Etelän-SYLI ry

Luentoblogi: Syömishäiriöt ja traumat

blogi

Fysioterapeutti, tanssi-liiketerapeutti sekä NLP Trainer ja coach Marita Kaijanen luennoi keskiviikkona 28.3. Kaapelitehtaalla aiheesta ”Syömishäiriöt ja traumat”. Maritan monipuolinen osaaminen terapeuttina kävi nopeasti ilmi, sillä hän kertoi mielenkiintoisia esimerkkejä siitä, kuinka eri tavoilla traumoja voi hoitaa. Itselleni jäi mieleen se, kuinka hänen urheilija-asiakkaansa oli alkanut oirehtia reagoimalla sykettä korkealle nostavissa liikkeissä ahdistumalla ja panikoitumalla, ja kuinka oireiden alta oli alkanut kuoriutua esiin lapsuuden trauma.

Traumojen esiin kuoriminen oli muutenkin mielestäni yksi luennon mielenkiintoisimmista aiheista: se, miten ihminen ei välttämättä edes tiedosta kantavansa traumaa, kunnes se esimerkiksi jonkin onnettomuuden seurauksena tulee esiin. Marita kertoi kuinka erään asiakkaan auto-onnettomuudessa tulleet fyysiset kivut eivät ottaneet helpottaakseen, kunnes hän pääsi käsiksi fyysisten vaivojen alta löytyviin henkisiin tiedostamattomiin kipuihin. Kehon kivuista puheen ollen trauma voi syntyä myös sitä kautta, että vaikkapa lapsuudessaan harrastaa urheilulajia, jossa valmentaja toistuvasti pakottaa mukautumaan tiettyyn keholliseen muottiin tai sietämään kipua. Tällöin kyseessä on kehityksellinen trauma. Sain tässä kohtaa minioivalluksen liittyen nuoruuden balettiharrastukseeni – kun kerran vuosia siedin ankaraa venäläistaustaista baletinopettajaa, joka ei pelännyt kurittaa kehojamme ja joka keppeineen pelotti meitä kaikkia, ei mikään ihme, että suhteeni kehooni on myöhemmin ollut hankala.

Mutta mitä oikeastaan tarkoittaa kehityksellinen trauma? Nimensä mukaisesti kyseessä on lapsuuden vuorovaikutuksellinen trauma, mikä voi liittyä esimerkiksi juuri harrastukseen, opettaja- tai kaverisuhteisiin tai tietysti omiin vanhempiin. Luennolla kävi kuitenkin monesti ilmi, että vaikka isä- ja äitisuhteiden ruotiminen tuntuu traumoja selvitellessä olevan kovaa huutoa, vika ei läheskään aina löydy sieltä. Jonkin asian tai tapahtuman mieltäminen traumaksi on myös aina yksilöllistä. Pikkusiskoni esimerkiksi on käynyt läpi hurjia asioita, joiden jälkeen hän on pystynyt jatkamaan elämäänsä ihailtavan reippaasti, kun taas minä olisin vastaavissa tilanteissa luultavasti tarvinnut pitkäkestoista terapiaa. Marita kommentoi tähän, että me olemme kaikki yksilöllisiä, eikä koskaan voi tietää, minkälainen tilanne kullekin toimii laukaisevana tekijänä.

Kehityksellinen trauma ilmenee kolmella tasolla, jotka ovat sensomotorinen, emotionaalinen ja kognitiivinen taso. Syömishäiriö ilmenee vahvasti kehollisella eli sensomotorisella tasolla, mutta toki yleensä kaikki tasot ovat mukana jollakin tapaa. Kun ihminen kokee jotakin traumaattista, hänen hermostollinen ja emotionaalinen systeeminsä virittyy, sillä automaattinen reaktio tilanteessa on etsiä apua, keinoa paeta tai mahdollisuutta taistella. Jos mikään näistä selviytymiskeinoista ei löydä tietä purkautua, tai jos apua ei tule, ihminen sulkeutuu suojautuakseen ylitsepääsemättömältä kivulta ja varastoi kivun sisäänsä. Sen takia keho voi esimerkiksi myöhemmällä iällä reagoida epätavallisin tavoin tilanteisiin, jotka muille ihmisille ovat neutraaleja.

Marita kertoi, että hoitaessaan ihmisiä, joilla on syömishäiriö, hän törmää usein siihen, ettei heitä välttämättä saa koskettaa lainkaan, sillä se voi triggeröidä niin vahvan tunnereaktion. Mielenkiintoisesti en itse muista tällaista omilta syömishäiriöajoiltani, mutta sen sijaan koin hieman samantyyppistä ahdistusta jo syömishäiriöstä toivuttuani, kun olin raskaan työn vuoksi burnoutin partaalla ja jatkuvasti ahdistunut sekä uupunut. Tällöin koin jopa ihmisten katseet lähes sietämättöminä, ja mieluiten olisin verhoutunut jätesäkkiin. Kyseessä ei ollut niinkään kehoon liittyvä ahdistus, vaan minuun kokonaisuutena. Koska koin elämisen niin raskaaksi, en halunnut, että ihmiset minua katsomalla vahvistivat olemassaoloani. Halusin vain olla näkymätön. Onneksi työsuhde päättyi ja minun elämäniloni palasi sen päättymisen myötä.

Traumaattisessa kokemuksessa meidän kokonaisuutemme myös jakautuu niin, että osa persoonaa jatkaa normaalia elämistä ja toinen persoonan osa jää kantamaan traumamuistoa. Nämä osat ovat jatkuvasti pienessä hinkkauksessa keskenään, ja traumamuistoa kantava osa saattaa yrittää löytää keinoja päästää tämä varastoitunut kipu ulos. Traumat eivät kuitenkaan välttämättä aktivoidu ikinä, ja mikäs siinä, jos se ei mitenkään vaikeuta elämää. Marita sanoi myös, että hoitaessaan asiakastaan hän ei lähde väkipakolla etsimään traumaa, sillä aina sellaista ei ole.

Traumamuisto voi aktivoitua monin eri tavoin, kuten taistelulla, pakenemisella, jähmettymisellä tai alistumisella. Syömishäiriössä voi ilmetä yhtä tai kaikkia reagointitapoja. Taistelumoodissa ihminen kokee vihaa, tuomitsemista, epäluottamusta ja itsetuhoisuutta. Jähmettyessään hänen syömishäiriöönsä liittyy kauhua ja foobisuutta esimerkiksi nähdyksi tulemisen suhteen, ja alistuessaan hän on depressiivinen, itseinhoinen ja passiivinen. Nämä siis aktivoituvat kun ihminen tarvitsee helpotusta emotionaaliseen ja fyysiseen kipuun.

Maritan mukaan syömishäiriö on useimmiten seuraus jostakin traumasta, joka syömishäiriöistä puhuttaessa on erittäin usein seksuaalinen kaltoinkohtelu tai hyväksikäyttö, mutta samalla syömishäiriö voi olla traumaattinen kokemus itsessään. Pohdiskelimme jonkin verran sitä, miksi syömishäiriön pohjalla olevaa traumaa voi joskus olla niin mahdoton löytää, ja esimerkiksi pari osallistujaa toi esiin sen, ettei pysty löytämään mitään syytä syömishäiriölleen. Niin minäkin ajattelin ennen, mutta menneisyyden palasia yhdistelemällä olen pikkuhiljaa saanut kasaan oikean kokemusten vyyhdin, jonka kaikki osat ovat osaltaan voineet vaikuttaa syömishäiriön syntyyn. Kyseessä ei ole mitkään selkeät traumaattiset tapahtumat, vaan arkielämän asiat, kuten kouluaikojen kiusaaminen. Aina syy ei kuitenkaan välttämättä selviä koskaan.

Traumasta toipuessa voi olla apua siitä, että tunnistaa, mitä löytyy addiktiivisen käytöksen taustalta. Mihin ihminen hakee apua reagoidessaan itsetuhoisilla tavoilla? Marita erotteli tästä prosessista kaksi vaihetta. Kun syntyy vaikea olo, ihminen reagoi addiktiivisella käytöksellä. Todellisuudessa sillä ei ole väliä, miten tämä käytös ilmenee, sillä helpotuksen tunne syntyy jo siitä, että mieli hakee vastausta ja ratkaisua vaikeaan oloon. Prosessi on kuitenkin niin nopea, että siirtyessään siihen käytökseen, josta ihminen kokee saavansa apua, kuten ahmimiseen, mieli yhdistää itse toiminnan siihen helpotuksen tunteeseen, joka siitä seuraa. Vaikka oikeasti mikä tahansa vapauttava toiminta kelpaisi huojennukseksi. Itseä vahingoittava toiminta siis lähtee tilanteista, joissa on vaikea tunne, johon ei saa apua.

Mistä sitten tietää olevansa vapautunut traumasta? Kun se ei enää vaivaa eikä kummittele eikä oireita ole. Olen tässä lähivuosina miettinyt, kaipaisivatko kokemukseni kiusattuna olemisesta käsittelyä, mutta luennolla tajusin, että luultavasti olen käsitellyt ne syömishäiriön kautta. Maritan mielestä yksin voi kuitenkin olla vaikeaa tehdä tätä työtä, sillä silloin ihminen usein lähtee ylianalyyttiselle linjalle rationalisoimaan kokemuksiaan, kun ammattilaisen kanssa hän sen sijaan pääsisi puhtaasti kokemaan sen, mikä on jäänyt kokematta tai mikä on jäänyt vaivaamaan. Traumassa voi nimittäin usein olla kyse siitä, että sen sijaan, että etsittäisi sitä, mikä traumaattinen asia tapahtui, pitäisi etsiä sitä, mikä jäi tapahtumatta. Mitä ihminen on jäänyt vailla? Millaista apua hän olisi halunnut, mutta ei saanut.

– Riina –

Toipumismatkan alussa

blogi

Haluan olla paras mahdollinen mainos toipumiselle. Näin ajattelin tänään kotoa lähtiessäni, monia ideoita päässä, valmiina toteuttamaan niistä nyt elämässäni paljon enemmän kuin mihin olin koskaan pystynyt. Minä olen nyt toipuva ihminen. Olen ollut sitä jo kolme viikkoa. Sitä ennen olin sairas, paremmassa kunnossa, oireet välillä remissiossa, välillä kauhean kauhean kipeä…kaikenlaista mahtuu viimeiseen 22 vuoteen. Olen kertonut muille useasti olevani toipumassa ja uskonut siihen itsekin. Siksi, että ihminen, jolla ei ole kokemusta aidosta toipumisesta, ei voi tietää täysin, miltä se tuntuu. Toipuminen on kuin rakastuisi. Jos ei ole koskaan ollut rakastunut, ei voi täysin ymmärtää tunnetta. Muut voivat kuvailla sitä parhaansa mukaan, mutta sanoilla ei voi koskaan tavoittaa tunnetta täydellisesti.

Minä en ole viimeisen aika monen vuoden aikana ajatellut, että minäkin voisin näin rakastua. Olen auttanut muita toipumaan, uskonut vahvasti, että siihen on muilla mahdollisuus, mutta minua varten se ei ole ollut. Olen ajatellut, että tarvitsen syömisellä oireilua muiden pahoinvointieni ja ahdistusteni hallitsemiseen. Syömishäiriön oireet ovat nivoutuneet osaksi minua ja olen ollut vakuuttunut niiden ehdottomasta tarpeellisuudesta. Olen vetänyt vertaisryhmiä ja ajatellut: minun täytyy vetää ryhmää, sillä muuten en pääsisi osallistumaan. Todennut tämän faktana, joka vain on. Samoin kuin 14-vuotiaana totesin, että se Pihla nyt vain kaatuilee joskus pöydänkulmiin heikotuksestaan. Sellaista se on, minun elämäni. Ei tarvetta haastaa asiaintilaa, syömishäiriö ei sellaista ole sallinut.

Minulla on ollut paha olo niin kauan kuin muistan. En muista kauhean paljon, menneessä on paljon sumua. Olen tottunut siihen, että jokainen päivä on kamppailua väsymyksen, aivosumun, paniikin ja ahdistuksen kanssa. Minä olen yrittänyt kaikkeni parantaa oloani kaikilla muilla tavoin paitsi tarttumalla syömiskäyttäytymiseeni. Arvatkaa, miten hyvin olen onnistunut.

Jossain vaiheessa olen menettänyt järkeni syömishäiriölle. Se tapahtui minulle teini-iässä, jonkin verran onnistuin saamaan siitä takaisin, mutta viimeiset 4-5 vuotta olen elänyt hulluuden vallassa. Syömishäiriöhoidon julkkis Aila Rissanen kuvaa taannoisessa Akuutti -ohjelmassa sitä, kuinka syömishäiriö ‘kaappaa aivot’. Tunnen vahvasti, että minulle kävi näin. En ole ollut oma itseni kuin silloin, kun syöminen on suotuisissa olosuhteissa onnistunut jonkin aikaa normaalisti ja hälytystila, jossa olen jatkuvasti elänyt, on hetkeksi lakannut.

Olen kuitenkin, lähes viime aikoihin asti, näyttänyt vakuuttavasti siltä, että minulla on kaikki muumit laaksossa. Osaan puhua sivistyssanoilla ja teeskennellä tervettä, sekä toimia tehokkaasti töissä ja harrastuksissa. Hirveän moni ihminen, joka minua ei syvällisesti tunne, ei varmasti arvaisi, miten kauheaa elämää elin pääni sisällä kauhean kauan.

Nykyään minua itkettää usein; useimmiten sen takia, miten ihanaa on kun elämä ei enää ole jatkuvaa pahaa oloa. En usko jumaluuksiin, mutta jollekin taholle tekisi mieli olla kiitollinen. Joskus kuitenkin suruttaa toisesta syystä. Kun on kerran kokeillut hyvää oloa ja mieltä, jonka täytteenä eivät enää ole vain häiriöajatukset, haluaa sitä koko ajan lisää. Minulla on kauhea halu toipua ja jatkaa hyvästä olosta nauttimista. Samalla olen tajunnut, miten hirveää syömishäiriöisen elämä voi olla. Olen surullinen menetettyjen vuosien puolesta ja niiden muiden puolesta, jotka kokevat samaa pahaa oloa oman sairautensa aikana. Me emme valitse sairautta eikä se ole meidän vikamme. Me tarvitsemme apua ja huomiota, tukea ja uskoa siihen, että voimme toipua.

Nyt kun olen päässyt myrskystä tyynen puolelle, haluan tehdä kaikkeni sen hyväksi, että hoitotahot, perheenjäsenet ja ystävät ymmärtäisivät enemmän sitä sotaa, jota ihmisten päiden sisällä käydään. Syömisellä oireilu ja mahdolliset ulkonäön muutokset ovat vain osa sitä, vaikkakin se näkyvin. Tahdon kertoa tästä kaikille ja tärkeimpänä, tahdon tulla niin hyväksi mainokseksi toipumiselle kuin vain voin, jotta joku, jonka pikkuvarvas jo vähän kokeilee veden lämpöä, uskaltaisi luottaa, ja hypätä elämään.

Tiedän nyt, että minä tulen toipumaan. Olen aivan vaiheessa, mutta se tapahtuu. Olen maistanut elämää ilman syömishäiriötä enkä tahdo enää koskaan sinne takaisin. Tahdon tehdä kaikkea mitä ehdin, kokeilla ihan mitä vaan. Tuntuu, että koko maailma on auki ja se on värejä täynnä.

-Pihla

Ulkopuolelta

blogi

Menneitä vuosia ei koskaan saa takaisin, eikä niin ole tarkoitettukaan. Mutta jos minulla olisi mahdollisuus, elää edes yksi päivä nuoruudestani uudelleen. Sanoisin silloin ääneen, ehkä jopa huutaisin koko maailmalle, kuinka paljon yksinäisyys ja joukon ulkopuolelle sulkeminen sattuu. Sillä nuorena en tajunnut, että ihmisyyteen liittyy muutamia niin kovin olennaisia asioita: tarve tuntea itsensä hyväksytyksi sekä pelko torjutuksi tulemisesta.

Kun nöyryytetyksi ja torjutuksi tuleminen ei ollutkaan enää pelkkä pelko, vaan se tunne oli totta. Se oli jokainen ilta ja jokainen hetki ikäistensä seurassa. Se oli tila, missä yritti katsoa toisia silmiin, mutta kukaan ei katsonut takaisin. Yritti varovasti sanoa ”moi”, mutta kukaan ei vastannut. Yritti pysyä porukassa, mutta kaikki juoksivat pakoon ja nauroivat. Kun yritti hymyillä, mutta ei löytänyt enää yhtäkään syytä siihen.

Ulkopuolella oli aikaa aistia ja tulkita. Miettiä miksi juuri minä olen täällä? Mikä erottaa minua ja heitä? Miten minun pitäisi olla erilainen, että pääsisin muiden joukkoon? Aloin muodostaa omassa mielessäni silloin niin loogiselta kuulostavia vastauksia. Koska olen huonompi. Olen lihavampi. Olen likaisempi. Vuosien aikana vastaukset vahvistuivat mielessäni ja aloin hävetä jokaista kohtaa ja liikettä kehossani.

Keräsin kaiken surun ja vihan sisääni, mutta en koskaan löytänyt rohkeutta purkaa pahaa oloa sanoiksi ääneen. Siinä tilanteessa tapa käsitellä omaa huonommuuden tunnetta ja häpeää oli kääntää kaikki itseänsä kohti. Vetäytyä ja rangaista kehoa. Kokeilla kuinka pitkälle voi liikkua, kuinka kauan olla syömättä? ”Onnistumisen” tunteita, eteenpäin puskemista, euforiaksi muuttunutta nälkää, ehdottomuutta ja kärsimyksestä nauttimista. Pakomatkoilla ahdistuksesta kuuntelin Apulannan Ilona -kappaleen sanoja: ”…ei oo järkee jatkaa elämää…” Olin valmis häviämään tästä maailmasta.

En tiedä oliko onni vai onnettomuus, että päättäväisyys yrittää mahtua porukkaan ja kunnianhimo koetella kehon rajoja tarkoitti sairastumista syömishäiriöön. Se oli jotain konkreettista ja näkyvää. Oma, vielä itsellekin monilta osin tuntematon salaisuus ja ainoalta tuntuva selviytymiskeino oli paljastunut. Aloin saada apua. Elämä ei ihan oikeasti ollut kutsunut minua tällaiseen. Sittenkään.

Toipuminen tapahtui piinallisen hitaasti, mutta se tapahtui. Se tapahtui sairaalan seinien sisällä, terapeutin nojatuolissa, vasemmalla kädellä maalaten, kotona keittiön pöydän ääressä ja jokaisessa pienessä muutoksessa. Se tapahtui kohtaamisissa, katseissa ja ennen kaikkea omassa mielessä. Irtipäästäminen oli luottamista, itsensä uudelleen rakentamista. Häpeästä riisuutumista ja hyväksymistä.

Huolimatta siitä, ettei menneisyyttä voi enää muuttaa, aina on mahdollisuus vaikuttaa tulevaan. Viime vuonna tein merkityksellisen oppimisretken yhä syvemmälle itseeni arvopohjaisessa johtajuuskoulutuksessa. Turvallisessa ympäristössä, erilaisuutta kunnioittavassa ilmapiirissä ja osana ryhmää, ikäisteni seurassa. Arvoja mittaavassa testissä yli sadasta eri vaihtoehdosta oman arvokarttani kärkeen nousivat: jäsen, ystävällisyys ja myötätunto. Menneisyys ei ole voinut olla vaikuttamatta siihen millaisia arvoja tänään pidän tärkeinä. Ne asiat, jotka ovat joskus satuttaneet lujaa, ovat nyt voimana sisimmässä. Haluan omalta osaltani tehdä parhaani ja pitää huolen, ettei kukaan toinen joutuisi kulkemaan yhtä pitkää matkaa ulkopuolisuuden kokemuksesta oman itsensä hyväksymiseen. Minulla ei ole tarvetta kääntää kenellekään selkää.

-Kristiina

 

Ahmintahäiriö | Ahmimishäiriö

blogi

BED (binge eating disorder) eli ahmintahäiriö

BED–oireyhtymässä ahminnalla tarkoitetaan, että kerralla syöty ruokamäärä on huomattavasti suurempi kuin ”normaalisti”. Ahmintakohtauksen aikana sairastava ahmii nopeaan tahtiin suuria ruokamääriä salassa muiden katseilta, mitä seuraa täysi ja ahdistava olo. Ahmintakohtaus päätyy usein nukahtamiseen, mahaoireet ja -kivut ovat tyypillisiä sivuoireita. Kohtauksen jälkeen sairastava kokee huonoa omaatuntoa tapahtuneesta, mieli ja olo on alakuloinen, masentunut. On tärkeää ymmärtää, että ahmintahäiriössä on kyse mielen sairaudesta ja tilanteen selvittämiseksi on hyvä kääntyä lääkärin puoleen. (Mustajoki 2018.)

Aterioiden skippaaminen, ruokailun rajoittaminen ja erinäiset dieetit lisäävät alttiutta ahmintaan. Tärkeintä ja ensisijaista onkin dieettien lopettaminen sekä ateriarytmin säännöllistäminen aka täsmäsyöminen. Ahmintahäiriötä hoidetaan mm. psykoterapian ja ravitsemusohjauksen avulla. (Mustajoki 2018.)

Bulimia eli ahmimishäiriö

Bulimia = suuren määrän ahmiminen lyhyessä ajassa, pelko hallinnan menettämisestä, kompensaatio (= keino välttää lihomista). Hyvin yleistä sairaudessa on lihavuuden ja/tai lihomisen pelko. Bulimiaan johtavia syitä ei sinänsä tunneta, mutta monet tekijät saattavat osaltaan lisätä alttiutta tähän, mm: hoikkuutta, dieettejä ja liikuntaa korostava länsimainen kulttuuri, perimä, itsetunto-ongelmat, perfektionistiset luonteenpiirteet, negatiiviset kommentit painosta/ ulkonäöstä, kiusanteko ym. (Huttunen 2017.)

Ahmintahäiriö eroaa ahmimishäiriöstä siinä, ettei ahmintakohtaus pääty kompensaatioon ahmimishäiriön tavoin. Kompensaatiokeinot tuovat mukanaan omat vaaransa, mm: suun haavaumat, hampaiden kiillevauriot, nestehukka, vakavat sydämen rytmihäiriöt, kuukautisten poisjääminen. (Huttunen 2017.)

Bulimiasta toipuminen edellyttää ruokarytmin säännöllistämistä ja laihduttamisen lopettamista. Haasteena ja toipumista hidastavana tekijänä tässä on pelko painon noususta. Täsmäsyöminen ja oman ajatuksen vapauttaminen hoikkuuden ihannoinnista auttaa pääsemään ulos bulimian kierteestä. (Huttunen 2017.)

Oloa voi helpottaa rentoutumismenetelmien, meditaation tai joogan avulla, pakonomaista treenaamista ja punnitusta on syytä välttää. On hyvä tutustua myös Mielenterveystalon Irti ahminnasta! –oppaaseen. Buliminen oireilu voi tuoda mukanaan hengenvaarallisia seurauksia, minkä vuoksi tilanteen selvittämiseksi on aina hyvä kääntyä lääkärin tai psykiatrin puoleen. (Huttunen 2017.)

Apua ja tukea syömishäiriöoireiluun

Etelän-SYLI ry on Syömishäiriöliitto – SYLI ry:n alueyhdistys, joka toimii Helsingin ja Uudenmaan alueella. Yhdistyksemme tavoitteena on auttaa ja tukea syömishäiriötä sairastavia, sairastavien läheisiä sekä työssään sairastavia kohtaavia alan ammattilaisia. Yhdistyksessä me tiedämme, miltä syömishäiriö tuntuu. Toiminnassamme on mukana paljon ihmisiä, jotka ovat sairastaneet ja toipuneet, kääntäneet kokemuksen voimaksi ja toimivat nyt toisten vertaistukena. Syömishäiriöstä on mahdollista toipua. Pienin askelin, kaikessa rauhassa, itseään kuunnellen. (Etelän-SYLI ry.)

Vertaistuen kautta sinun on mahdollisuus saada tukea ja käydä läpi omia ajatuksia ja tunteita. Muiden ryhmäläisten kokemuksien kuuleminen on tärkeää, sinä et ole yksin. Vertaistuki auttaa ymmärtämään menneisyyttä, keskittymään nykyhetkeen ja lisää toiveikkuutta jaksaa eteenpäin. Pelko ja ahdistuneisuus voivat lievittyä kunnioittavan ilmapiirin ja vertaistuellisten keskustelujen myötä, sekä poistaa häpeän tunnetta tilanteesta. (Mielenterveystalo.fi.)

Olet lämpimästi tervetullut mukaan Etelän-SYLIn toimintaan, ota rohkeasti yhteyttä: info(at)etelansyli.fi. Yhdistyksemme ohjelmistosta näet vertaistukiryhmä-, kurssi- ja luentotarjonnan. Yhdistyksemme tarjoaa mahdollisuuden myös sähköpostitukeen ja vertaiskaveritoimintaan, mitkä ovat tärkeitä vertaistuen muotoja. (Etelän-SYLI ry.)

Kurkkaa myös YLE Akuutin artikkeli ja radiohaastattelu – Syömishäiriöstä kärsinyt Jarkko: ”Ahmintakauden jälkeen paastosin ja oli luuta ja nahkaa.”, missä Jarkko kertoo kokemuksistaan ahmintahäiriöstä. (YLE Akuutti 2018.)

Lähteet:

Jos | Kun ahdistaa, pidä itsestäsi extrahyvää huolta!

blogi

Maanantaina 5.3.2018 YLE Areenan Akuutti ohjelmassa julkaistu ”Syömishäiriö varasti elämäni” –jakso nosti pintaan omat muistoni syömishäiriöajoilta. Haluan jakaa tiivistetyn tarinani kanssanne, eritoten ynnätä yhteen lopputuleman – jos/kun ahdistaa, pidä itsestäsi extrahyvää huolta!

Elämäntilanne vaihtuu, syömishäiriö muuttaa muotoaan kuin kameleontti. Oma sairauteni alkoi anorektisin piirtein, imien itseensä lisäksi bulimiset oireet. Laihduttamista, nälkää, ahmintaa, kompensointia, laihduttamista… Toivottomuus.

Kasvoin. Elämäntilanteeni muuttui. Syömishäiriö muuttui. Koin olevani ”parantunut” kun syömishäiriö otti sporttisemman muodon. Ei enää laihduttamista vaan lihaksia, liikuntaa, raivobodaamista, rasvattomuutta… Uuvuin. Jälleen kerran ojasta allikkoon.

Vuosien taistelu, ahdistuneisuus, itsekriittisyys ja hukassa oleminen jättivät jälkensä. Pahan olon purkamiseen käynnistyi pitkä terapiajakso. Kutsun tätä henkiseksi työksi, koska sitä se on. Työtä. Somaattiset oireet kannan mukanani loppuelämän, jotka nykyisillä elintavoilla ovat hoitotasapainossa. Terapia mahdollisti itsetutkiskelun, paljon puhuttujen ”juurisyiden” avaamisen ja tiedostamisen. Tätä nykyään minä olen minä, vaikkakin vielä tutkimusmatkalla. Mielestäni tärkeintä on se matka, ei määränpää. Opin itsestäni jatkuvasti.

Mieleni on nyt hiljaisempi, keskittynyt kuuntelemaan, tunnistamaan ja reagoimaan pilkahduksiin. Saan voimaa siitä, että uskallan kuulla ja suunnata valintani omaa hyvinvointiani tukevaksi. Minulla on kaksi harrastusta: mielen hyvinvointi ja tasapaino. Kun minulla on hätä, en lisää vauhtia vaan pyrin pysähtymään. Pidän itsestäni vielä enemmän huolta, turvaan levon ja ravinnon. Opin tämän terapiassa.

Olen kiitollinen tuesta ja avusta mitä olen saanut, suurin työ ja ratkaisut kumpusivat kuitenkin sisältäni. Minusta. Ne ovat myös sinussa. Kuule itsesi, avaa sydämesi ja mielesi. Uskalla.

<3:lla Minä vain…

(Teksti pohjautuu omiin kokemuksiin)

Lähde: YLE Areena, Akuutti. 2018. Syömishäiriö varasti elämäni. [www-sivu]: https://areena.yle.fi/1-3760077

Kuva: suviliisa

Maakuntamatkailua

blogi

Minulla on tapana, silloin kuin pystyn, käydä vierailuilla erinäisissä Suomen kaupungeissa. Kun muut kysyvät, miksi menen Lahteen viikonlopuksi, kerron lähteväni etsimään itseäni. Itselleni mieluinen ja tehokas tapa reflektoida elämäänsä on konkreettisesti poistaa itsensä siitä hetkeksi. Mietin, ovatko kaikki lomamatkat, joille ihmiset lähtevät esimerkiksi tänäkin hiihtolomakautena, jollain metatasolla saman funktion toteuttajia.

Peilaaminen ja pohdiskelu on tärkeää. Arki on täyttä ja tukkoista, siinä täytyy elää rooleja, jotka ovat usein nimenomaan niitä – näytelmiä yhteiskunnan asettamien kehikoiden sisällä. Sitä teen minäkin, töissä, vapaa-ajalla.

Kun lähden matkalle, toivon palautuvani itseeni, jotta saisin kuulla, mitä minulla on sanottavana, mitä oikeasti mietin. Lähden ehdottomasti yksin, sillä ystävät, vaikka ihania ovatkin, puhuvat liikaa, vaativat pääni sisältä tilaa. Heitä voin viihdyttää joskus muulloin.

Arjessa on niin paljon keinoja paeta itseään ja mietin usein, mikä toiminnastamme on tiedostamatonta pakoa, mikä tiedostettua. Mikä on inhimillistä ja ymmärrettävää, mikä neutraalia tai jopa terveellistä, mikä taas häiriöitynyttä.

Kun palailen itseeni erinäisissä Suomen kaupungeissa, yritän kai päästä haitallisista tavoistani. Niitä on enemmän kuin tahtoisin ja huomaan usein, hiljentyessäni Tammisaaren tai Kouvolan kaduilla katsomaan kirkontornia, puutalon takaa pilkistävää puutarhaa, että paremmin voin silloin, kun tavoitan oman itseni, olen sille uskollinen, jätän roolit ja näen maailman taitavan ja hienovaraisen tavan yrittää minua niihin sovittaa. Kai toiveeni on jonain päivänä päästä pelosta, joka minua kerrostalokaksiossani odottaa, niin että en tarvitsisi näitä taukoja kaupunkilaiselämästäni, etten tarvitsisi pakoa. Että kuulisin rohkeasti joka päivässä omat ajatukseni, uskaltaisin toimia niiden mukaan, ottaa elämästä kiinni kaikkialla missä satun kulkemaan. 

 – Pihla

Kuvassa sankarimme on löytänyt itsensä yhtenä elokuun aamuna Yyterin hiekkarannalta eräällä itsensäetsimisturneellaan <3

Syömishäiriötarinani ja kokemukseni sairauden hoidosta

blogi
LAUANTAI 30. HEINÄKUUTA 2016 – , , 

* Tiedoksi: Olen muokannut tekstiä ja julkaissut sen uudestaan 1/2018

Minua on lukuisia kertoja pyydetty kirjoittamaan postaus syömishäiriötaustastani. En tähän asti ole halunnut kirjoittaa postausta aiheesta, sillä koen sen todella henkilökohtaiseksi ja itseni araksi. Perheeni on kuitenkin kannustanut minua kirjoittamaan syömishäiriötaustastani ja saamastani hoidosta, sillä tekstistä saattaa olla hyötyä jollekin toiselle samassa tilanteessa olevalle henkilölle tai perheelle.

Tulen tässä postauksessa kertomaan syömishäiriön sairaudenkuvasta ja saamastani hoidosta. Postauksen lopulla tulen miettimään näin jälkeenpäin katsottuna miten ajattelen että sairauteeni olisi kannattanut tarttua. Äitini on myös luvannut kirjoittaa tekstin omasta näkökulmastaan, eli siitä miltä tuntuu kun lapsi sairastuu syömishäiriöön.

Minulta kysytään usein kuinka vanha olin sairastuessani. Kysymykseen on vaikea vastata, sillä en koe että olisin sairastunut äkillisesi minkään yksittäisen asian takia. Syömishäiriöön liittyviä oireita minulla on kuitenkin ollut jo ala-asteen ensimmäiselta luokalta asti. Minun oli silloin iltaisin nukkumaanmenon yhteydessä pakko kokeilla lanneluitani ja kylkiluitani. Lanne- ja kylkiluiden kokeilu oli jonkinlainen pakko-oire ja muistan ajatelleeni että olen turvassa, enkä voi olla isokokoinen, jos lanneluuni erottuvat selkeästi silloin kun makaan selälläni sängyssä. Luiden ”tarkistaminen” iltaisin toi minulle turvallisen olon ja mieleni rauhoittui jollain lailla.

Eräs ystäväni on myös kertonut muistavansa että kieltäydyin ala-asteen ensimmäisellä luokalla syömästä kakkua syntymäpäiväjuhlissa koska pelkäsin lihomista.

Edelliseen kappaleeseen liittyen koen tärkeänä painoittaa että kasvoin turvallisessa ja rakastavassa perheessä, jossa minulla ei ollut mitään todellista syytä tuntea turvattomuutta.

Muistoni ala-asteelta liittyvät pääasiassa muuhun kuin syömishäiriöön, enkä itse muista että minulla vielä tuohon aikaan olisi ollut erityisen paljon syömistarkkailua. Olin herkkä ja itsekriittinen lapsi joka mieluiten olisi viettänyt aikaa opettajien kanssa, mutta yritin ylläpitää reipasta ja iloista asennetta jotta saisin olla mukana koulukavereiden leikeissä. Itsekriittisyyteen liittyen olen saanut kuulla että tulin itkien kotiin toisella luokalla sen takia että olin saanut matikan kokeesta kahdeksikon.

Kokonaiskuvan kannalta voi olla oleellista mainita, että kävin jo ala-asteella terveydenhoitajalla painotarkkailussa sillä painoni oli normaalikäyrän alapuolella.

Yläasteen kahdeksannella luokalla muistan terveydenhoitajan ensimmäisen kerran ilmoittaneen, että olen saavuttanut normaalipainon alarajan. Normaalipainon saavuttaminen oli minulle tosi vaikea asia ja päätin heti että laihdutan pari kiloa, jotta pääsen takaisin alipainon puolelle.

Painoni lähti nopeasti laskuun siitä huolimatta, etten karsinut ruokavaliostani muuta kuin herkut. Ahdistukseni helpotti hieman laihtumisen yhteydessä ja painontarkkailu toi kontrollin tunnetta arkeeni.  Olen lapsesta asti tuntenut etten riitä sellaisena kuin olen ja tuntui hyvältä että olin löytänyt jonkun asian (painoni) jota koin pystyväni hallitsemaan täysin.

Koska oloni muuttui laihtumisesta vähän paremmaksi, ajattelin että voisin vielä paremmin jos laihtuisin lisää. Seuraavaksi ruokavaliostani lähti lämminruoka. Loppuvuodesta 2005 äitini huomasi että painoni oli laskenut ja vei minut yksityiselle lääkärille arvioitavaksi, olin tuolloin 14 vuotta vanha. Äiti osasi etsiä minusta syömishäiriön merkkejä, sillä hän oli noin vuosikymmen aiemmin joutunut hakemaan samaa hoitoa siskolleni.

Lääkärissä vakuutin että kaikki on hyvin, mutta yksityinen lääkäri kirjoitti minusta siitä huolimatta lähetteen Porvoon sairaalaan pediatriselle poliklinikalle.

Lääkärini sairaalan polikliniikalla oli osaava monella osa-alueella, mutta syömäishäiriöistä hän ei ymmärtänyt paljoakaan. Kävin painokontrollissa ja verikokeissa noin kahden kuukauden välein ja lääkäri tarkisti käynnin yhteydessä mistä kohtaa käsivarteni muuttuivat lämpimiksi. Muistan että käsivarteni olivat joka kerta kylmät aina olkapäihin saakka.

Perheeni oli todella huolestunut voinnistani, sillä söin tässä vaiheessa enää muroja ja päärynöitä. Äiti kirjoitti sähköpostia lääkärilleni lähes viikoittain, rukoillen että minut otettaisiin osastolle syömään. Itse olin tässä vaiheessa pahimmassa teini-iässä ja suostuttelin lääkärini siihen, etteivät vanhempani saisi tulla mukaan vastaanotolle. Kielsin myös lääkäriäni kertomasta vanhemmilleni siitä mistä olimme keskustelleet käynnin aikana. Lääkärille olin kuitenkin rehellinen syömisistäni ja voinnistani.

Lääkäri kysyi minulta muutamaan otteeseen, jos haluaisin tulla kesällä pariksi viikoksi lastenosastolle syömään. Kiinnostukseni osastoa kohtaan katosi kuitenkin siinä vaiheessa, kun lääkäri ei antanut minun syödä osastolla pelkkää rasvatonta jogurttia ja hedelmiä.

Painoni oli edelleen laskusuunnassa ja lääkäri alkoi sanoa minulle ja vanhemmilleni että painoni olisi noustava pakkohoitorajan yli seuraavaan kertaan mennessä, muuten minut otettaisiin osastolle. En pystynyt nostamaan painoani, mutta tankkasin nestettä ennen lääkärikäyntejä jotta välttäisin sairaalaan menon.

Muistan kuitenkin salaa toivoneeni, että lääkäri ottaisi ohjat käsiinsä ja pakottaisi minut sairaalahoitoon. Tiesin etten itse hallinnut tilannetta ja vointini oli syömättömyyden takia kokonaisvaltaisesti heikko.

Vuodet kuluivat ja painoni pysyi matalana. Menin yläasteen lopulla töihin kahvilaan, jossa olin töissä lukion toiseen vuoteen asti. Minun oli tapana mennä kahvilaan suoraan koulun jälkeen ja töiden jälkeen vietin illat koulukirjojen edessä. Täytin kalenterini ohjelmalla, jottei aikaa jäisi nälän tuntemiseen.

Arvosanani pysyivät hyvinä, mutta uuden oppiminen oli raskasta. Itkin moneen otteeseen väsymyksestä ja toivoin aamuisin että olisi jo ilta, niin että pääsisin takaisin nukkumaan.

Kävin lukiossa säännöllisesti terveydenhoitajalla tarkistamassa painoni ja lääkärin vastaanotolla joka toinen kuukausi. Matalasta painosta huolimatta luustoni kuuntoa ei koskaan tarkistettu. Lääkärini oli sitä mieltä etteivät luuni verikokeen perusteella voineet olla sisältä täysin tyhjät. Kaikki paitsi maksa-arvot ja leukosyytit olivat verikokeissa aina kunnossa, maksa-arvot olivat välillä korkeat ja leukosyytit matalat.

Kun täytin kahdeksantoista vuotta pediatri kysyi minulta minne haluan että hän laittaa minusta lähetteen. Olimme sopineet kotona että vastaisin haluavani hoitoni siirtyvän yksityiseen terveyskeskukseen, jossa saisin tavata psykiatrin.

Yksityinen psykiatri kirjoitti minusta ensimmäisen käynnin jälkeen lähetteen Helsingin syömishäiriöyksikköön. Hän kertoi että saisin sieltä asiantuntevaa hoitoa eikä minun tarvitsisi sitoutua mihinkään heti, menisin sinne vain lääkärin haastateltavaksi.

Tässä vaiheessa pelkäsin tiiviiseen hoitoon pääsyä, sillä koin maailman tärkeimpänä asiana, että valmistun ylioppilaaksi samaan aikaan luokkalaisteni kanssa. Olin vuosien varrella vakuuttunut siitä, että ruoka ja syöminen heikensivät keskittymiskykyäni ja että arvosanani laskisivat, jos söisin mahani täyteen. Vointini oli kuitenkin huono ja myös perheeni kärsi tilanteestani. He sanoivat minulle melkein päivittäin, että tulen kuolemaan ellen saa apua pian.

Muistan edelleen todella elävästi sen päivän, kun menin syömishäiriöyksikkön lääkärin haastateltavaksi. Minua oksetti ja pelotti, osittain sen takia etten halunnut joutua osastolle mutta myös siksi, että pelkäsin ettei lääkäri pitäisi minua sairaana. Muistan myös että minua ärsytti se että hoitajat tervehtivät minua reippaasti silloin, kun astuin osaston ovesta sisään. En halunnut kuulua osastolle jossa hoidettiin psyykkistä sairautta. Ajatus hävetti minua tosi paljon ja halusin uskoa että sairauteni on pelkästään somaattinen.

Lääkäri otti tilanteeni vakavasti ja koki, että minun olisi päästävä osastolle pikaisesti. Minulle oltiin kerrottu että osastolle saattoi joutua jonottamaan jopa vuoden, joten en olettanut pääseväni hoitoon nopeasti. Viikko arviointikäynnin jälkeen sain kuitenkin soiton osastonhoitajalta joka sanoi, että minulle oli vapautunut paikka osastolta. Ahdistuin soitosta ja sanoin hoitajalle etten voi tulla osastolle, sillä olemme silloin menossa äitini kanssa risteilylle. Hoitaja kysyi jos ymmärrän että luopumalla paikasta joudun jonon päähän, ja saatan joutua odottamaan paikkaa pitkäänkin. Muistan pahoitelleeni ja sanoneeni että ymmärrän tilanteen hyvin.

Noin viikko tämän jälkeen sain uudestaan soiton osastolta, minulle tarjottiin jälleen paikkaa. Lääkäri oli kuulema arvioinut tilanteeni sen verran kriittiseksi, että minulle haluttiin heti tarjota uutta osastopaikkaa. Tällä kertaa otin osastopaikan vastaan ja muistan että makasimme äidin kanssa iltaa ennen osastolle menoa vanhempieni vuoteessa ja itkimme. Minä itkin surusta ja väsymyksestä, äitini puolestaan helpotuksesta sen takia että vihdoin saisin apua.

Näin jälkeenpäin ajatellen toivon että tilanteeseeni oltaisiin puututtu tiukemmin viimeistään yläasteella, mutta mielusti jo ensimmäisten oireiden ilmestyessä ala-asteella.

Luonteestani johtuen minua lähestyttiin kotipaikkakunnallani hoidossa järjen ja logiikan kautta. Hoitotaho luotti siihen että fiksuna tyttönä alkaisin tekemään järkevämpiä ratkaisuja syömisen suhteen siinä vaiheessa, kun tiedän enemmän ravitsemuksesta ja siitä miten keho toimii.

Syömishäiriössä ei kuitenkaan ole kyse siitä etteikö sairastunut ymmärtäisi kuinka pitää syödä. Syöminen on mahdotona siitä huolimatta, että tietoa ja ymmärrystä on. Muutoksen tekoon tarvitaan usein paljon apua ja mitä pidempään oireilu on saanut jatkua, sitä vaikeampaa tapojen muuttaminen on.

Käytännössä ajattelen siis että pediatrin olisi vastustelustani huolimatta tullut kertoa vanhemmilleni oleelliset, terveyteeni liittyvät asiat jotka kerroin hänelle hoitokäynnin aikana. Tämän lisäksi uskon että toipumiseen olisi ollut lyhyempi tie, jos olisin heti sairauden alkuvaiheessa saanut tavata sairauden luonteeseen perehtynytta työntekijää.

Syömishäiriöstä kärsii tänään harmillisen moni nuori ja koen siksi tärkeänä, että sairauteen liittyvästä problematiikasta kerrotaan eteenkin nuorten parissa työskenteleville ammatti-ihmisille. Mielestäni voisi myös olla järkevää kysyä apua kollegoilta (tai muista yksiköistä) jos oma osaaminen ei objektiivisesti katsottuna riitä potilaan tarpeisiin nähden. Uskon kuitenkin että kaikki minua hoitaneet henkilöt ovat tehneet parhaansa auttaakseen.

 

x: Nessa

Luentoblogi: Kehonormeja kritisoiva aktivismi mediassa

blogi

Keskiviikkona 22.11. Kaapelitehtaalla kuultiin Katarina Kyrölän luento Kehonormeja kritisoiva aktivismi mediassa.

Luennon aikana nousi useasti esiin se, kuinka kuvat vaikuttavat meihin tunnetasolla vahvemmin kuin järjellisellä tasolla. Vaikka kuinka olisimme tietoisia siitä, että näkemämme huippulaihat ja huippukauniit mainosmallit ovat rankasti kuvakäsiteltyjä, jonkinlainen halu yltää samaan kauneusihanteeseen pysyy meissä sisäänrakennettuna. Kenties näitä samoja epärealistisia vartaloita on tyrkytetty alitajuntamme vastaanotettavaksi niin monen vuoden ajan, että tiedostamattomassa mielessä piileviä malleja on mahdoton raivata pelkällä ajatuksen voimalla, mutta oli syy mikä tahansa, ei pelkkä tietoisuuden kasvattaminen yksinkertaisesti riitä silloin kun puhutaan kehollisista asioista. Voisiko yksi ratkaisu ongelmaan olla se, että yhteen tarkoin rajattuun ja siloteltuun kehoon mahtumisen sijaan ihanne olisi monen eri kehon esittäminen ja ilmentäminen?

Yksi hartaasti vaalimistamme ideaaleista on se, että olisimme staattisen tyytyväisiä kehoomme, näkisimme itsemme aina terveessä valossa ja voisimme joka hetkessä nauttia siitä kauneudesta, jota ilmennämme. Todellisuudessa tämä on liki mahdotonta, sillä fakta on, että suurimmalla osalla on vääristynyt näkemys omasta kehostaan. On vaikeaa nähdä itsensä objektiivisesti, ja on erityisen vaikeaa nähdä kehonsa itsestä lähtöisin samalla tavalla kuin miltä keho näyttää ulospäin. Sen takia esimerkiksi valokuvat ovat usein hämmentäviä, koska kehonsa ja kasvonsa näkee niissä niin uusista yllättävistä näkökulmista. Ja koska yritämme jatkuvasti sovittaa itseämme johonkin tiettyyn muottiin, jonka olemme omaksuneet ulkoapäin, ei ihmekään, ettemme koskaan onnistu. Miksi pitäisikään? Miksi ulospäin heijastamamme olisi sen todempi kuin se, kuinka itse näemme itsemme?

Katarina kertoi kiinnostavasta teoriasta, johon oli tutustunut, jonka mukaan itsensä monena näkeminen olisi tarpeen, jotta kestäisimme kehomme jatkuvan muuttumisen. Vastaavasti esimerkiksi anoreksia voisi johtua siitä, ettei ihminen ole kykenevä jakamaan mielikuvaa kehostaan moneksi, vaan muuntautuminen sulautuu yhdeksi tarkoin määritellyksi ihannekuvaksi, jota on mahdoton saavuttaa tai varsinkaan ylläpitää.

Kuinka perinteisiä ulkonäköön liittyviä käsityksiä ja malleja sitten voisi muuttaa? Yksi taktiikka on sanojen ottaminen haltuun, samalla tavalla kuin slut walkin päämääränä on vapauttaa ihmisen oikeus pukeutua kuinka lystää ja näyttää miltä haluaa ilman että kenelläkään olisi liian lyhyen hameen vuoksi lupa käydä toiseen käsiksi. Haukkumasanoina käytetyt sanat voi kääntää neutraaleiksi tai jopa vahvistaviksi, jos niistä uudenlaisella käytöllä ryhtyy poistamaan negatiivisia konnotaatioita. Esimerkiksi sanan ”läski” ei tarvitse tarkoittaa mitään muuta kuin tietyn kokoista kehoa. Siihen ei tarvitse liittyä huonommuutta tai häpeää, ei mitään vertailua ylipäätään. Yleinen käsitys on, että lihavan ihmisen pitäisi haluta pienentää kehoaan, mutta miksei lihavuus voisi olla puhtaasti hyvä ja pysyvä kehon koko, jos ihminen niin itse haluaa?

Vaihtoehtoiset kuvastot auttavat osaltaan muuntamaan mielikuvia siitä, millainen keho on sallittu. Todellisuudessahan kaikki on sallittua ja yhtä hyvää, mutta sen muistaminen voi kaiken keskellä olla haastavaa. Siitä voi olla apua, jos toden teolla kyseenalaistaa sen, kuinka omaa ja muiden kehoa voi katsoa, kuinka niitä voi koskea, mitä niistä voi ajatella ja mitä tuntea. Katarina esitteli muutaman esimerkin, kuten Aquaporko-dokumentin ja Kroppsbilder-blogin, jotka käsittelevät erilaisia kehoja tavoitteenaan joko esittää normista poikkeavat kehotyypit positiivisessa valossa tai eri kehotyyppejä esittelemällä muuttaa vallitsevia normeja.

Kehopositiivisuus esitetään monesti asiana, joka olisi kunkin päätäntävallan alaisuudessa, ikään kuin ihminen voisi sormiaan napsauttamalla alkaa nähdä itsensä hyvässä valossa. Tämä ei tietenkään useimmiten ole mahdollista. Sen vuoksi niin paljon hyvää kuin tässä liikehdinnässä onkin, se luo omanlaisiaan paineita, sillä vaikka ihanteena ei enää olisikaan laihuus tai hoikkuus, uudeksi ihanteeksi vanhan tilalle syntyy taito olla tyytyväinen itseensä. Jos omaa kehoaan ei sitten onnistukaan jatkuvasti pitämään kauniina, haluttavana ja ylpeyttä herättävänä, tavoitteessa on jälleen epäonnistunut. Sen vuoksi voisi olla hyvä miettiä, miksi juuri kauniina ja haluttavana esiintyminen on synonyymi kehopositiivisuudelle. Voisiko positiivista olla kaikki tunneskaalan eri ääripäät, omassa kehossaan oleminen kun on alati muuttuvaa eri olosuhteiden ja tuntemusten mukana elämistä? Eihän kukaan koe jatkuvaa onnellisuutta ja mielihyvää, joten miksi kehosuhteenkaan pitäisi herättää pelkästään yhdenlaisia tunteita? Toki vaatimus täydellisestä tyytyväisyydestä itseen palvelee kapitalismia, koska tyytymättömyys ja vaikeus yltää ennalta asetettuihin tavoitteisiin lisää myyntiä. Tähän peliin ei kuitenkaan ole pakko lähteä mukaan.

Kehopositiivisuuden rinnalla on olemassa toinen suuntaus, jonka avainsanoja ovat radikaalius, röyhkeys ja revittely. Kauneuden ei tarvitse olla se juttu, jota jokaisen olisi tavalla tai toisella tavoiteltava, vaan ulkonäöltä voi överiksi vetämällä vähentää painoarvoa ja riisua vaikutusvaltaa. Keskustelimme kuitenkin siitä, miksi esimerkiksi lihavuusaktivismissa niin usein käytetään performanssimaisia tai irvokkaita keinoja, ja miksei se voi päästä esille samoilla ehdoilla kuin perinteisemmät kauneusihanteet. Toki on voimaannuttavaa ja ilahduttavan raikasta kun etenkin naisen keho ei enää kaikissa yhteyksissä olekaan siivo ja nättiin muottiin mahtuva kaunis pikku esine, mutta kuulijoiden joukossa heräsi kysymys, tekevätkö lihavuusaktivistit itselleen väkivaltaa. Sen voinee nähdä monelta kantilta, mutta toisaalta tämänlaista aktivismia voi jälleen verrata haltuunottamiseen, jossa entiset pilkkakeinot valjastetaan omaan voimaannuttavaan käyttöön.

Jos siis tyytyväisyydestä itseen tulee uusi normi, dynamiikka ei ratkea, vaan uuden lopputuloksen pitäisi olla sallivuus jokaiseen suuntaan ja samalla täysi whatever-asenne. Itse tosin kamppailen sen ristiriidan kanssa, että kun vuosien itseinhon jälkeen viimeinkin olen päässyt tilaan, jossa nautin kehostani ja rakastan sitä ehdoitta, kuinka sovittaa kuvioon se, etten anna keholleni liikaa painoarvoa enkä anna ulkonäön määrittää itseäni millään lailla. Katarinan luento kuitenkin avasi paljon mielenkiintoisia uusia näkökulmia ja pisti ajatusrattaat kunnolla pyörimään!