Yhdistyksemme järjesti eilen yleisötilaisuuden, jossa sain kunnian olla yhtenä puhujana. (Lämmin kiitos sekä osallistujille että puhujille!) Tapahtumapäivän aamuna tajusin, kuinka paljon tuleva esiintyminen minua jännitti. Sopivia vaatteita ei tuntunut löytyvän, kelasin päässäni tulevaa esitystä edestakaisin, arvioin omaa olemustani ja sanomisiani, päätäkin särki. Muistaisinko kaiken? Osaisinko tarpeeksi?
Jäin miettimään, mikä minua niin tuossa tilanteessa jännitti. Olisihan tukenani esitysmateriaali ja paikalla myös tuntemiani ihmisiä ystävällisine kasvoineen. Puhuisin asiasta, joka oli minulle tuttuakin tutumpi.
Vastaus kysymykseen oli lopulta hyvin yksinkertainen. Pelkäsin epäonnistumista. Etten ole riittävän hyvä, mielenkiintoinen, puhutteleva. Että unohdan, mitä piti sanoa tai esiinnyn jäykästi. Jäädyn, jähmetyn, takeltelen. Mumisen ja katselen seinille. Kukaan ei kuuntele. Minut hylätään. En kelpaa.
Pysähdyin hetkeksi pohtimaan asiaa. Ajatuksissani käänsin tilanteen toisin päin ja vaihdoin hetkeksi roolia. Jos itse olisin katsomassa esitystä, joka epäonnistuu yrityksestä huolimatta. Nauraisinko puhujalle? Buuaisinko? Lähtisinkö mielenosoituksellisesti kesken pois? Heittelisinkö mädillä tomaateilla tai kananmunilla? Vai olisinko myötätuntoinen, katsoisinko hyväksyvästi, kysyisinkö ehkä jonkun kysymyksen puhujaa rohkaistakseni. Sanoisinko, ei se haittaa, yritit parhaasi. Sinä riität.
Jälleen kerran tajusin, että kyse on lopulta siitä, miten itse itseeni suhtaudun. Lempeästi, hyväksyvästi vai tuomiten ja ruoskien.
Syömishäiriö on sairaus, joka tekee armottomaksi itseä kohtaan. Koskaan et ole tarpeeksi pätevä, osaava, tyylikäs, itsevarma. Olet aina liian vähän jotain, aina joku muu on enemmän ja parempi. Mikään ei riitä. Ei, ennen kuin sairaudelle sanoo vastaan, vetää rajan. Ennen kuin sisuuntuu ja päättää, että kelpaa sittenkin juuri sellaisena kuin on, ihan sama, mitä sairaus väittää. Jokaisessa on se sisu ja voima taistella, ihan jokaisessa!
* * *
Jännityksen syiden pohtiminen oli vienyt ajatukseni slideista ja vaatevalinnoista. Illan esiintyminen jännitti yhä, mutta vähemmän. Mitä sitten, vaikka mokaisinkin, itselleni riittäisin silti! Arvoitukseksi jääköön, miten esitys meni. Sen verran kerron silti, että illan päättyessä oloni oli kaikkeni antanut, mutta onnellinen.
– Kaisu
Kaisu Lähteenmäki
Vastaava toiminnanohjaaja, Etelän-SYLI ry
