ole väliä, miten tämä käytös ilmenee, sillä helpotuksen tunne syntyy jo siitä, että mieli hakee vastausta ja ratkaisua vaikeaan oloon. Prosessi on kuitenkin niin nopea, että siirtyessään siihen käytökseen, josta ihminen kokee saavansa apua, kuten ahmimiseen, mieli yhdistää itse toiminnan siihen helpotuksen tunteeseen, joka siitä seuraa. Vaikka oikeasti mikä tahansa vapauttava toiminta kelpaisi huojennukseksi. Itseä vahingoittava toiminta siis lähtee tilanteista, joissa on vaikea tunne, johon ei saa apua.

Mistä sitten tietää olevansa vapautunut traumasta? Kun se ei enää vaivaa eikä kummittele eikä oireita ole. Olen tässä lähivuosina miettinyt, kaipaisivatko kokemukseni kiusattuna olemisesta käsittelyä, mutta luennolla tajusin, että luultavasti olen käsitellyt ne syömishäiriön kautta. Maritan mielestä yksin voi kuitenkin olla vaikeaa tehdä tätä työtä, sillä silloin ihminen usein lähtee ylianalyyttiselle linjalle rationalisoimaan kokemuksiaan, kun ammattilaisen kanssa hän sen sijaan pääsisi puhtaasti kokemaan sen, mikä on jäänyt kokematta tai mikä on jäänyt vaivaamaan. Traumassa voi nimittäin usein olla kyse siitä, että sen sijaan, että etsittäisi sitä, mikä traumaattinen asia tapahtui, pitäisi etsiä sitä, mikä jäi tapahtumatta. Mitä ihminen on jäänyt vailla? Millaista apua hän olisi halunnut, mutta ei saanut.

– Riina –

Haluan olla paras mahdollinen mainos toipumiselle. Näin ajattelin tänään kotoa lähtiessäni, monia ideoita päässä, valmiina toteuttamaan niistä nyt elämässäni paljon enemmän kuin mihin olin koskaan pystynyt. Minä olen nyt toipuva ihminen. Olen ollut sitä jo kolme viikkoa. Sitä ennen olin sairas, paremmassa kunnossa, oireet välillä remissiossa, välillä kauhean kauhean kipeä…kaikenlaista mahtuu viimeiseen 22 vuoteen. Olen kertonut muille useasti olevani toipumassa ja uskonut siihen itsekin. Siksi, että ihminen, jolla ei ole kokemusta aidosta toipumisesta, ei voi tietää täysin, miltä se tuntuu. Toipuminen on kuin rakastuisi. Jos ei ole koskaan ollut rakastunut, ei voi täysin ymmärtää tunnetta. Muut voivat kuvailla sitä parhaansa mukaan, mutta sanoilla ei voi koskaan tavoittaa tunnetta täydellisesti.

Minä en ole viimeisen aika monen vuoden aikana ajatellut, että minäkin voisin näin rakastua. Olen auttanut muita toipumaan, uskonut vahvasti, että siihen on muilla mahdollisuus, mutta minua varten se ei ole ollut. Olen ajatellut, että tarvitsen syömisellä oireilua muiden pahoinvointieni ja ahdistusteni hallitsemiseen. Syömishäiriön oireet ovat nivoutuneet osaksi minua ja olen ollut vakuuttunut niiden ehdottomasta tarpeellisuudesta. Olen vetänyt vertaisryhmiä ja ajatellut: minun täytyy vetää ryhmää, sillä muuten en pääsisi osallistumaan. Todennut tämän faktana, joka vain on. Samoin kuin 14-vuotiaana totesin, että se Pihla nyt vain kaatuilee joskus pöydänkulmiin heikotuksestaan. Sellaista se on, minun elämäni. Ei tarvetta haastaa asiaintilaa, syömishäiriö ei sellaista ole sallinut.

Minulla on ollut paha olo niin kauan kuin muistan. En muista kauhean paljon, menneessä on paljon sumua. Olen tottunut siihen, että jokainen päivä on kamppailua väsymyksen, aivosumun, paniikin ja ahdistuksen kanssa. Minä olen yrittänyt kaikkeni parantaa oloani kaikilla muilla tavoin paitsi tarttumalla syömiskäyttäytymiseeni. Arvatkaa, miten hyvin olen onnistunut.

Jossain vaiheessa olen menettänyt järkeni syömishäiriölle. Se tapahtui minulle teini-iässä, jonkin verran onnistuin saamaan siitä takaisin, mutta viimeiset 4-5 vuotta olen elänyt hulluuden vallassa. Syömishäiriöhoidon julkkis Aila Rissanen kuvaa taannoisessa Akuutti -ohjelmassa sitä, kuinka syömishäiriö ‘kaappaa aivot’. Tunnen vahvasti, että minulle kävi näin. En ole ollut oma itseni kuin silloin, kun syöminen on suotuisissa olosuhteissa onnistunut jonkin aikaa normaalisti ja hälytystila, jossa olen jatkuvasti elänyt, on hetkeksi lakannut.

Olen kuitenkin, lähes viime aikoihin asti, näyttänyt vakuuttavasti siltä, että minulla on kaikki muumit laaksossa. Osaan puhua sivistyssanoilla ja teeskennellä tervettä, sekä toimia tehokkaasti töissä ja harrastuksissa. Hirveän moni ihminen, joka minua ei syvällisesti tunne, ei varmasti arvaisi, miten kauheaa elämää elin pääni sisällä kauhean kauan.

Nykyään minua itkettää usein; useimmiten sen takia, miten ihanaa on kun elämä ei enää ole jatkuvaa pahaa oloa. En usko jumaluuksiin, mutta jollekin taholle tekisi mieli olla kiitollinen. Joskus kuitenkin suruttaa toisesta syystä. Kun on kerran kokeillut hyvää oloa ja mieltä, jonka täytteenä eivät enää ole vain häiriöajatukset, haluaa sitä koko ajan lisää. Minulla on kauhea halu toipua ja jatkaa hyvästä olosta nauttimista. Samalla olen tajunnut, miten hirveää syömishäiriöisen elämä voi olla. Olen surullinen menetettyjen vuosien puolesta ja niiden muiden puolesta, jotka kokevat samaa pahaa oloa oman sairautensa aikana. Me emme valitse sairautta eikä se ole meidän vikamme. Me tarvitsemme apua ja huomiota, tukea ja uskoa siihen, että voimme toipua.

Nyt kun olen päässyt myrskystä tyynen puolelle, haluan tehdä kaikkeni sen hyväksi, että hoitotahot, perheenjäsenet ja ystävät ymmärtäisivät enemmän sitä sotaa, jota ihmisten päiden sisällä käydään. Syömisellä oireilu ja mahdolliset ulkonäön muutokset ovat vain osa sitä, vaikkakin se näkyvin. Tahdon kertoa tästä kaikille ja tärkeimpänä, tahdon tulla niin hyväksi mainokseksi toipumiselle kuin vain voin, jotta joku, jonka pikkuvarvas jo vähän kokeilee veden lämpöä, uskaltaisi luottaa, ja hypätä elämään.

Tiedän nyt, että minä tulen toipumaan. Olen aivan vaiheessa, mutta se tapahtuu. Olen maistanut elämää ilman syömishäiriötä enkä tahdo enää koskaan sinne takaisin. Tahdon tehdä kaikkea mitä ehdin, kokeilla ihan mitä vaan. Tuntuu, että koko maailma on auki ja se on värejä täynnä.

-Pihla

Menneitä vuosia ei koskaan saa takaisin, eikä niin ole tarkoitettukaan. Mutta jos minulla olisi mahdollisuus, elää edes yksi päivä nuoruudestani uudelleen. Sanoisin silloin ääneen, ehkä jopa huutaisin koko maailmalle, kuinka paljon yksinäisyys ja joukon ulkopuolelle sulkeminen sattuu. Sillä nuorena en tajunnut, että ihmisyyteen liittyy muutamia niin kovin olennaisia asioita: tarve tuntea itsensä hyväksytyksi sekä pelko torjutuksi tulemisesta.

Kun nöyryytetyksi ja torjutuksi tuleminen ei ollutkaan enää pelkkä pelko, vaan se tunne oli totta. Se oli jokainen ilta ja jokainen hetki ikäistensä seurassa. Se oli tila, missä yritti katsoa toisia silmiin, mutta kukaan ei katsonut takaisin. Yritti varovasti sanoa ”moi”, mutta kukaan ei vastannut. Yritti pysyä porukassa, mutta kaikki juoksivat pakoon ja nauroivat. Kun yritti hymyillä, mutta ei löytänyt enää yhtäkään syytä siihen.

Ulkopuolella oli aikaa aistia ja tulkita. Miettiä miksi juuri minä olen täällä? Mikä erottaa minua ja heitä? Miten minun pitäisi olla erilainen, että pääsisin muiden joukkoon? Aloin muodostaa omassa mielessäni silloin niin loogiselta kuulostavia vastauksia. Koska olen huonompi. Olen lihavampi. Olen likaisempi. Vuosien aikana vastaukset vahvistuivat mielessäni ja aloin hävetä jokaista kohtaa ja liikettä kehossani.

Keräsin kaiken surun ja vihan sisääni, mutta en koskaan löytänyt rohkeutta purkaa pahaa oloa sanoiksi ääneen. Siinä tilanteessa tapa käsitellä omaa huonommuuden tunnetta ja häpeää oli kääntää kaikki itseänsä kohti. Vetäytyä ja rangaista kehoa. Kokeilla kuinka pitkälle voi liikkua, kuinka kauan olla syömättä? ”Onnistumisen” tunteita, eteenpäin puskemista, euforiaksi muuttunutta nälkää, ehdottomuutta ja kärsimyksestä nauttimista. Pakomatkoilla ahdistuksesta kuuntelin Apulannan Ilona -kappaleen sanoja: ”…ei oo järkee jatkaa elämää…” Olin valmis häviämään tästä maailmasta.

En tiedä oliko onni vai onnettomuus, että päättäväisyys yrittää mahtua porukkaan ja kunnianhimo koetella kehon rajoja tarkoitti sairastumista syömishäiriöön. Se oli jotain konkreettista ja näkyvää. Oma, vielä itsellekin monilta osin tuntematon salaisuus ja ainoalta tuntuva selviytymiskeino oli paljastunut. Aloin saada apua. Elämä ei ihan oikeasti ollut kutsunut minua tällaiseen. Sittenkään.

Toipuminen tapahtui piinallisen hitaasti, mutta se tapahtui. Se tapahtui sairaalan seinien sisällä, terapeutin nojatuolissa, vasemmalla kädellä maalaten, kotona keittiön pöydän ääressä ja jokaisessa pienessä muutoksessa. Se tapahtui kohtaamisissa, katseissa ja ennen kaikkea omassa mielessä. Irtipäästäminen oli luottamista, itsensä uudelleen rakentamista. Häpeästä riisuutumista ja hyväksymistä.

Huolimatta siitä, ettei menneisyyttä voi enää muuttaa, aina on mahdollisuus vaikuttaa tulevaan. Viime vuonna tein merkityksellisen oppimisretken yhä syvemmälle itseeni arvopohjaisessa johtajuuskoulutuksessa. Turvallisessa ympäristössä, erilaisuutta kunnioittavassa ilmapiirissä ja osana ryhmää, ikäisteni seurassa. Arvoja mittaavassa testissä yli sadasta eri vaihtoehdosta oman arvokarttani kärkeen nousivat: jäsen, ystävällisyys ja myötätunto. Menneisyys ei ole voinut olla vaikuttamatta siihen millaisia arvoja tänään pidän tärkeinä. Ne asiat, jotka ovat joskus satuttaneet lujaa, ovat nyt voimana sisimmässä. Haluan omalta osaltani tehdä parhaani ja pitää huolen, ettei kukaan toinen joutuisi kulkemaan yhtä pitkää matkaa ulkopuolisuuden kokemuksesta oman itsensä hyväksymiseen. Minulla ei ole tarvetta kääntää kenellekään selkää.

-Kristiina

 

BED (binge eating disorder) eli ahmintahäiriö

BED–oireyhtymässä ahminnalla tarkoitetaan, että kerralla syöty ruokamäärä on huomattavasti suurempi kuin ”normaalisti”. Ahmintakohtauksen aikana sairastava ahmii nopeaan tahtiin suuria ruokamääriä salassa muiden katseilta, mitä seuraa täysi ja ahdistava olo. Ahmintakohtaus päätyy usein nukahtamiseen, mahaoireet ja -kivut ovat tyypillisiä sivuoireita. Kohtauksen jälkeen sairastava kokee huonoa omaatuntoa tapahtuneesta, mieli ja olo on alakuloinen, masentunut. On tärkeää ymmärtää, että ahmintahäiriössä on kyse mielen sairaudesta ja tilanteen selvittämiseksi on hyvä kääntyä lääkärin puoleen. (Mustajoki 2018.)

Aterioiden skippaaminen, ruokailun rajoittaminen ja erinäiset dieetit lisäävät alttiutta ahmintaan. Tärkeintä ja ensisijaista onkin dieettien lopettaminen sekä ateriarytmin säännöllistäminen aka täsmäsyöminen. Ahmintahäiriötä hoidetaan mm. psykoterapian ja ravitsemusohjauksen avulla. (Mustajoki 2018.)

Bulimia eli ahmimishäiriö

Bulimia = suuren määrän ahmiminen lyhyessä ajassa, pelko hallinnan menettämisestä, kompensaatio (= keino välttää lihomista). Hyvin yleistä sairaudessa on lihavuuden ja/tai lihomisen pelko. Bulimiaan johtavia syitä ei sinänsä tunneta, mutta monet tekijät saattavat osaltaan lisätä alttiutta tähän, mm: hoikkuutta, dieettejä ja liikuntaa korostava länsimainen kulttuuri, perimä, itsetunto-ongelmat, perfektionistiset luonteenpiirteet, negatiiviset kommentit painosta/ ulkonäöstä, kiusanteko ym. (Huttunen 2017.)

Ahmintahäiriö eroaa ahmimishäiriöstä siinä, ettei ahmintakohtaus pääty kompensaatioon ahmimishäiriön tavoin. Kompensaatiokeinot tuovat mukanaan omat vaaransa, mm: suun haavaumat, hampaiden kiillevauriot, nestehukka, vakavat sydämen rytmihäiriöt, kuukautisten poisjääminen. (Huttunen 2017.)

Bulimiasta toipuminen edellyttää ruokarytmin säännöllistämistä ja laihduttamisen lopettamista. Haasteena ja toipumista hidastavana tekijänä tässä on pelko painon noususta. Täsmäsyöminen ja oman ajatuksen vapauttaminen hoikkuuden ihannoinnista auttaa pääsemään ulos bulimian kierteestä. (Huttunen 2017.)

Oloa voi helpottaa rentoutumismenetelmien, meditaation tai joogan avulla, pakonomaista treenaamista ja punnitusta on syytä välttää. On hyvä tutustua myös Mielenterveystalon Irti ahminnasta! –oppaaseen. Buliminen oireilu voi tuoda mukanaan hengenvaarallisia seurauksia, minkä vuoksi tilanteen selvittämiseksi on aina hyvä kääntyä lääkärin tai psykiatrin puoleen. (Huttunen 2017.)

Apua ja tukea syömishäiriöoireiluun

Etelän-SYLI ry on Syömishäiriöliitto – SYLI ry:n alueyhdistys, joka toimii Helsingin ja Uudenmaan alueella. Yhdistyksemme tavoitteena on auttaa ja tukea syömishäiriötä sairastavia, sairastavien läheisiä sekä työssään sairastavia kohtaavia alan ammattilaisia. Yhdistyksessä me tiedämme, miltä syömishäiriö tuntuu. Toiminnassamme on mukana paljon ihmisiä, jotka ovat sairastaneet ja toipuneet, kääntäneet kokemuksen voimaksi ja toimivat nyt toisten vertaistukena. Syömishäiriöstä on mahdollista toipua. Pienin askelin, kaikessa rauhassa, itseään kuunnellen. (Etelän-SYLI ry.)

Vertaistuen kautta sinun on mahdollisuus saada tukea ja käydä läpi omia ajatuksia ja tunteita. Muiden ryhmäläisten kokemuksien kuuleminen on tärkeää, sinä et ole yksin. Vertaistuki auttaa ymmärtämään menneisyyttä, keskittymään nykyhetkeen ja lisää toiveikkuutta jaksaa eteenpäin. Pelko ja ahdistuneisuus voivat lievittyä kunnioittavan ilmapiirin ja vertaistuellisten keskustelujen myötä, sekä poistaa häpeän tunnetta tilanteesta. (Mielenterveystalo.fi.)

Olet lämpimästi tervetullut mukaan Etelän-SYLIn toimintaan, ota rohkeasti yhteyttä: info(at)etelansyli.fi. Yhdistyksemme ohjelmistosta näet vertaistukiryhmä-, kurssi- ja luentotarjonnan. Yhdistyksemme tarjoaa mahdollisuuden myös sähköpostitukeen ja vertaiskaveritoimintaan, mitkä ovat tärkeitä vertaistuen muotoja. (Etelän-SYLI ry.)

Kurkkaa myös YLE Akuutin artikkeli ja radiohaastattelu – Syömishäiriöstä kärsinyt Jarkko: ”Ahmintakauden jälkeen paastosin ja oli luuta ja nahkaa.”, missä Jarkko kertoo kokemuksistaan ahmintahäiriöstä. (YLE Akuutti 2018.)


Lähteet: