Sairaanhoitaja Jane Ahola Syömishäiriökeskuksesta piti maanantai-iltana (27.2.) luennon siitä, miten pakko-oireet linkittyvät syömishäiriöön, mitä ominaisuuksia pakko-oireisiin liittyy ja kuinka niitä voidaan hoitaa. Tiiviin ja informatiivisen tietopaketin jälkeen käytiin vapaata keskustelua siitä, millaisia muotoja pakko-oireisuus voi ottaa ja mitä esimerkiksi läheisenä voi tehdä pakko-oireisuudesta kärsivien auttamiseksi.
Kun ihminen pakko-oireilee, voi taustalla usein olla tarve tuntea itsensä hyödylliseksi. Tekemällä ja suorittamalla, kuten järjestelemällä tavaroita tai peseytymällä usein, saa lisättyä tuntemusta siitä, että on tarpeellinen. Lisäksi pakko-oireilun pohjalta löytyy pelko. Pakko-oireet voivat hallita elämää hyvin vahvasti, jos taustalla on uskomus siitä, että tavoista ja rituaaleista poikkeaminen aiheuttaa jotakin pahaa.
Pakko-oireilulle löytyy sekä sisäisiä että ulkoisia laukaisevia tekijöitä. Ulkoisiin voivat kuulua tietyt olosuhteet tai tapahtumat, jotka aiheuttavat pakko-oireeksi luettavan reaktion, ja sisäisiin taas kuuluvat erilaiset tunteet, uskomukset sekä ajatusmallit, jotka aktivoivat pakko-oireilun. Yleensä kyseessä on jokin, joka aiheuttaa pahaa oloa, jota sitten pyritään välttelemään tekemisen kautta.
Pakko-oireiden kirjo on hyvin laaja, mutta usein etenkin syömishäiriöön liittyvään pakko-oireiluun kuuluu syömistä, liikkumista ja peseytymistä koskevat tavat. Syömiseen liittyy erilaisia rituaaleja, liikkuminen on tarkkojen sääntöjen mukaista, peseytyminen tapahtuu usein ja tietynlämpöisellä vedellä. Toiminnan uskolliseen noudattamiseen liittyy esimerkiksi pelko lihomisesta tai siitä, että itselle tai jollekin läheiselle tapahtuu jotakin pahaa. Usein näiden uskomusten suhteen ollaan hyvin ehdottomia, vaikka niille ei löytyisi rationaalista pohjaa.
Pakko-oireilua ylläpitää usein haluttomuus kokea negatiivisiksi miellettyjä tunteita tai vaikeus säädellä tunteita. Pakko-oireeseen saa kanavoitua sen, mitä jokin laukaisevista tekijöistä aiheuttaa, ja näin vältytään kokemasta sitä, mitä pelätään. Yhden pakko-oireen lopettaminen ei välttämättä korjaa alkuperäistä ongelmaa mitenkään, vaan taustalla piilevä vaikea tunne, tai pikemminkin sen välttely, voidaan siirtää eri muotoon. Yksi osallistuja kertoi yrittäneensä monet kerrat lopettaa jokapäiväisen punnitsemisen, mutta joutui aina ottamaan vaa’an uudestaan käyttöönsä, sillä ilman sitä hän laihtui entisestään. Pelko lihomisesta ei poistunut olemalla tietämätön omasta painosta, vaan lisäsi muita keinoja tarkkailla ja rajoittaa syömistä.
Pakko-oireiden hoidossa on olennaista olla halukas tekemään työtä itsensä kanssa, kyseenalaistamaan uskomuksiaan ja tarkkailemaan omaa käytöstään. Jos onnistuu pysymään tietoisena ahdistuksensa tasosta, on helpompi seurata mikä sen laukaisee, mikä saa sen lisääntymään ja kuinka siihen reagoi. Altistumalla tilanteille tai tunteille, joita pakko-oireilulla pyrkii välttämään, voi saada huomattavaa apua. Tätä ei kuitenkaan kannata tehdä kertarysäyksellä, vaan pienin askelin ja olemalla itselleen myötätuntoinen. Läheisten tuki voi olla kullanarvoista, ja läheisen on hyvä muistaa, ettei pakko-oireilevaa saa syyllistää tai pakottaa mihinkään.
Syömishäiriöihin liittyen voi erotella toisistaan kaksi erilaista tapaa pakko-oireilla. Oireilu voi saada alkunsa vasta kun syömishäiriö, kuten anoreksia, on puhjennut. Tällöin pakko-oireilu palvelee syömishäiriötä ja voi hyvin korjaantua syömishäiriöstä paranemisen myötä. Jos esimerkiksi pakko-oireet, kuten käsien peseminen tai jatkuva liikkeessä oleminen, tähtäävät matalan painon ylläpitämiseen, ne muuttuvat epäolennaisiksi lihomisen pelon väistyttyä. Sen sijaan toisissa tapauksissa pakko-oireilu voi olla olemassa pitkään ennen syömishäiriön syntyä, jolloin se liittyy esimerkiksi käsittelemättömään traumaan tai kyvyttömyyteen hallita tunteitaan. Tällöin syömishäiriö on vain uusi tapa ilmentää pakko-oireilua. Taipumus pakko-oireiluun voi olla jopa geneettisesti periytyvää. Itselleni tuli mieleen myös se, voiko pakko-oireilu olla muutakin kuin käytännön konkreettisia toimia. Jos on tottunut ylianalysoimaan ja elämään päänsä sisällä vatvoen jatkuvasti kaikkea tunteista elämäntilanteeseen, voiko tämä ajatuksissa vellominen saada pakko-oireisia piirteitä? Irti päästäminen ja luottamus vallitseviin olosuhteisiin voi luoda liian suurta turvattomuutta.
Kaikilla meillä on tietysti rutiineja ja tottumuksia, joista luopumiseen voi olla haluton. Missä siis menee pakko-oireilun ja hyödyllisen tavan raja? Yhtenä nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että jos tavasta luopuminen aiheuttaa suurta ahdistusta, se saattaa hyvinkin mennä pakko-oireilun puolelle. Myös epärealistiset kuvitelmat siitä, millaisia seurauksia jonkin tekemättä jättämisestä saattaa tulla, voivat toimia hälytysmerkkinä.
Luennon aikana kävi ilmi, kuinka moni pakko-oireilusta kärsivä kyllä tiedostaa käytöksensä haitallisuuden mutta ei yksinkertaisesti osaa luopua siitä. Pakko-oireen noudattaminen saattaa yhdellä tasolla rauhoittaa, mutta luo samalla syyllisyyttä epäterveen toimintatavan ylläpitämisestä. Toisaalta tekemättä jättäminen luo ahdistusta, joten koko tilanne voi tuntua umpikujalta. Monet kyselivät mitä tällaisessa tilanteessa voi tehdä tai miten voi läheisenä olla avuksi, ja Aholalla oli molempiin neuvona hakemaan apua ammattilaiselta. Läheisenä arvokkain mitä voi tehdä on kuunnella ja olla tukena, ehkä auttaa kyseenalaistamaan pakko-oireilevan uskomuksia, mutta ei välttämättä puuttua sen enempää.
