Kukapa meistä ei ajoittain tuntisi halua kristallinkirkkaan mielen tavoitteluun? Tilaan jossa yksikään ajatus ei pyöri levottomana pitkin mielemme käytäviä. Ajatukseen siitä että ajatukset ovat käyneet levolle.


Olen kokeillut laidasta laitaan keinoja mieleni hiljentämiseksi ja hallitsemiseksi, kuten kirjoittaen iltaisin voimalauseita päiväkirjaani joita hoen mantramaisesti koko seuraavan päivän, tai tukahduttamalla negatiivisia tunteita muistuttamalla itseäni kolmenkymmenen päivän positiivisuushaasteesta. Napauttelin hiuspompulaa rannetta vasten estäen ikävien ajatusten syntymistä, ehdollistamalla itseni tuntemaan kipua jos yritän vähänkään lipsua.

Petyin huomatessani, että huolimatta siitä kauanko istuin hiljaa meditaatioissani, tai kuinka paljon liimailin surunaamojen päälle glitteriä, mieleni vaelteli radiosta tarttuneisiin korvamatoihin ja kissavideoihin.

Miksi en voi kontrolloida ajatuksiani?

Ajatukset ovat hermostoprosesseja, joita tulee aivan kaikkialta. Aivomme ovat suoranainen refleksielin, ja vaikka tuhansien ajatusten keskellä sitä emme huomaisikaan, jokainen askel, sormen liikahdus tai pohdiskelu elämämme suunnasta on laskelmoitu ja ylöskirjattu mielemme sopukoihin, joskus jo ennen kuin osaamme sen itse havainnoida.
Valitettavasti moni inspiroitunut ajatuksemme tai ideamme jää helposti raskaampien, voimakkaampien ajatusmallien alle, joita esimerkiksi muiden ihmisten toimekkuus arkielämässään tai yhteiskunnan odotukset voivat asettaa.

Me voimme kuitenkin valita mihin reagoida. Ajatuksemme saattavat haluta kertoa meille mitä pitäisi syödä, miltä pitäisi näyttää tai kuinka pitäisi tuntea, mutta vain meillä on valta valita, mille annamme mielessämme tilaa.

Ajatuksemme ovat kuin porukka villinä leikkiviä lapsia.

Joukossa on heitä, jotka riehuvat, potkivat, huutavat ja nimittelevät muita. Muut jäävät näiden dominoivien yksilöiden jalkoihin, vetäytyen nurkkaan ja ajoittain kuiskaillen ujosti omia mielipiteitään. Reagoidessamme painaviin ajatuksiimme ja toimiessamme niiden pyytämällä tavalla, annamme vallan tälle kapinalliselle lapselle. Pysymme itse hiljaa lapsen huutaessa naama punaisena, antaen hänen nimitellä ja sylkeä ilkeitä sanojaan ympäriinsä, osaamatta juurikaan puuttua tilanteeseen.

Useimmiten nämä riehujat väsyvät energiapurkauksestaan ja lopulta nukahtavat keskelle lattiaa, heräten rauhoittuneessa olotilassa.
Toisinaan ne eivät millään lopeta, tartuttaen negatiivisuuttaan ympärilleen, saaden lisää voimaa siitä että muut kärsivät ja pelkäävät.
Tällöin on meidän aikamme ottaa tämä riehuja syliin ja kuunnella.
Mitä luultavammin se pyrkii kaikin voimin karkuun, haukkuu meitä lähietäisyydeltä, esittää lopettavansa vain huomatakseen olevansa edelleen vangittuna ja pyrkii vielä kovempaa karkuun. Mutta kenenkään voimavarat eivät ole loppumattomia, kuten ajatustenkaan. Kyseenalaistaessamme niitä tarpeeksi, pohtimalla motiiveja ja kuuntelemalla, voimme huomata ajatustemme todellisen synnyinpaikan. Ehkä ne kumpuavat jostakin suuremmasta lähteestä, tai olivatkin hyvän unen tai fyysisen läheisyyden puutetta.
Kuten moni meistä, ajatuskin vain haluaa tulla kuulluksi.

Kaikkiin ajatuksiimme meillä ei tosin ole aikaa puuttua.


Kuin pilvet taivaalla kauniin kesäpiknikin lomassa, osa ajatuksistamme ovat olemassa vain tullakseen ja mennäkseen.
Jos alkaisimme miettiä jokaisen pilven tulopaikkaa, menopaikkaa, sen muotoa ja mistä olosuhteista se on muodostunut, väsyisimme tyystin eikä aikaa jäisi piknikistä nauttimiseen.
Vasta kun taivaalle alkaa yhä uudelleen lipua kummalliseksi värjääntyneitä pilviä, on aika selvittää, mikä on niiden synnyn syy.

Olen itse kokenut viisaimmaksi pohtia mieltäni paikkana, joka on avoin kaikelle, mutta se mihin siellä reagoin ja mitä kuuntelen, on omassa hallinnassani.
Niin moni meditaatioharjoitukseni on päättynyt turhautumiseen, kun mieleni ei hiljene, ja hukun hiljalleen ajatusten virtaan.
Siksi välillä vain istun kuunnellakseni ja annan virtauksen vyöryä lävitseni.
Kuuntelen mitä kehoni sanoo, yrittämättä muuttaa tunnetta tai vaihtaa asentoa.
Tarkkailen mieltäni ulkopuolelta, puuttumatta ajatuksiin mutta pitäen silmällä niitä jotka jatkuvasti tanssivat päällimmäisenä.

Ajoittain omia turhan kovaäänisiksi kasvaneita ajatuksiaan on hyvä katsella lähempää, vaikkapa päiväkirjaan miettien tai ystävälle ääneen pohtien.
Kun ajatuksen päästää ulos, on helpottavaa huomata kuinka pieni ja voimaton miete onkaan sen asettuessa kanssamme rinta rinnan.

Elämä on liian kaunista antaaksemme omien päämme rajoitteiden asettua esteeksi.

-Sofia Korkala


Aiheeseen liittyvä tietoisuusiltama tulossa 21.11. ​❤

Tagged with →