Jokaisen jakkupuvun sisällä on ihminen. Tämä ajatus jäi pomppimaan mieleeni oltuani kesäisenä päivänä kuuntelemassa, miten me ‘auttamisen bisneksessä’ toimivat ihmiset olemme joskus vaarassa uupua. Kymmenisen ihmistä eri aloilta ja eri rooleista – niin vapaaehtoisia kuin ammattilaisiakin – oli löytänyt tiensä koulutuspäivään, jonka aiheena oli myötätuntouupumus. Mietimme miten se kehittyy, miten sen tunnistaa ja mitä sille voi tehdä – ennaltaehkäisevästi tai sitten, kun se on jo iskenyt.
Minulla oli aiheesta omaa kokemusta, ja sitäpä tuli jokseenkin automaattisesti reflektoitua päivän aikana. Olen ollut sote- sekä erityisesti mielenterveysalalla sekä palkallisissa että vapaaehtoisissa rooleissa, tehnyt asiakastyötä, ryhmätyötä, vertaistyötä, hoitotyötä. Uupunutkin joskus. Koulutuksen myötä minulla oli hyvä hetki miettiä, miksi ei ole joskus mennyt homma ihan putkeen – itseä syyttelemättä, virheet ovat oppimiskokemuksia -asenteella.
Palasin kotiin muutama ajatus aiheesta kirkkaampana kuin muut. Kerroin ystävän kanssa kahvitellessa hänelle, miten päivän kuluessa olin miettinyt, että tosiaan, ei pidä pää kainalossa ja hampaat irvessä tehdä duunia silloin kun on uupunut. Silloin ei voi kovin hyvin kuulla ja tukea toistakaan ihmistä. Niin, tokaisi kauhean viisas ystäväni, eikös se lentokoneissa ole se ohjeistus, että auta ensin itseäsi ennen kuin asettelet muille happinaamareita. Kuinka hän arvasikaan, että luennoitsijan yhdessä kalvossa oli esiintynyt nimenomaan tämä metafora ja kuva lentoemännästä maskissaan! Jotenkin yksinkertainen ajatus, mutta välillä niin vaikea toteuttaa. Ihan kuin se, että sanoo ‘Hei, minä en juuri nyt jaksa’ tai ‘Hei, tarvitsen tässä kohtaa itsekin tukea ja kuuntelevaa korvaa’ tekisi meistä jotenkin huonompia työssämme, vähemmän ammattilaisia. Ihan kuin se, että myöntäisimme olevamme ihmisiä jakkupuvun ja titteleiden ja toimenkuvien sisällä, olisi heikkous. Ei – se on vahvuus, oli viesti, joka koulutuspäivänä selvisi kunnolla minullekin.
Toki tarjolla oli hieman konkreettisempiakin oppeja. Opin esimerkiksi erottamaan myötätuntostressin (hyvä asia) myötätuntouupumuksesta (vähemmän hyvä asia). On luonnollista elää mukana toisen suruissa ja iloissa, vaikuttua kohtaamistaan ja kuulemistaan asioista, ihmisiä kun ollaan. Kyky empatiaan ja toisen ahdingon kuulemiseen synnyttää meissä myötätuntostressin, joka johtaa toimintaan: haluamme tehdä jotain toista ihmistä tukeaksemme. Mutta on tärkeä myös purkaa stressiä eikä kantaa kaikkien kärsimystarinoita mukanaan, kunnes se kuuluisa kamelin selkä ei enää kestä. Se, joka ei pysty päästämään irti, joko huomaamattaan tai taakan tiedostaen, uupuu.
Auttamis- ja tukityö on epänormaalia, totesi luennoitsijamme. Ihmettelin: minäkö teen jotain outoa? Hän selvensi tarkoittavansa, että on epänormaalia kuulla vain ihmisten murheita ja olla tekemisissä vain asioiden kanssa, joihin ihmiset etsivät tukea. Tämäkin oli mitä yksinkertaisin asia, mutta välillä sitä ei tule ajatelleeksi. Mietin meidän yhdistystämme. Suurin osa niistä, jotka tulevat vertaistukiryhmään tai kirjoittelevat vaikkapa Heimon nettitukipalstalle, ovat vailla nimenomaan yhtä: tukea. Ihmiset kertovat paljon huonoja kokemuksia, ehkä osaltaan oikeuttaakseen tuen hakemisen. Kyllä minustakin on joskus tuntunut aivan oudolta kertoa ammattiauttajalle hyviä asioita – eihän hän sitä varten ole. Vertaisohjaajalle ja työntekijälle näyttäytyvät elämän varjopuolet, joten on erittäin tärkeä astua välillä aurinkoon. Pimeydessä ei kasva mikään ja ilo, hetket ystävien ja perheen kanssa, mukavien asioiden ja elämästä nauttimisen muistaminen, on kauhean tärkeää. Myös siksi pitää jossain vaiheessa päivää päästää irti ajatuksista, joita tukityö itsessä herättää. Ikävien asioiden pyörittely vie pahimmillaan tosi huonoon kuntoon.
Summa summarum: myötätuntouupumusta on helpompi välttää, kun muistaa myötätunnon itseään kohtaan. Myös minä ansaitsen huokaista, purkaa, parkua ja välillä sanoa ‘Ei, nyt en jaksa enää’. On ihanaa olla vertaisena yhdistyksessä, jonka arvoihin kuuluvat myötätunto itseä kohtaan, armollisuus ja lempeys. Saan sanoa, jos en jaksa. Saan kehittää taitojani, että jaksaisin paremmin. Saan puhua, jos jokin mietityttää. Sillä paras vapaaehtoinen on se, joka pitää itsestään huolta.
-Pihla
