”Mitä sä nyt taas murjotat?” ”Hei se oli pikku juttu, ei ole itkun arvoista!” ”No mikä sulla nyt taas on?” ”Ei se nyt NIIN kovasti voinut sattua?” Kuinka usein meillä onkaan tapana arvottaa toisen tunteita, kommentoida ulkopuolelta niiden oikeutusta. ”Älä nyt suotta itke” voi olla tarkoitettu lohduttavaksi kommentiksi, mutta on jo lauseenakin järjetön. Kuka määrittää sen, mikä on itkun arvoinen asia? Ja toisaalta, tarvitaanko huonoon oloon tai suruun edes aina syytä.
Moni syömishäiriöstä toipuva kokee, että omat tunteet ovat täysin kadoksissa. Niitä on mahdotonta tunnistaa tai edes kokea. Mikään ei tunnu miltään. Voi olla, että sairauden aikana alkaa etsiä äärikokemuksia, jotta edes hetkellisesti saisi kosketuksen omiin tunteisiin. On kuin olisi jähmettynyt, kivettynyt, ainoa, mitä tuntee, voi olla epämääräinen ahdistus. Kun suru, viha ja kaikki muut tunteet on tungettu tiukasti sisään, pienikin ”kannen raottuminen” voi saada aikaan myrskyn. Eräs terapeutti vertasi tätä tilaa kuohuviinipulloon. Pullon sisällä on valtava paine, korkki on tiukasti kiinni. Ja kontrolli, paastoaminen, ahmiminen, oksentaminen toimii korkkina. Tunteet vellovat sisällä epämääräisenä, pelottavana massana, johon ei ole pääsyä. Paitsi jos kontrolli joskus pettää. Tai joku läheinen sotkee hyvin organisoidun elämän. Silloin ulos pyrkivä viha voi saada valtaisat mittasuhteet. Hetkellinen tunteiden ulospurskahdus voi aiheuttaa syyllisyyttä, lisää ahdistusta, jopa ihan fyysisiä tuntemuksia. Ja kokemus on niin pelottava, että kontrollia on pakko lisätä, korkkia tunkea tiukemmin kiinni.
Mutta kaikki tietävät mitä tapahtuu, kun kuohuviinipullon korkki poksahtaa auki. Sisällä ollut aines tulee ulos valtavalla voimalla ja paineella, kunnes tilanne rauhoittuu. Kuohut muuttuvat rauhalliseksi poreiluksi. Ja kun korkki on poissa, painetta ei enää kerry. Ajattelen, että niin tapahtuu, kun ihminen toipuu syömishäiriöstä. Kun tunteet alkavat löytyä, ne voivat olla raivoisia, purskuavia, ahdistavia. Kunnes pahimmat paineet ovat purkautuneet ja sisältä alkaa löytyä myös niitä tunteita, joilla ei ole ollut niin kova paine tulla ulos. Onnea, iloa, kepeyttä, vapautta. Ja kun korkkia ei enää ole, jatkossa myös kiukulla ja surulla on tilaa tulla ulos ennen kuin paine muuttaa ne kokoaan suuremmiksi.
Olisiko siis parempi olla kyseenalaistamatta itkua, kiukkua tai ahdistusta – omaa tai muiden. Antaa tunteelle luvan tulla ja mennä. Tarjota vain olkapäätä, kun on surullinen olo, jotta ei tarvitsisi murehtia yksin. Sanojakaan ei aina tarvita. Kun pienen lapsen antaa itkeä itkunsa, ottaa syliin ja lohduttaa, voi itku muuttuakin pian jo nauruksi.
Kaisu
Kaisu Lähteenmäki
Vastaava toiminnanohjaaja, Etelän-SYLI ry
