Isin pieni tyttö, niin pieni, että pienimmät balettitossut näyttivät vauvan tossuilta. Peilin edessä hän sitoi ne jalkoihinsa ja teki sen, ensimmäisen piruettinsa. Tämä pieni tyttö tanssi, tanssi ja tanssi. Hänen suurimpana haaveenaan oli esiintyä isolla lavalla, isolle väkijoukolle. Hän oli ”se pieni”.
Hän viihtyi ruokapöydässä, mutta aika siinä meni jutellessa ja höpöttäessä. Lääkärit huomioivat tytön pienen koon, mutta kun tyttö kertoi viihtyvänsä pöydässä hyvin, asia jäi sikseen. Kouluun mennessä hän oli luokan pienimpiä. Hän kävi kerran kuukaudessa terveydenhoitajan luona painokontrollissa, mutta kasvoi tasaisesti, omalla pienellä käyrällään.
Tämä pieni tyttö kasvoi ja tanssi. Balettitossut suurenivat, ja elämään tuli muutakin kuin tanssi. Koulussa tämä pieni tyttö oli poikien suosiossa, mutta myös ”vihollisia” oli, tyttö kun oli suorasukainen ja sanoi ensin, mitä ajatteli ja ajatteli vasta sitten. Hän oli aina se luokan pieni tyttö. Hän, jolle ei kasvanut rintoja kuten muille; hän joka ei ollut koulussa mitenkään kummoinen, sillä häntä ei huvittanut miellyttää muita. Hän meni omia polkujaan.
Ne polut johtivat 15-vuotiaana aikaiseen seurustelusuhteeseen, joka johti avioliittoon ja kahteen pieneen lapseen. Tämä pieni tyttö tuli suunnitellusti raskaaksi yhden keskenmenon jälkeen. Raskausaika oli tytön parasta aikaa. Hän söi normaalisti ja voi hyvin. Hän sai oman pienen poikansa 22-vuotiaana, minkä jälkeen kaikki muuttui.
Hän rakasti lastaan yli kaiken. Lapsi oli kaikki kaikessa. Silti hänestä tuntui, ettei antanut kaikkeaan lapselleen. Pieni tyttö menetti kaikki raskauskilonsa kolmessa kuukaudessa. Hän ei syönyt. Hän kuvitteli häviävänsä sille olkapäällä istuvalle pirulle, joka sanoi: ”Älä syö”.
Hän piti lapsestaan huolen, imetti tätä, ulkoili ja oli hyvä vaimo. Niin kaikki ainakin luulivat. Totuus oli toinen. Pojan isän tullessa kotiin hän otti koiran mukaansa ja lähti juoksemaan. Hän juoksi päänsä tyhjäksi. Hän ei ollut mikään kotiäiti, hän ei nauttinut olostaan. Hän juoksi, kunnes silmissä musteni.
Oliko hän syönyt mitään koko päivänä? Ei. Tätä jatkui, kunnes tämän pienen tytön pikkusisko huolestui: ”Näytät kamalalta.” ”Syötkö sinä?” oli seuraava kysymys. Tämä pieni tyttö tajusi viimein, että hän ei tosiaan syö päivisin. Hän syö vain, kun mies tuli töistä kotiin. Itselleen hän ei laittanut ruokaa.
Alkoi taistelu avun saannista. Hän soitti terveyskeskukseen, esitti asiansa kertomalla, että hän taitaa sairastaa syömishäiriötä. Hänelle sanottiin, että emme tiedä, mitä sinun kanssasi pitäisi tehdä, kun olet 22-vuotias äiti etkä alaikäinen.
Hän kävi lääkärissä, kahdella eri ravitsemusterapeutilla, psykologilla, ja yritti keskustella voimattomuudestaan neuvolassa, mutta neuvolassa oltiin sitä mieltä, että pieni alakuloisuus kuuluu pienen lapsen äidille ja asia kuitattiin sillä, että onneksi tytöllä oli hyvä aviomies. Hyvä aviomies, kyllä, mutta hän lähti kotoa aamulla viiden kuuden välillä ja tuli kotiin illalla seitsemän kahdeksan välillä.
Hän oli yksin, yksinäinen. Häntä ei kiinnostanut muiden äitien ihastelevat lausahdukset hänen vartalonsa nopeasta palautumisesta raskauden jäljiltä. Häntä ei kiinnostanut mammakerhot ja muiden vaippojen sisällöt. Hän oli mielummin yksin. Vihdoin kaikki ymmärsivät, että psykiatrian poliklinikka on hänelle oikea paikka. Lisäksi hän pääsi erikoissairaanhoidon piirissä ravitsemusterapeutille, joka oli erikoistunut syömishäiriöihin.
Tämän pienen tytön päivät menivät noin puolivuotiaan pojan kanssa lattialla maatessa, sillä seistessä häntä huimasi niin, ettei hän uskaltanut lähteä minnekään. Lisäksi fyysinen paha olo, rytmihäiriöt ja jatkuva huimaus masensivat tytön. Hän oli rikki ja väsynyt. Vasta jälkeenpäin hän on kuullut, että hän oli lähes osastohoitokunnossa. Tämä pieni tyttö ajatteli silti, ettei ole tarpeeksi sairas ja mikäli hän saa painoa lisää, hänen hoitonsa lopetetaan. Hän ei vieläkään uskaltanut syödä.
Pikkuhiljaa, pieni solmu kerrallaan asiat alkoivat avautua. Tyttö ymmärsi solmujensa takana olevat asiat ja tajusi, että pienuus oli ollut se hänen juttunsa. Kaikki olivat toitottaneet sitä hänelle koko hänen elämänsä. Raskauden jälkeen hän ei ollutkaan mitenkään erityisen pieni, vaan nainen, lapsen saanut nainen.
Neljä vuotta terapiassa käynnin jälkeen, minä, edelleenkin pieni tyttö, mutta täysin normaalipainoinen, hyvävointinen, iloinen ja onnellinen kahden lapsen äiti voin vihdoin sanoa voittaneeni sen olkapäällä istuvan pirun, joka esti minua voimasta hyvin.
Parantuminen oli haastavaa, sillä tulevaisuus pelotti. Mikä minä sitten olen, kun en olekaan ”se pienin”, millä minä sitten tulen huomatuksi. Minä kuitenkin uskalsin, uskalsin kurkistaa avaimenreiästä, haistaa vähän oven raosta ja lopulta astua ovesta, mistä en ollut ennen kulkenut. Se tunne, kun tajuaa olevansa oven toisella puolen, ja saa paiskata oven takanaan kiinni ja jättää sen olkapäällä asuneen pirun oven toiselle puolelle. Se tunne voittaa kaiken. Minä tein sen!!
Isin pieni tyttö
