Vaikka olen vuosien aikana suorastaan ahminut tietoa syömishäiriöistä niin kaunokirjallisuuden kuin tieteellisten tutkimusten muodossa, oli ajatus syömishäiriöiden periytyvyydestä minulle varsin vieras. Koska tarkastelen elämää luonnollisesti subjektiivisen näkökulman kautta, en ole kiinnittänyt asiaan sen kummemmin huomiota, sillä en koe, että periytyvyys koskisi meidän sukuamme. Olen aina mieltänyt itseni syömishäiriömenneisyyksineni poikkeustapaukseksi. Siksi hämmennyin kovasti, kun huomasin tiistai-iltana Anna Keski-Rahkosen pitämää luentoa kuunnellessani, että olen oikeastaan ollut väärässä. Kyllä ongelmallisuutta syömisen suhteen ilmenee tavalla tai toisella lähes jokaisen läheiseni kohdalla. Ei ehkä syömishäiriöksi asti, mutta ei meidän suhteemme täysin neutraalikaan ole. Tosin kuka voi nykyään sanoa suhtautuvansa ruokaan ja syömiseen neutraalisti ja missä menee sairauden raja? Muun muassa tästä juttelimme illan aikana.

Ensin saimme kuitenkin pikaopastuksen geenitutkimuksen saloihin. Anna kertoi olevansa lääkäri ja psykologi, mutta työskentelevänsä paikassa, jossa suuri osa kollegoista on geenitutkijoita ja omaksuneensa sitä kautta laajaa tietoa aiheesta. Kaikki saamamme informaatio riitti ainakin minulle oikein hyvin, ja sai aivosoluni kipinöimään, kun mietin sisällämme kelluvien geenien syvyyksiin kätkeytyviä salaisuuksia ja niitä miljoonia mahdollisuuksia, joita näiden kombinaatioista voi syntyä. On jännittävää ajatella, että minuun on koodattu esimerkiksi banaanikärpäsen rakenne, mutta syystä tai toisesta näitä koodeja ei ole ollut mielekästä aktivoida, joten olenpa sitten ihminen. Jännittävää oli myös nähdä se, että esimerkiksi päihteidenkäytön, masentuneisuuden ja uskonnollisuuden periytyvyys liikkuu 0-40% hujakoilla, kun taas syömishäiriöiden vastaava luku nousee 40-75% alueelle. Olisin olettanut tämän olevan aivan päinvastoin, sillä miellän syömishäiriön niin vahvasti psyykkiseksi että ympäristösidonnaiseksi asiaksi, että ajatus geeniperimän vaikutuksesta tuntuu kaukaiselta. Ympäristösidonnaisuudella tarkoitan kulttuurin ja esimerkiksi kaveripiirin vaikutusta, en perheestä saatuja malleja tai biologiaa. Varsinkaan kun kukaan perheessäni ei minun alkaessa oireilla ollut sairastanut syömishäiriötä (nuorin siskoni sairastui vuosia sen jälkeen kun olin käynyt omat pahimmat vaiheeni läpi). En siis tässä mitenkään pyri kieltämään geenien vaikutusta, mutta omalla kohdallani yhteyttä täytyy hetki hakea.

Annalla oli joka tapauksessa esittää faktapohjaisia todisteita siitä, että pitkien, kalliiden ja epätoivoakin herättäneiden tutkimusten ja tuhansilta ihmisiltä kerättyjen näytteiden pohjalta on viimeinkin löydetty jotakin: alueelta, jolla on kuusi eri geeniä, on löydetty yksi ”kuuma” kohta ihmisen kromosomi kahdestatoista, minkä voi liittää anoreksiaan. En edes yritä selkeyttää tätä, sillä en tosiaan ole millään tavalla perehtynyt geenien ja kromosomien kompleksiseen maailmaan, mutta yksinkertaistettuna tämä kohta hälytti tutkimuksissa anorektisilla henkilöillä, kun taas ei-anorektisilla samaa hälytystä ei saatu. Anna korosti sitä, kuinka alkutekijöissään kyseiset tutkimukset vielä ovat, mutta voivat myös kehittyä hurjaa vauhtia kun alkuun päästään.

Silti syömishäiriö on totta kai paljon monisyisempi ja jättimäisempi ilmiö kuin mitä geenien pohjalta voi päätellä. Eri geeneissä on eri alttiuksia eri asioille, jotka vaikuttavat syömishäiriön syntyyn ja kehitykseen. Lisäksi nämä alttiudet voivat eri ihmisillä kääntyä eri suuntiin. Jollakin syömishäiriöön liitetyt ominaisuudet voivat tarkoittaa loistavaa koulumenestystä, sillä siihen vaaditaan muun muassa päämäärätietoisuutta, kun taas toisella tämä päämäärätietoisuus voi purkautua haitallisen matalan painon tavoitteluna. Kun näitä ominaisuuksia ja alttiuksia on ihmisissä lukemattomia, tuntuu melkein siltä kuin aivoni menisivät solmuun, kun yritän käsittää koko palapeliä kaikkine mahdollisuuksineen. Tämä kaikki tuntuu minusta myös hyvin sattumanvaraiselta, sillä kuinka kukaan voisi tietää, miten mikäkin geeni yhdistettynä elinympäristön vaikutukseen tulee muokkaamaan juuri minua?

Biologian lisäksi aloin pohtia epätieteellisempää lähestymistapaa samaan asiaan, nimittäin erilaisten energioiden vaikutusta elämäämme ja käytökseemme. Pelkkä näkyvien, erilaisten labrakokeiden seurauksena saatujen tulosten tarkastelu on minusta pieni osa koko totuutta, sillä uskon, että meihin vaikuttavat vahvasti sellaiset asiat kuin kollektiivinen tietoisuus, alitajunta ja ajatuksen voima. En nyt lähde millekään hippihaihatteluraiteille siitä, kuinka olemme kaikki yhtä, vaikka sekin on välillä hauskaa, enkä halua vähätellä geenitutkimusten hyötyä, sillä olisihan hienoa, jos esimerkiksi anoreksiaa voisi parantaa jonkin tietyn geenin toimintaa muuntelemalla. Mutta puhuimme illan aikana myös kulttuurin vaikutuksesta ja tutkimuksista, joiden mukaan länsimaisten nuorisosarjojen katselu lisää syömishäiriöitä, joten on selvää, että aiheeseen liittyy monia aspekteja, joista kaikkia on mahdoton selittää tai selvittää. Minulle jäi eritoten mieleen Annan toteamus siitä, että ”perimä lataa aseen, mutta elinympäristö laukaisee sen”. Koskaan ei voi tietää, mikä aktivoituu minkäkin johdosta.

Niin, siihen omaan perheeseeni. Kun aloin ajatella asiaa, tajusin, että sekä mummini, tätini että äitini ovat koko elämän lähettäneet minulle ja siskoilleni signaalia siitä, että mitä laihempi, sen parempi, sekä tarkkailleet syömisiämme ja kommentoineet niitä surutta silloin kun esimerkiksi annoskoot eivät ole vastanneet heidän käsityksiään soveliaasta. Äitini on koko elämänsä pyrkinyt laihduttamaan sen ”muutaman kilon”, ja tätini on aina ollut langanlaiha, vaikka en tiedä motiiveista tai syistä sen kummemmin. Isäni suhtautuminen ruokaan tuntuu reippaan simppeliltä, mutta muistan kyllä monet monituiset kerrat, kun hän on puolustellut syömiään määriä äidille, joka on sanattomasti paheksuen katsellut vierestä. Joten en ehkä sittenkään ole aivan yksittäistapaus, vaikka suoranaisesti syömishäiriöksi määriteltäviä tapauksia ei pikkusiskoni lisäksi suvustamme löytyisi.

Anna nosti myös esiin kiintoisan ajatuksen siitä, kuinka sairaus on aina sosiaalinen konstruktio ja siitä riippuvainen, kuinka missäkin kulttuurissa mikäkin määritellään. Missä vaiheessa orjallisesti saliohjelmiaan ja heraproteiiniin pohjautuvia ruokavalioitaan noudattavat fitnessmimmit ja -äijät menevät terveen rajojen yli? Ja tiesitkö, että kiinalaiset sairastavat masennusta fyysisten kehollisten oireiden kautta tunneperäisten kokemusten sijaan? On siis lopulta meidän omista sopimuksistamme kiinni, miten mikäkin luokitellaan. Leikittelen välillä ajatuksella siitä, mitä tapahtuisi, jos ei olisi olemassa minkäänlaisia normeja tai jakoa sallittuun ja ei sallittuun. Ystäväni kertoi tutustaan, joka oli eräänä päivänä lähtenyt pelkissä boksereissa ulos ja aiheuttanut ihan ymmärrettävästi melko, ööh… vahvoja reaktioita ympäristössään. Mitä jos hän sen sijaan olisi kulkenut päivän läpi boksereissa kenenkään edes vilkaisematta kahdesti? Mitä jos saisin keskellä ruuhkaisinta Helsinkiä hyppiä ilosta ja nauraa ääneen ilman että ohikulkijat kiertäisivät minut kaukaa, tai ilman että sitä pidettäisiin performanssina? Ilman että se synnyttäisi minussa nolouden tunteita? Miten tällaiset asiat muutetaan yhteiskunnassa? Siinä on kenties jonkin toisen blogitekstin aihe.

– Riina –