Läheisen sairastaminen koskettaa syvältä. Ja se koskettaa niin monia. Joka kymmenes tyttö sairastaa syömishäiriön ja tyypillisimmin sairastuminen tapahtuu 15-24-vuotiaana. Yhä enenevissä määrin sairaus koskettaa myös poikia ja miehiä. Läheiselle vaikein paikka on luoda suhde rakkaaseensa, joka tuntuu muuttuneen kuin toiseksi ihmiseksi. Sairas ei koe voivansa huonosti. Tämä sairaudentunnottomuus lyö kiilaa ihmissuhteisiin. Toisen kärsimyksen ymmärtäminen on vaikeaa perheelle, mistä voi seurata eripuraa. On tärkeää kuitenkin muistaa, että sairastavan hankala ja jopa manipulatiivinen käytös on oire. Kyse ei ole luonteen muutoksesta. Syömisen pulmat ovat yritys selvitä tunteiden kanssa. Useimmiten syömishäiriö tulee ratkaisukeinona tilanteeseen, jossa sairastavalla on psyykkisesti paha olla. Sen tarjoama kontrollin tunne luo turvaa ja struktuuria elämään.

Etelän Sylin luento Syömishäiriö perheessä – Miten läheiset jaksavat? käsitteli näitä kysymyksiä. Syömishäiriökeskuksen sisätauti-kirurginen sairaanhoitaja Lea Attila oli puhumassa aiheesta. Luennolla käsiteltiin syömishäiriön hoitoon liittyviä kysymyksiä. Etenkin pyrittiin luomaan ymmärrystä siihen, kuinka sairastavaa voi kaikista vaikeuksista huolimatta tukea ja, kuinka luoda siltaa osastohoidon ja kodin välillä. Kuinka jatkaa toipumista kotioloissa ja luoda raamit toiminnalle kotona? Attilalla oli tarjota punaisena lankana näihin haasteisiin tehdyt ”Siirin käyttöohjeet”. Näillä käyttöohjeilla hän pyrki tekemään näkyväksi hoidollisen struktuurin säilymisen tavoitteet kotioloissa. Ohjeet tehdään potilaalle hyvin selväksi, samoin perheelle tai muille läheisille. Tällä tavalla pyritään estämään lipsuminen vanhoihin haitallisiin tapoihin ja samalla taklaamaan syömishäiriön juonikasta toimintaa, sekä sitouttamaan sairastavaa myös kotioloissa. Oireilun salailu on usein läheisille se sokea piste, sillä sairauden viekkautta ei terve ihminen kykene täysin ymmärtämään. Syömishäiriö tekee mitä tahansa selvitäkseen. Tämä on se raskain, vaikean ja raastavin asia, jonka kanssa läheiset joutuvat painimaan. Syömishäiriö on läheisessä enemmän näkyvissä, kuin tämän oma persoona. Kuinka tukea, rakastaa, kuulla ja olla läsnä ihmiselle, joka tuntuu vieraalta? Kuinka selvitä koko tunteiden kirjon kanssa, jopa vihan, jota saattaa kokea sairastavaa kohtaan?

Keskeiseen asemaan näissä vaikeissa kysymyksissä nousee kaikenlaisten tunteiden hyväksyminen. Kaikki tunteet ovat sallittuja, niin läheiselle kuin sairastavallekin, ja niihin tulee suhtautua armollisesti. Toiseksi on hyvä muistaa, että yksin ei kannata jäädä. Vertaistuki voi auttaa saamaan erilaisia näkökulmia sairauteen ja helpottaa tunteiden käsittelyä. Kotona on hyvä muistaa vastuun jakaminen ja yhteiset pelisäännöt, joilla toimitaan. Syömishäiriö ei halua jäädä kakkoseksi, joten tiiminä sitä vastaan on helpompi käydä. Hoidollisen auktoriteetin säilyttäminen kotioloissa on usein se vaikein pala. Tuskallista on myös se, jos lapsi on täysi-ikäinen. Näissä tilanteissa vanhemmalla on hyvin vähän sanavaltaa hoidollisissa kysymyksissä, mikä on omiaan lisäämään avuttomuuden tunnetta.

Miten sitten tukea tervehtymistä? Sanoilla on suuri merkitys, mutta syömishäiriötä sairastavan kanssa niiden kanssa voi olla hankala taiteilla. Syömishäiriö muuttaa sitä, miten asiat kuullaan. ”Oletpa hyvinvoivan näköinen!” tai ”Söitpä reippaasti!” eivät ole kehuja, jotka sairastava haluaa kuulla. Hän kokee ne syvinä epäonnistumisina, sairautensa pettämisenä. Kaikenlainen syömisen ja ulkomuodon kommentointi on hyvä jättää kokonaan. Toipumista edistävämpää on ilmaista mielenkiintoa sairastavaa kohtaan kuuntelemalla ja keskustelemalla. ”Olet tärkeä. Minä näen sinut. Ei hätää”, ovat puhetapoja, joiden avulla voidaan rakentaa luottamussuhdetta sairastavaan. Toipuminen tapahtuu hitaasti, joten sen kanssa on oltava kärsivällinen.

Yhden viestin haluaisin vielä lopuksi lähettää kaikille läheisille, jotka käyvät läpi tätä raskasta, painavaa vaihetta: Teillä on väliä. Sairastava tarvitsee teitä, vaikka sanoisi muuta, kääntyisi sisäänpäin ja olisi vihamielinen ja uhmakas. Läheisten tuki on kultaakin kalliimpaa. Jo se, että te olette luennoilla, joissa asiaa käsitellään, hakeudutte avun pariin, pyritte jakamaan asioita vertaistuen parissa ja otatte sairaudesta selvää ja haluatte tietää, kuinka parhaiten auttaa sairastavaa, kertoo suuresta välittämisestä.

Ne ovat kaikki rakkauden tekoja.

-Lotta-

Noin kaksikymmentäviisi prosenttia syömishäiriötä sairastavista kokee yleensä ongelmia päihteiden kanssa. Kaksoisdiagnoosi on ongelma, joka johtaa usein siihen, että apua tarvitsevat eivät sitä saa. Tämä kaksoisdiagnoosi tarkoittaa yleensä samanaikaista päihde- ja syömisongelmaa, joka heikentää sairauden ennustetta ja vaatii siksi erityistä hoitoa ja huomiota.

Anna Keski-Rahkonen on Helsingin yliopistolla lääketieteellisessä tiedekunnassa apulaisprofessorina ja hän on erikoistunut painoon, syömiseen ja syömishäiriöihin liittyviin kysymyksiin. Keski-Rahkosen luonto käsitteli päihteiden ja syömisen pulmia useista eri potilastapauksista kootun Saran esimerkin kautta. Sara on nuori uraansa aloitteleva nainen, joka työskentelee iltapäivälehden toimituksessa. Työ on pätkäsopimuksesta toiseen poukkoilevaa, hektistä ja vaativaa, mutta Sara kokee sen mielekkääksi. Työajat ovat liukuvia ja usein työpaineita puretaan kollegojen kanssa kuppiloissa. Saralla näyttää kaikki olevan hyvin. Hänellä on ystäviä, hän on sosiaalinen ja iloluontoinen.

Saran kodin seinien sisäpuolella tapahtuu kuitenkin jotain aivan muuta. Viikonloppuisin mennään ystäväporukalla ulos, mutta Saran omat yksityiset etkot venyvät aamuihin, joissa hän ei muista edellisestä illasta mitään. Hän ei ole poistunut kotoa, huolella kasvoihin suditut meikit yhä poskella hän kohtaa karvaalta maistuvan aamun häpeän. Toisina iltoina Sara lähtee töistä ja matkaa kotiin läheisen pizzerian kautta. Kotona syöminen ei ole hallinnassa, illat vietetään pizzalaatikkoihin turvautuen. Aamulla taas hävettää ja edellisen illan muistot pyyhitään pois. Tänään aloitan puhtaalta pöydältä, ajattelee Sara ja jatkaa töitään, näkee ystäviään ja elää tavallisen nuoren naisen elämää. Seuraavaan kertaan asti. Aallonpohjaa odotellessa voi kuitenkin menettää henkensä.

Keski-Rahkonen kertoo, että tutkimuksissa syömishäiriön ja päihteiden välillä on havaittu yhteys. Noin 35 prosenttia päihteiden väärinkäyttäjistä kärsii myös syömishäiriöstä, mutta hoitosuhteissa tämä huomataan harvoin. Tässä piilee kaksoisdiagnoosin ongelma. Kahden päällekkäisen hengenvaarallisen diagnoosin hoito on usein ristiriitaista, eikä apua tarvitseva välttämättä tule kuulluksi ja autetuksi. Jos päihdeongelma esimerkiksi tulee esiin syömishäiriöhoidossa, saattaa hoito joutua umpikujaan. Tilanne, jossa apua tarvitseva on ”ei kenenkään potilas on” perua perinteisestä hoitoajattelusta, jossa päihdeongelma on hoidettava ennen muita pois. Luennolla pureuduttiinkin juuri tämän kysymyksen ympärille tiivistyvään dilemmaan. Keski-Rahkosen mukaan kaksoisdiagnoosien hoitoa on pyritty modernisoimaan, mikä tarkoittaa käytännössä molempien diagnoosien jaksottaista, rinnakkaista tai integroitua hoitoa. Tärkeää on myös, että apua tarvitseva tietää itse mistä lähteä kartoittamaan tahoja, jotka voivat ongelmissa auttaa. Luennolla tästä hyvänä esimerkkinä mainittiin mielenterveystalo.fi, sivusto jolta löytyy keskitetysti ja kuntakohtaisesti informaatiota eri tahoista, joilta apua voi lähteä hakemaan. Syömishäiriötä sairastaville juomisen haitat, sekä terveydelliset että psyykkiset, ovat suuremmat kuin terveillä. Itselleni yllätyksenä tuli se, että tämä koskee myös syömishäiriöstä toipuneita. Usein nimittäin päihteiden liikakäyttö jatkuu, vaikka syömishäiriöstä olisikin toipunut. Täten myös kuolleisuuteen vaikuttaa se, ettei apua saa ennen kuin on ”tarpeeksi” sairas.

Mikä sitten Saran tapauksessa auttoi? Hän pääsi katkolle, missä hän joutui kohtaamaan alkoholittomuuden ja säännöllisen ruokarytmin haasteet. Paino nousi, mikä entisestään lisäsi ahdistusta ja aktivoi syömishäiriöajattelua. Saran pelastukseksi tuli säännöllinen terapia, jossa hän kykeni raitistuttuaan pureutumaan häiriökäyttäytymisensä juuriin. Yleensä jo päihteettömyys itsessään vähentää depression oireita, mikä on omiaan tukemaan toipumista ja parantaa ennustetta.

“You,” he said, ”are a terribly real thing in a terribly false world, and that, I believe, is why you are in so much pain.”  

– Emilie Autumn, The Asylum for Wayward Victorian Girls

Näillä sanoilla alkoi 3.3.2014 kirjoitettu teksti, joka oli vasta työssään aloittaneen tuoreen toiminnanohjaajan ensimmäinen blogikirjoitus. Nyt, kolme ja puoli vuotta myöhemmin sen luettuani liikutun edelleen. Kirjoituksen teksti on kypsää, kirjoittaja melkoisen raakile omalla matkallaan.

Kevättalvi 2014. Olen hikoillut rappusia neljänteen kerrokseen, koputan toimiston oveen, perhosia liitelee vatsassa. Seuraavan tunnin ajan juttelen silloisen tulevan kollegani kanssa vapaaehtoistyön mahdollisuuksista yhdistyksessä nimeltä Etelän-SYLI ry. Omasta toipumisesta voimaantuneena otan vastaan kaiken tiedon minkä siinä hetkessä irti saan. Tuntuu, kuin olisin tullut kotiin. Minun kannaltani onnekkaiden sattumusten myötä aloitan yhdistyksessä toisena toiminnanohjaajana vielä samana keväänä.

Rahoittajan yhdistykseen kohdistama tarkastus selvityksineen, raportointeineen ja lisätöineen auttoivat surutta sukeltamaan yhdistyksen arkeen ensimmäisenä keväänä. Seuraavana syksynä sain rinnalleni jo toisen ihanan kollegan, jonka kanssa työskentelin tiiviinä tiiminä seuraavat kolme vuotta. Nuo vuodet veivät yhdistyksen toimintaa kaikin tavoin harppauksittain eteenpäin. Paine toiminnan kehittämiseen ja volyymin lisäämiseen kantoivat hedelmää: Yhdistyksen Raha-automaattiyhdistykseltä (1.1.2017 alkaen Stm Veikkauksen tuotoilla) saaman toiminta-avustuksen määrä korottui! Positiivinen kehitys alkoi näkyä myös sidosryhmä- ja yhteistyöverkostojen laajenemisena, vapaaehtoisten määrän huikeana lisääntymisenä sekä tukityön tilastojen paisumisena. Kävijä- ja käyntimäärien kasvun lisäksi toiminta kasvoi myös laadullisesti: uudenlaiset vertaistuen muodot vakiintuivat osaksi tukitoimintapalettia. Merkittävään suosioon nousi myös yhdistyksen tarjoama syömishäiriötä sairastavien ja heidän läheistensä kokemusääni, jota yhdistyksen vapaaehtoiset ahkerasti lähtivät viemään mm. sosiaali- ja terveydenhuollon opiskelijoille ja ammattilaisille.

Viime vuosien aikana panoksia ladattiin myös miesten ja poikien syömishäiriöiden sekä ahmintahäiriön yleisyyden esiintuomiseen. Tämän päivän kulttuurisen ympäristön yhtenä tärkeimpänä valloituskohteena mainittakoon myös urheilun kenttä, jossa etenkin esteettisten ja painosidonnaisten lajien parissa kytee aikamme syömishäiriöpommi. Tärkeiden askeleiden listaa voisi jatkaa loputtomiin. Maininnan ansaitsee kuitenkin vielä etenkin yhteistyön tiivistyminen syömishäiriöitä hoitavien tahojen kanssa. Yhdistyksen organisoiman vertaistukitoiminnan tunnustaminen yhä useammalta taholta tärkeäksi lenkiksi syömishäiriöiden hoidon ja sen kehittämisen ketjua on palautteista parhainta.

Olen ollut onnekas päästessäni yhdistyksen toimintaan mukaan juuri siinä kohdin, kun tämä aaltoliike on hakenut voimiaan ja lähtenyt kuohumaan. Kahden työntekijän yhdistyksessä, joka hakee kehittymistä joka suunnalta, on tärkeä oppi ollut myös omien rajojen hakeminen. Tämä työ viimeistään on opettanut kuulostelemaan niitä samoja arvoja, joita kävijöillemmekin välitämme: Armollisuus, ymmärrys, omanlaisuuden kunnioittaminen.

Viimeisten kuukausien aikana olen muistellut, kerrannut, ihmetellyt, pohdiskellut, iloinnut, liikuttunut, oivaltanut. Työnohjauksessa piirtämäni aikajana kiteyttää voimakkaimmin viime vuosien saldon. Luentoja, kohtaamisia, puheluja, tilastointeja, raportteja, selvityksiä, sähköposteja (!). Uuden luomista, väsymystä, innostusta, itkua, iloa. Tiskaamista, kahvin keittämistä. Halauksia, kuuntelemista. Epäröintiä, turhautumista. Pienin askelein toiminnan kehittämistä ja henkilökohtaista kasvua. Niin. Henkilökohtaista kasvua. Se, mitä vuodet toiminnanohjaajan työssä ovat antaneet ovat olleet hieman sitä mitä uskalsin keväällä 2014 aavistaa mutta suurimmaksi osaksi sitä, mitä en ymmärtänyt edes pelätä ja josta en uskaltanut edes unelmoida.

Valehtelisin, jos väittäisin että työ syömishäiriöyhdistyksessä ei olisi lisännyt maailmantuskaani x 100. Kyllä, olen ikävän tietoinen asioista, joita ympärillämme jatkuvasti tapahtuu. Niistä hienovaraisista viesteistä, joita jokapäiväiseen puheeseemme soljuu, jotka välittyvät epäterveinä arvoina sukupolvelta toiselle, jotka saavat niin monen epäröimään ja voimaan pahoin. Olen surullisen tietoinen siitä, että liian moni nuori jää varhaiseläkkeelle, koska apua mielenterveysongelmiin ei aina syystä tai toisesta ajoissa saada. Maailmantuskani keskellä olen myös viisastunut. Tiedän mitä itse haluan, mitkä omat arvoni ovat. Ehkä takataskuun on etsiytynyt jokunen pieni keinokin jolla pyrkiä näihin. Toisaalta myös se tieto, että parhainkaan vanhempi ei aina onnistu (onko täydellistä onnistumista olemassakaan?), rauhoittaa jo nyt levotonta tulevan äidin mieltä.

Kuvailemillani Emilie Autumnin ajatuksilla alkanut ensimmäinen blogikirjoitukseni päättyi

”Istun uuden työpisteeni ääressä. Paperinivaskat ja työpöydän kotoisa kaaos muistuttavat siitä, kuinka paljon on opittavaa. Katsellessani ulos tihkusateiseen ja harmaaseen maaliskuuhun olen iloinen istuessani toimistossa, joka henkii lämpöä, ymmärrystä ja armollisuutta. En voisi kuvitella parempaa paikkaa ottaa vastaan uuden työn mukanaantuomat haasteet.”

Kaaos, se on pysynyt samana, joskin sen voisi näin jälkikäteen nähdä suloisena, kehittävänä kaaoksena. (Ehkä myös hyppysellinen allekirjoittaneen oman toiminnan kunnollista organisointia on auttanut tähän kaaokseen!) Lempeä kaaos ei kuitenkaan elämässäni varmasti tule loppumaan. Seuraavien kuukausien aikana hyppään tuntemattomaan, jälleen kerran. Äitiysloma, se on aivan nurkan takana.

Tuntuu, että jätän taakseni olohuoneen, toisen kotiosoitteen. Erona tosin se, että virallisessa kotiosoitteessa harvoin kuulee jazzin sävelkulkuja seinien takaa, haistaa tuoreen maalin naapuritaiteilijoiden työhuoneista tai kuulee koko käytävällistä hersyvää naurua tietokoneen äärelle. Työpaikalle jää myös toinen perheeni, mahtavista persoonista koostuva Etelän-SYLIn hallitus sekä tärkeimpänä kollegani, matkakumppanini Uura. Näitä ja heitä jään kaipaamaan. Virallisessa kodissa on kuitenkin nyt tilaa uudelle. Ja sinne on nyt juuri tänään oikea hetki suunnata.

 

Hei hei ja tavataan taas!

 

Kaisa

 

Ps. Tiedoksi, että sijaiseni Suvi Ala-Venna aloittaa työssään maanantaina 28.8. Suvin tavoitat jatkossa: suvi.ala-venna(at)etelansyli.fi, 045 841 6853

 

 

Vaikka olen vuosien aikana suorastaan ahminut tietoa syömishäiriöistä niin kaunokirjallisuuden kuin tieteellisten tutkimusten muodossa, oli ajatus syömishäiriöiden periytyvyydestä minulle varsin vieras. Koska tarkastelen elämää luonnollisesti subjektiivisen näkökulman kautta, en ole kiinnittänyt asiaan sen kummemmin huomiota, sillä en koe, että periytyvyys koskisi meidän sukuamme. Olen aina mieltänyt itseni syömishäiriömenneisyyksineni poikkeustapaukseksi. Siksi hämmennyin kovasti, kun huomasin tiistai-iltana Anna Keski-Rahkosen pitämää luentoa kuunnellessani, että olen oikeastaan ollut väärässä. Kyllä ongelmallisuutta syömisen suhteen ilmenee tavalla tai toisella lähes jokaisen läheiseni kohdalla. Ei ehkä syömishäiriöksi asti, mutta ei meidän suhteemme täysin neutraalikaan ole. Tosin kuka voi nykyään sanoa suhtautuvansa ruokaan ja syömiseen neutraalisti ja missä menee sairauden raja? Muun muassa tästä juttelimme illan aikana.

Ensin saimme kuitenkin pikaopastuksen geenitutkimuksen saloihin. Anna kertoi olevansa lääkäri ja psykologi, mutta työskentelevänsä paikassa, jossa suuri osa kollegoista on geenitutkijoita ja omaksuneensa sitä kautta laajaa tietoa aiheesta. Kaikki saamamme informaatio riitti ainakin minulle oikein hyvin, ja sai aivosoluni kipinöimään, kun mietin sisällämme kelluvien geenien syvyyksiin kätkeytyviä salaisuuksia ja niitä miljoonia mahdollisuuksia, joita näiden kombinaatioista voi syntyä. On jännittävää ajatella, että minuun on koodattu esimerkiksi banaanikärpäsen rakenne, mutta syystä tai toisesta näitä koodeja ei ole ollut mielekästä aktivoida, joten olenpa sitten ihminen. Jännittävää oli myös nähdä se, että esimerkiksi päihteidenkäytön, masentuneisuuden ja uskonnollisuuden periytyvyys liikkuu 0-40% hujakoilla, kun taas syömishäiriöiden vastaava luku nousee 40-75% alueelle. Olisin olettanut tämän olevan aivan päinvastoin, sillä miellän syömishäiriön niin vahvasti psyykkiseksi että ympäristösidonnaiseksi asiaksi, että ajatus geeniperimän vaikutuksesta tuntuu kaukaiselta. Ympäristösidonnaisuudella tarkoitan kulttuurin ja esimerkiksi kaveripiirin vaikutusta, en perheestä saatuja malleja tai biologiaa. Varsinkaan kun kukaan perheessäni ei minun alkaessa oireilla ollut sairastanut syömishäiriötä (nuorin siskoni sairastui vuosia sen jälkeen kun olin käynyt omat pahimmat vaiheeni läpi). En siis tässä mitenkään pyri kieltämään geenien vaikutusta, mutta omalla kohdallani yhteyttä täytyy hetki hakea.

Annalla oli joka tapauksessa esittää faktapohjaisia todisteita siitä, että pitkien, kalliiden ja epätoivoakin herättäneiden tutkimusten ja tuhansilta ihmisiltä kerättyjen näytteiden pohjalta on viimeinkin löydetty jotakin: alueelta, jolla on kuusi eri geeniä, on löydetty yksi ”kuuma” kohta ihmisen kromosomi kahdestatoista, minkä voi liittää anoreksiaan. En edes yritä selkeyttää tätä, sillä en tosiaan ole millään tavalla perehtynyt geenien ja kromosomien kompleksiseen maailmaan, mutta yksinkertaistettuna tämä kohta hälytti tutkimuksissa anorektisilla henkilöillä, kun taas ei-anorektisilla samaa hälytystä ei saatu. Anna korosti sitä, kuinka alkutekijöissään kyseiset tutkimukset vielä ovat, mutta voivat myös kehittyä hurjaa vauhtia kun alkuun päästään.

Silti syömishäiriö on totta kai paljon monisyisempi ja jättimäisempi ilmiö kuin mitä geenien pohjalta voi päätellä. Eri geeneissä on eri alttiuksia eri asioille, jotka vaikuttavat syömishäiriön syntyyn ja kehitykseen. Lisäksi nämä alttiudet voivat eri ihmisillä kääntyä eri suuntiin. Jollakin syömishäiriöön liitetyt ominaisuudet voivat tarkoittaa loistavaa koulumenestystä, sillä siihen vaaditaan muun muassa päämäärätietoisuutta, kun taas toisella tämä päämäärätietoisuus voi purkautua haitallisen matalan painon tavoitteluna. Kun näitä ominaisuuksia ja alttiuksia on ihmisissä lukemattomia, tuntuu melkein siltä kuin aivoni menisivät solmuun, kun yritän käsittää koko palapeliä kaikkine mahdollisuuksineen. Tämä kaikki tuntuu minusta myös hyvin sattumanvaraiselta, sillä kuinka kukaan voisi tietää, miten mikäkin geeni yhdistettynä elinympäristön vaikutukseen tulee muokkaamaan juuri minua?

Biologian lisäksi aloin pohtia epätieteellisempää lähestymistapaa samaan asiaan, nimittäin erilaisten energioiden vaikutusta elämäämme ja käytökseemme. Pelkkä näkyvien, erilaisten labrakokeiden seurauksena saatujen tulosten tarkastelu on minusta pieni osa koko totuutta, sillä uskon, että meihin vaikuttavat vahvasti sellaiset asiat kuin kollektiivinen tietoisuus, alitajunta ja ajatuksen voima. En nyt lähde millekään hippihaihatteluraiteille siitä, kuinka olemme kaikki yhtä, vaikka sekin on välillä hauskaa, enkä halua vähätellä geenitutkimusten hyötyä, sillä olisihan hienoa, jos esimerkiksi anoreksiaa voisi parantaa jonkin tietyn geenin toimintaa muuntelemalla. Mutta puhuimme illan aikana myös kulttuurin vaikutuksesta ja tutkimuksista, joiden mukaan länsimaisten nuorisosarjojen katselu lisää syömishäiriöitä, joten on selvää, että aiheeseen liittyy monia aspekteja, joista kaikkia on mahdoton selittää tai selvittää. Minulle jäi eritoten mieleen Annan toteamus siitä, että ”perimä lataa aseen, mutta elinympäristö laukaisee sen”. Koskaan ei voi tietää, mikä aktivoituu minkäkin johdosta.

Niin, siihen omaan perheeseeni. Kun aloin ajatella asiaa, tajusin, että sekä mummini, tätini että äitini ovat koko elämän lähettäneet minulle ja siskoilleni signaalia siitä, että mitä laihempi, sen parempi, sekä tarkkailleet syömisiämme ja kommentoineet niitä surutta silloin kun esimerkiksi annoskoot eivät ole vastanneet heidän käsityksiään soveliaasta. Äitini on koko elämänsä pyrkinyt laihduttamaan sen ”muutaman kilon”, ja tätini on aina ollut langanlaiha, vaikka en tiedä motiiveista tai syistä sen kummemmin. Isäni suhtautuminen ruokaan tuntuu reippaan simppeliltä, mutta muistan kyllä monet monituiset kerrat, kun hän on puolustellut syömiään määriä äidille, joka on sanattomasti paheksuen katsellut vierestä. Joten en ehkä sittenkään ole aivan yksittäistapaus, vaikka suoranaisesti syömishäiriöksi määriteltäviä tapauksia ei pikkusiskoni lisäksi suvustamme löytyisi.

Anna nosti myös esiin kiintoisan ajatuksen siitä, kuinka sairaus on aina sosiaalinen konstruktio ja siitä riippuvainen, kuinka missäkin kulttuurissa mikäkin määritellään. Missä vaiheessa orjallisesti saliohjelmiaan ja heraproteiiniin pohjautuvia ruokavalioitaan noudattavat fitnessmimmit ja -äijät menevät terveen rajojen yli? Ja tiesitkö, että kiinalaiset sairastavat masennusta fyysisten kehollisten oireiden kautta tunneperäisten kokemusten sijaan? On siis lopulta meidän omista sopimuksistamme kiinni, miten mikäkin luokitellaan. Leikittelen välillä ajatuksella siitä, mitä tapahtuisi, jos ei olisi olemassa minkäänlaisia normeja tai jakoa sallittuun ja ei sallittuun. Ystäväni kertoi tutustaan, joka oli eräänä päivänä lähtenyt pelkissä boksereissa ulos ja aiheuttanut ihan ymmärrettävästi melko, ööh… vahvoja reaktioita ympäristössään. Mitä jos hän sen sijaan olisi kulkenut päivän läpi boksereissa kenenkään edes vilkaisematta kahdesti? Mitä jos saisin keskellä ruuhkaisinta Helsinkiä hyppiä ilosta ja nauraa ääneen ilman että ohikulkijat kiertäisivät minut kaukaa, tai ilman että sitä pidettäisiin performanssina? Ilman että se synnyttäisi minussa nolouden tunteita? Miten tällaiset asiat muutetaan yhteiskunnassa? Siinä on kenties jonkin toisen blogitekstin aihe.

– Riina –

Sinut on haastettu! Lähde mukaan kehopositiivisuuden rintamaan!

Älä laihduta -päivää vietetään 6.5.

Älä laihduta -päivää vietettiin Suomessa ensimmäisen kerran vuonna 2008. Kuluneiden vuosien aikana painoon ja laihduttamiseen liittyvät asenteet ovat muuttuneet sallivampaan suuntaan. Kehopositiivisuus ja itsensä hyväksymisen sanoma on levinnyt ja saanut paljon lisää jalansijaa. Silti elämme edelleen hyvin ristiriitaisessa ympäristössä, joka toisaalta kannustaa arvostamaan itseä, mutta toisaalta painostaa laihduttamaan ja kohtelemaan omaa kehoa äärimmäisen ankarasti.

 

Vaakakapina on kehopositiivisuuden vallankumous

Syömishäiriöliitto on iloinen ja innostunut Ylen koko vuoden kestävästä Vaakakapina-kampanjasta.

”Vaakakapina on kehopositiivisuuden vallankumous”, kertoo kapinapäällikkö Jenny Lehtinen. ”Kehotamme ihmisiä lopettamaan laihduttamisen ja ottamaan takaisin vallan omaan vartaloonsa. Haluamme, että kaiken kokoiset vartalot tuodaan esiin ilman kauhistelua.”, Jenny linjaa Vaakakapinan tavoitteita.

Jo yli 50 000 keskustelijaa osallistuu kampanjan Facebook-yhteisöihin. Kapinalle on selvästi kysyntää.

 

Haastamme median liittymään Vaakakapinaan

Viime vuoden Älä laihduta -päivänä Syömishäiriöliitto-SYLI ry ja sen jäsenyhdistykset saivat kymmeniä bloggaajia mukaan jakamaan kehopositiivisuuden sanomaa. Nyt haastamme yhdessä kapinapäällikkö Jennyn kanssa median liittymään Vaakakapinaan ja Älä laihduta -päivän henkeen.

”Kyllä mä haluan haastaa jokaisen median edustajan mukaan miettimään, millaista kehokuvaa tässä maassa välitetään. Ymmärtämään ja sen myötä kantamaan vallan mukana tulevan vastuun siitä, miten ihmiset kokevat oman itsensä ja oman vartalonsa. Koska kaikki kehopuhe vaikuttaa, kaikkein pienimpiinkin”, Jenny muistuttaa.

Jokaisella on oikeus olla omannäköinen ja ainutlaatuinen. Oletko mukana?

 

Lisää Vaakakapinasta: http://yle.fi/aihe/vaakakapina

Liitto ja sen jäsenyhdistykset ympäri Suomen viettävät Älä laihduta -päivää eri tavoin. Tapahtumat kootaan Facebook-sivulle https://www.facebook.com/alalaihduta/ sekä liiton nettisivuille http://www.syomishairioliitto.fi/ajankohtaista/tapahtumat/ala-laihduta-6-5.html

Sivut päivittyvät jatkuvasti.

 

Lisätiedot:

Viestintävastaava Terhi Luukkainen

puh. 040 754 4933

viestinta@syomishairioliitto.fi


Etelän-SYLI ry osallistuu Älä laihduta -päivään

  • haastamalla jokaisen mukaan #vaakakapina n kehopositiivisuus-vallankumoukseen!
  • toteuttamalla body positive -henkistä sanomaa levittävän valokuvauskampanjan yhdessä valokuvaajien Mirkku Merimaa ja Nina Stolt kanssa!
  • jalkautumalla jakamaan flyereita Helsingin keskustaan!

Tarkemmat tiedot päivästä tarkentuvat tuotapikaa..

 

Tiistai-iltana 28.3. Etelän Sylin toimitiloissa Kaapelitehtaalla kuultiin Petra Kankaan kokemuspuheenvuoro ”Syömishäiriö läheisen silmin”. Petra kertoi siitä, millaista on ollut elää 7 vuotta syömishäiriöön sairastuneen tyttären Annikan (nimi muutettu) kanssa ja millaista on olla tällä matkalla edelleen. Olin itse kuuntelemassa sairastaneen näkökulmasta, pohjalla pieni toive ymmärtää omia vanhempiani millin verran enemmän. Sairastuin bulimiaan ollessani 16-vuotias ja kävin tulevien vuosien aikana läpi lukuisia eri vaiheita sairauden parissa sen monissa muodoissaan, parantuen kuitenkin lopulta melkein kuin yllättäen. Nyt yli kymmenen vuotta sairauden alkamisen jälkeen en vieläkään ole varma tiesikö äitini koko syömishäiriöstä. Isäni kyseli asiasta muutaman kerran, mutta en usko hänenkään olleen kovin selvillä siitä, kuinka täysin sairaus dominoi elämääni. En koskaan ole kokenut tarpeelliseksi keskustella kokemuksistani heidän kanssaan, varsinkaan koska meillä on muuten oikein hyvät välit, mutta en voi sanoa, ettenkö hieman ihmettelisi tätä täydellistä hiljaisuutta aiheen tiimoilta.

Petran kertomus nyt 21-vuotiaasta tyttärestään oli tavallaan niin hurja ja tavallaan niin tuttu, että välillä nauratti, välillä taas en voinut estää kyyneleitä virtaamasta. Etenkin Petran lukiessa pätkiä tyttärensä päiväkirjasta aloin miettiä kuinka universaaleja teini-ikään kuuluvat tunnereaktiot oikeastaan ovat. Toki ne ovat aina yksilöllisiä ja tuntuvat itselle maailman yksityisimmiltä asioilta, mutta tunnistin oitis sen uhman, jääräpäisyyden ja nokkeluuden, joita päiväkirjan sivuilta meidän kuunneltavaksemme valui. Kun syömishäiriö ottaa valtaansa, ei mikään saa käsittämään, kuinka vääristynyt oma maailmankuva on, vaan mieli taipuu käsittämättömiin keksintöihin, jotta syömishäiriötä palvelevan käytöksen saisi onnistumaan. Jos äiti piilottaa vaa’an autotalliin kaiken massiivisen tavaramäärän alle, se kyllä löydetään. Jos kotona ei saa jumpata, se tehdään vaikka sitten salaa keskellä yötä. Jos ambulanssi hakee sairaalaan, kun syömättömyys yltyy hengenvaaralliseksi, ei silti jaksa tajuta miksi äiti aina vain itkee.

Muistan itse vieläkin sen tunteen, kun isä ensimmäistä kertaa yllätti minut oksentamasta. Avasin kylpyhuoneen oven ja siinä hän seisoi, vakava ja hieman välttelevä ilme kasvoillaan. Hän sanoi huomanneensa mitä teen, että minun täytyy lopettaa, että minulle täytyy hankkia apua. Tunsin pelkkää hätää ja häpeää, molempia hirveän vahvoina, ja siitä eteenpäin tein kaikkeni salatakseni toimintani. Millään tapaa isän väliintulo ei saanut minua edes harkitsemaan lopettamista, vaan tahdoin ainoastaan varmistaa, ettei hän saisi minua uudestaan kiinni. Oksentaminen tuntui niin yksityiseltä ja niin välttämättömältä, että isän tunkeutuminen niin lähelle tuntui sietämättömältä. Toki myöhemmin olen ollut hänen puuttumisestaan kiitollinen, mutta 16-vuotiaana tahdoin vain olla rauhassa.

Yksi Petran tyttären sairastumisen alkuajoilta mieleen jäänyt asia oli terkkarin kommentti siitä, kuinka Annikan pitäisi yläasteelle siirtyessä olla varovainen, ettei hänestä tule lian iso. Petra koetti vakuuttaa sen viitanneen Annikan pituuteen, mutta tietenkään tällaiset paikkaukset eivät täysin korjaa mieleen iskostunutta ajatusta siitä, että on olemassa oikeanlaisia ja vääränlaisia kokoja. Yksittäisten kommenttien osuus syömishäiriön kehittymisessä voi olla jos nyt ei ratkaiseva niin lähellä sitä. Itse imin koko sairausajan itseeni ulkopuolisten mielipiteitä ulkonäöstäni, ja vaikka kuinka tahdoin olla vahva ja itsevarma, käsittelin niitä ja mukauduin niihin vähintään tiedostamattani, useimmiten myös tarkoituksella. Jos joku sanoi mitä tahansa kehooni liittyvää, pureskelin sanat jälkeenpäin millimetrin kokoisiin osiin ja kääntelin ja vääntelin niihin kätkeytynyttä viestiä. Kun olin ensimmäistä kertaa toipumassa bulimiasta, laitoin erääseen internetin kuvapalveluun kuvan, jossa olin siskoni kanssa lomalla syömässä jätskiä. Eräs kaveripoika kommentoi siihen jotakin sen suuntaista, että ”ootpas sä pyöristynyt sitten viime näkemän”. Sen lukeminen tuntui niin pahalta, että vatsassani muljahti, ja vietin seuraavan tunnin päiväkirjani parissa psyykaten itseäni siihen, etten antaisi yhden hölmön kommentin pilata hetkellistä mielenrauhaa kehoni uuden, hieman menneitä kuukausia suuremman koon suhteen. Tällaisten asioiden takia en vanhemmalla iällä ole pystynyt suhtautumaan edes myönteisiin kommentteihin aina täysin neutraalisti. Toki ne tuntuvat hyvältä, mutta onko välttämätöntä reagoida toisen ihmisen ulkonäköön? Millaisia sääntöjä ne yhteiskuntaamme luovat ja mitä ihanteita ylläpitävät? Ulkonäkö on niin subjektiivinen ja osittain myös niin täysin oman vaikutusvallan ulkopuolella oleva asia, että on täyttä hulluutta, kuinka paljon painoarvoa sille annetaan.

Yksi asia Petran puheissa kiinnitti erityisesti huomioni. Hän kuvaili Annikan sairauden alkuvaiheita ja niitä hälytysmerkkejä, jotka ensin jäivät häneltä huomaamatta. Jälkeenpäin näitä aikoja miettiessään Petra oli tullut siihen tulokseen, että ihminen on halutessaan hyvin taitava sulkemaan pois kaiken pahan ja huijaamaan itsensä luulemaan, että kaikki on hyvin silloinkin, kun niin ei suinkaan ole. Olen aina ajatellut, että äitini on ollut aivan pakko jollain tasolla tiedostaa, mitä elämässäni tapahtui, sillä en usko, että on mahdollista asua kaksi vuotta saman katon alla ihmisen kanssa, joka oksentaa päivittäin ja laihtuu kausittain kilokaupalla ilman että tajuaisi tästä yhtään mitään. En missään nimessä syytä äitiäni, ja varsinkin silloin olin suorastaan onnessani, ettei hän kiinnittänyt huomiota tekemisiini, mutta on jollain lailla helpottavaa ymmärtää hänen valintaansa taas vähän paremmin.

Uskon myös, että ihmisen tietoisuus kykenee paljon ihmeellisempiin asioihin kuin me edes käsitämme, ja että omat uskomukset luovat ympäröivän maailman. Kun kuuntelin Petran ja muiden paikalle kerääntyneiden vanhempien kokemuksia, tuntui syömishäiriö aivan uudella tavalla epäreilulta. Se on sairastuneelle sanoinkuvaamattoman rankkaa, mutta niin on myös läheisille. En lainkaan ihmettele, että tuska oman tyttären tai pojan sairastumisesta voi kasvaa niin suureksi, että asian mieluummin työntää tiedostamattomaan. En toki tiedä kokiko äitini asian näin, mutta koki miten koki, hän on varmasti toiminut parhaan kykynsä mukaan. Tätä olisin tahtonut sanoa myös kaikille paikalla oleville vanhemmille: en usko että voit vanhempana tehdä mitään väärin. Vanhemman rakkaus lapseensa on tavallaan elinikäinen suoja, joka varmistaa, että toimit aina parhaan tietämyksesi ja tahtosi mukaan. Et voi hoitaa lastasi väärin. Tiedän kuinka valtavaa epätoivoa syömishäiriö voi aiheuttaa, koska paraneminen harvemmin tapahtuu suoraviivaisesti ja selkeästi, ja usein tuntuu siltä, että se on elinikäinen kirous, joka aina uudestaan ja uudestaan vetää mukanaan pimeään. Mutta ei se ole elinikäinen kirous.

Yksi toistuva teema illan aikana oli hoidon saaminen ja etenkin sen vaikeus. Minulla on ollut se käsitys, että edes kaikkein kipeimmin hoitoa tarvitsevat eivät aina sitä saa, mutta Petran kertomat kokemukset vuosien varrelta nostivat ymmärrykseni aivan uudelle tasolle. Kuulostaa aivan käsittämättömältä, että tyttö, joka yksinkertaisesti ei syö, ei mitään, käännytetään pois, koska osastolla ei ole tilaa. Moni mukana olleista oli täysin samaa mieltä, varsinkin sen suhteen kuinka vaikeaa on saada apua arkipäivän tilanteisiin konkretian tasolla. Ruokaohjeita ja liikuntakieltoja on kyllä helppo kirjoittaa paperille ja lähettää vanhempi ja lapsi kotiin, mutta kuinka syöminen toteutetaan käytännössä, jos sairastunut ei siihen suostu? En edes itse tiedä vastausta tähän, sillä kuka tietää millaisiin äärimmäisyyksiin olisin mennyt välttääkseni syömisen, jos minut olisi siihen pakotettu.

Petra toi myös esiin sen, kuinka raskasta on kaiken sairauden aiheuttaman tuskan alla painia ongelman kanssa lähes yksin, ja kuinka kohtuuttoman suuri vastuu vanhemmalle helposti kasataan hoitohenkilökunnan puolelta. Jäin tämän seurauksena pohtimaan, kuinka syömishäiriöön ei välttämättä edelleenkään suhtauduta samalla vakavuudella kuin sairauksiin yleensä. Sillä missä muussa hengenvaarallisessa tilassa potilas lähetetään kotiin selviytymään vanhempiensa avulla? Missä muussa hengenvaarallisessa tilassa ambulanssin itsetuhoiselle lapselleen soittaneelle vanhemmalle sanotaan, että hänen on itse ajettava lapsensa sairaalaan? Missä muussa hengenvaarallisessa tilassa osastolla oleva potilas lähetetään kesäksi kotiin, koska osasto menee kesätauolle? Petran puhuessa yhteisöllisyyden merkityksestä ja esimerkiksi naapureiden mahdollisuuksista auttaa mietin, miksi ihmeessä meillä on tapana koteloitua omien suppeiden lähipiiriemme sisään ja suhtautua ongelmiin niin, että sillä kuormitetaan vain ja ainoastaan itseämme jos vain suinkin voi. Uskon että mahdollisuuden saadessaan kuka tahansa antaisi ilomielin apua kykyjensä mukaan, mutta rohkeutta kysyä ei välttämättä löydy. Niin ihminen löytää sisältään uskomattoman määrän voimavaroja, mutta vain koska on äärimmäinen pakko. Eräs äiti toi esiin sen, kuinka hän voi huonommin aina kun hänen sairastava tyttärensä voi paremmin, mikä kuulosti järkeenkäyvältä mutta pelottavalta esimerkiltä siitä, kuinka mieli sopeutuu hädän äärellä. Lapsensa eteen tekee tietenkin kaikkensa, mutta miten itse selviää?

Tilan tyhjennyttyä jäin hetkeksi istumaan hipihiljaiseen huoneeseen miettimään omaa matkaani, joka on sairastamisen osalta jokin aika sitten lopullisesti päättynyt. Tunsin valtavaa surua kaiken kuulemani johdosta, kaikkien niiden ihmisten vuoksi, joiden kokemuksia illan aikana olin kuullut, mutta entistä suurempaa kiitollisuutta siitä, että saan olla tässä pisteessä missä olen. Hetken tuntui siltä, että kaikki tahdonvoimani kerääntyi yhdeksi möykyksi ja lähetti toiveen kaikille syömishäiriötä sairastaville: tahtoisin että kaikki saisivat tuntea elämän täyden kauneuden ja rakkauden, sillä se on jokaiselle mahdollista, niin käsittämättömän kaukaiselta tai valheelliselta kuin se voikin tällä hetkellä tuntua. Kiitos Petra kun kerroit sinun ja Annikan tarinan ❤ Ja ääretön määrä voimia kaikille, jotka joutuvat taistelemaan samojen asioiden kanssa.

-Riina-

Sairaanhoitaja Jane Ahola Syömishäiriökeskuksesta piti maanantai-iltana (27.2.) luennon siitä, miten pakko-oireet linkittyvät syömishäiriöön, mitä ominaisuuksia pakko-oireisiin liittyy ja kuinka niitä voidaan hoitaa. Tiiviin ja informatiivisen tietopaketin jälkeen käytiin vapaata keskustelua siitä, millaisia muotoja pakko-oireisuus voi ottaa ja mitä esimerkiksi läheisenä voi tehdä pakko-oireisuudesta kärsivien auttamiseksi.

Kun ihminen pakko-oireilee, voi taustalla usein olla tarve tuntea itsensä hyödylliseksi. Tekemällä ja suorittamalla, kuten järjestelemällä tavaroita tai peseytymällä usein, saa lisättyä tuntemusta siitä, että on tarpeellinen. Lisäksi pakko-oireilun pohjalta löytyy pelko. Pakko-oireet voivat hallita elämää hyvin vahvasti, jos taustalla on uskomus siitä, että tavoista ja rituaaleista poikkeaminen aiheuttaa jotakin pahaa.

Pakko-oireilulle löytyy sekä sisäisiä että ulkoisia laukaisevia tekijöitä. Ulkoisiin voivat kuulua tietyt olosuhteet tai tapahtumat, jotka aiheuttavat pakko-oireeksi luettavan reaktion, ja sisäisiin taas kuuluvat erilaiset tunteet, uskomukset sekä ajatusmallit, jotka aktivoivat pakko-oireilun. Yleensä kyseessä on jokin, joka aiheuttaa pahaa oloa, jota sitten pyritään välttelemään tekemisen kautta.

Pakko-oireiden kirjo on hyvin laaja, mutta usein etenkin syömishäiriöön liittyvään pakko-oireiluun kuuluu syömistä, liikkumista ja peseytymistä koskevat tavat. Syömiseen liittyy erilaisia rituaaleja, liikkuminen on tarkkojen sääntöjen mukaista, peseytyminen tapahtuu usein ja tietynlämpöisellä vedellä. Toiminnan uskolliseen noudattamiseen liittyy esimerkiksi pelko lihomisesta tai siitä, että itselle tai jollekin läheiselle tapahtuu jotakin pahaa. Usein näiden uskomusten suhteen ollaan hyvin ehdottomia, vaikka niille ei löytyisi rationaalista pohjaa.

Pakko-oireilua ylläpitää usein haluttomuus kokea negatiivisiksi miellettyjä tunteita tai vaikeus säädellä tunteita. Pakko-oireeseen saa kanavoitua sen, mitä jokin laukaisevista tekijöistä aiheuttaa, ja näin vältytään kokemasta sitä, mitä pelätään. Yhden pakko-oireen lopettaminen ei välttämättä korjaa alkuperäistä ongelmaa mitenkään, vaan taustalla piilevä vaikea tunne, tai pikemminkin sen välttely, voidaan siirtää eri muotoon. Yksi osallistuja kertoi yrittäneensä monet kerrat lopettaa jokapäiväisen punnitsemisen, mutta joutui aina ottamaan vaa’an uudestaan käyttöönsä, sillä ilman sitä hän laihtui entisestään. Pelko lihomisesta ei poistunut olemalla tietämätön omasta painosta, vaan lisäsi muita keinoja tarkkailla ja rajoittaa syömistä.

Pakko-oireiden hoidossa on olennaista olla halukas tekemään työtä itsensä kanssa, kyseenalaistamaan uskomuksiaan ja tarkkailemaan omaa käytöstään. Jos onnistuu pysymään tietoisena ahdistuksensa tasosta, on helpompi seurata mikä sen laukaisee, mikä saa sen lisääntymään ja kuinka siihen reagoi. Altistumalla tilanteille tai tunteille, joita pakko-oireilulla pyrkii välttämään, voi saada huomattavaa apua. Tätä ei kuitenkaan kannata tehdä kertarysäyksellä, vaan pienin askelin ja olemalla itselleen myötätuntoinen. Läheisten tuki voi olla kullanarvoista, ja läheisen on hyvä muistaa, ettei pakko-oireilevaa saa syyllistää tai pakottaa mihinkään.

Syömishäiriöihin liittyen voi erotella toisistaan kaksi erilaista tapaa pakko-oireilla. Oireilu voi saada alkunsa vasta kun syömishäiriö, kuten anoreksia, on puhjennut. Tällöin pakko-oireilu palvelee syömishäiriötä ja voi hyvin korjaantua syömishäiriöstä paranemisen myötä. Jos esimerkiksi pakko-oireet, kuten käsien peseminen tai jatkuva liikkeessä oleminen, tähtäävät matalan painon ylläpitämiseen, ne muuttuvat epäolennaisiksi lihomisen pelon väistyttyä. Sen sijaan toisissa tapauksissa pakko-oireilu voi olla olemassa pitkään ennen syömishäiriön syntyä, jolloin se liittyy esimerkiksi käsittelemättömään traumaan tai kyvyttömyyteen hallita tunteitaan. Tällöin syömishäiriö on vain uusi tapa ilmentää pakko-oireilua. Taipumus pakko-oireiluun voi olla jopa geneettisesti periytyvää. Itselleni tuli mieleen myös se, voiko pakko-oireilu olla muutakin kuin käytännön konkreettisia toimia. Jos on tottunut ylianalysoimaan ja elämään päänsä sisällä vatvoen jatkuvasti kaikkea tunteista elämäntilanteeseen, voiko tämä ajatuksissa vellominen saada pakko-oireisia piirteitä? Irti päästäminen ja luottamus vallitseviin olosuhteisiin voi luoda liian suurta turvattomuutta.

Kaikilla meillä on tietysti rutiineja ja tottumuksia, joista luopumiseen voi olla haluton. Missä siis menee pakko-oireilun ja hyödyllisen tavan raja? Yhtenä nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että jos tavasta luopuminen aiheuttaa suurta ahdistusta, se saattaa hyvinkin mennä pakko-oireilun puolelle. Myös epärealistiset kuvitelmat siitä, millaisia seurauksia jonkin tekemättä jättämisestä saattaa tulla, voivat toimia hälytysmerkkinä.

Luennon aikana kävi ilmi, kuinka moni pakko-oireilusta kärsivä kyllä tiedostaa käytöksensä haitallisuuden mutta ei yksinkertaisesti osaa luopua siitä. Pakko-oireen noudattaminen saattaa yhdellä tasolla rauhoittaa, mutta luo samalla syyllisyyttä epäterveen toimintatavan ylläpitämisestä. Toisaalta tekemättä jättäminen luo ahdistusta, joten koko tilanne voi tuntua umpikujalta. Monet kyselivät mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä tai miten voi läheisenä olla avuksi, ja Aholalla oli molempiin neuvona hakemaan apua ammattilaiselta. Läheisenä arvokkain mitä voi tehdä on kuunnella ja olla tukena, ehkä auttaa kyseenalaistamaan pakko-oireilevan uskomuksia, mutta ei välttämättä puuttua sen enempää.

Sitä luulisi, että pitkässä avioliitossa, olisi kaksi aikuista ihmistä. Joskus minun puolisoni kuitenkin ajattelee, olevansa naimisissa teinitytön kanssa. Kolmekymppisen teinitytön. Joka on kaikenlisäksi vielä äiti.

Silloin, kun hän sanoo sen ääneen, minä raivostun. Silmäni sumenevat, koen, että minua alistetaan ja nöyryytetään. Siksi hän ei sano sitä usein. Vain silloin, kun on väsynyt minuun. Silloin, kun oma pääni ei toimi ja pyydän häntä laskemaan viherjauhelusikallisten tai rusinoiden kaloreita. Silloin, kun minulla kestää kaupassa aivan liian kauan. Ehkä silloinkin, kun en voi harrastaa seksiä koska käteni tuntuvat liian lihavilta. Niinä päivänä, meillä taistellaan elämästä ja kuolemasta. Ei enää minun elämästäni ja kuolemastani. Koska minä olen toipumassa. Meillä taistellaan minun oikeudestani olla olemassa tasa-vertaisena aikuisena, vaikka olen sairas.

Joskus parisuhteessa voi käydä niin, että puolisosta tulee hoitaja. Hän vahtii syömistä ja kuuntelee korvat höröllä vessan oven takana, mitä suljetun oven toisella puolella tapahtuu. Hääpäivistä tulee valtataisteluita. Valitaanko ravintola sen mukaan, mitä halutaan syödä, vai sen mukaan miltä syömishäiriöstä sinä päivänä tuntuu? Onko puolison tekemä lounas rakkaudenosoituksena mitätöity, jos vaimo hätäpäissään oksentaa sen?

Meillä on käyty oikeutta monille itsestään selvistä asioista. Onko minulla oikeus viipyä kaupassa, vaikka se mikä minua viivyttää, on pakkomielle? Onko puolisolla oikeus pakottaa minut ravintolaan, jossa minua pelottaa syödä? Saako hän sotkea tuoteselosteista tussilla ravintosisällöt? Entä piilottaa kuntosalikorttini? Kun parisuhteessa roihuaa rakkauden lisäksi syömishäiriö, saa luottamus, itsenäisyys ja omilla jaloilla seisominen aivan uusia ulottuvuuksia. Huoli ja rakkaus sotkeutuvat. Tilan antaminen sekoituu vapauden antamiseen, vaikka aikuinen syömishäiriöinen ei kaipaa vapauden saamista. Tämän ikäisenä vapaus on itsestään selvää, eikä sitä kuulu ansaita. Luottamus sensijaan kuuluu. Kun elää sairauden kanssa, joka on vahingollinen itselle ja paranemisen tahto omissa käsissä, on kyettävä vakuuttamaan puoliso siitä, että haluaa elää. On pystyttävä antamaan toiselle luottamus siitä, että yrittää. On pakko haluta rakastaa puolison lisäksi myös itseään. Joka ikinen päivä. Ja toisen on saatava luottaa siihen. Kukapa meistä haluaisi tuntea nahoissaan, millaista on jos ei voi luottaa siihen, että puoliso haluaa elää?

Syömishäiriötä sairastavan puolison tukeminen on erilaista, kuin sairastuneen lapsen. Parisuhteesta puuttuu täysin lopullinen valta ja velvollisuus. Hoitoon ei voi pakottaa, eikä oikein painostaakkaan. On osattava irrottaa asioista, mihin ei voi vaikuttaa ja luotettava, että puoliso puhuu terapiassa ne asiat, jotka eivät parisuhteeseen kuulu. Kehoon liittyviä traumoja ja vaikeuksia ei setvitä aviovuoteessa eikä kalorikeskustelut ja ruokaväännöt kuulu ruokapöytään, jossa istuu myös lapsi. Sitä samaa lasta ei myöskään viedä hoitoon siksi, että äiti pääsee liikkumaan yli sovitun. Liikunnan on mahduttava normaaliin päiväjärjestykseen eikä sen vuoksi tehdä erityisjärjestelyjä. Silloin, kun aikuinen sairastunut polkee jalkaa ja ahdistuu toisen silmiin mitättömän naurettavista asioista ja tekee typeriä ratkaisuja, on pidettävä mielessä toisen oikeus olla aikuinen. Sairaus ei ole taantumista lapseksi. Sairaus on kasa tunteita, vääristyneitä toimintatapoja ja kaaoksen hallitsemattomuutta, josta täytyy parantua. Puoliso ei voi mitätöidä eikä moralisoida. Eikä vahdata syömistä. Hän puuttuu siihen vain, kun pyydetään. Yhden kerran pyysin mukaani ravintolan vessaan pissalle Ihan sisälle asti. Sanoja ei tarvittu. Hän käveli vierelläni koppiin, käänsi katseensa pois ja tarjosi sen jälkeen drinkin. Kaikki oli hyvin. Joskus suurinta tukea on tehdä mitä pyydetään ja olla vain hiljaa.

Nykyään lupaus elämänhalusta on helppo antaa. Minä elän, hengitän ja toivun. Minä en tiedä, miten minä voin. Mutta sen tiedän, että voin joka päivä paremmin. Suurin tuki jonka olen parisuhteessani saanut, on ollut kokemus siitä, että olen edelleen minä. Kaikissa tunteissani ja olomuodoissani, en ole muuttunut mihinkään. Olen säilyttänyt minuuteni. Saanut tuntea ja kokea epäonnistumisen ja onnistumisen kokemukset turvallisen parisuhteen sisällä. Saanut tulla rakastetuksi kaikkine kaaoottisine tunteineni. Myös pahimman myrskyn silmässä, olen ollut se nainen, johon puolisoni aikanaan rakastui. Ja rakastaa edelleen. Myötä ja vastamäessä.