Asenne ei ratkaise. Inhoan, kun väitetään muuta. Somen tarjoamat voimalauseet, jotka kuvaavat asenteen merkitystä, sopivat varmaankin urheiluun tai muuhun leikkiin ja harrastamiseen. Kavahdan, kun kuulen niitä käytettävän vastoinkäymisistä tai sairauksista puhuttaessa, esimerkiksi syömishäiriöstä toipumista käsittelevässä retoriikassa, jota netti on pullollaan.

Kuitenkin tunnistan ja tunnustan, että asialla on toinenkin puoli. Ihmiset eivät puhuisi näin, ellei sille olisi selkeää tarvetta. Oman asenteensa ja tahdonvoimansa merkityksellistäminen ja sen hyväksikäyttäminen parantumisessa tai parantumisen ylläpitämisessä on varmasti monelle toipujalle ja toipuneelle tärkeä voimavara. En halua sitä ottaa heiltä pois. Itselleni henkilökohtaisesti vain nuo puheet ovat sairauden kourissa tuntuneet niin syyllistäviltä, musertavilta iskuilta, että ne ovat saaneet aikaan vain pohjattomalta tuntuvaa toivottomuutta: jos kerran parantuminen on vain itsestäni tai asenteestani kiinni, olisin jo parantunut…jos se siis niistä on kiinni, niin sittenhän en taida parantua…minulla ei varmaan ole mitään toivoa! Kursiivi kuvaa sairaan, toivottoman ihmisen ajatuslogiikkaa.

Ajoittain sitä tulee päiviä, jolloin seisoo tukevammin jaloillaan. Silloin kykenee myös tarkastelemaan itseään: ehkä pelossani ja inhossani asennepuhetta kohtaan onkin kyse siitä, että pakenen asenteen merkitystä? Minullahan​ on j​oka tapauksessa ​jokin ​asenne. Voi olla, ettei se aina ole itse valittu. Tapa, jolla asioihin suhtaudumme, tulee usein jostain syvemmältä eikä sitä aina voi hallita. Usein kuitenkin voi.

Ja onhan myönnettävä, että hyvästä asenteesta on enemmän hyötyä kuin huonoa.

Joten: ​asenne ei ratkaise, mutta jokaisella on joku asenne. Hyvästä hyödyn enemmän, kuin huonosta.

Tuo olkoon minun “voimalauseeni”, jonka voimin lähden kohti omaa tulevaa hoitojaksoani sairaalassa.

***

Tuntuu oudolta, kun katson otsikkoa ja ajattelen itseäni kirjoittamassa tästä aiheesta. Mitä minä muka tiedän tahtomisesta, mitäpä tietäisin parantumisesta, tahdon voimasta puhumattakaan? Minähän olen uhri, mitätön raukka melkein vailla omaa tahtoa! Näin olen tottunut ajattelemaan, näin olen jo pitkään kokenut, ja tämä kokemus, vaikka ehkä oman mieleni liioitteluakin osaltaan, on silti sellaisenaan koettuna ollut aivan todellinen.

Huomaan kuitenkin pienen muutoksen nostavan päätään sisälläni. Ihan kuin en olisikaan enää pelkkä uhri. Palatakseni alkuun, ihan kuin…ihan kuin alkaisin huomata, että minullakin on ​asenne​ ja minä voin jopa ​valita sen.

Ehkäpä heikkokin tahdonvoima opettaa kantajaansa, niin kuin ylipäätään heikkous ihmisessä: oppi tulee perille vain jälkijunassa. Jonakin hetkenä, hetkinä, joiden määrä ehkä alkaa pikkuhiljaa lisääntyä. Ja olosuhteet, saatu hoito, ympäristö, syömishäiriössä myös ravitsemustila; nämä kaikki ja puhdas sattuma varmasti vaikuttavat siihen, milloin niitä hetkiä tulee.

***

Jälkikäteen myös näen, kuinka sairauden syövereissä olen jollain tavalla alitajuisesti halunnut antautua sairaudelle. Haudata sen alle unelmani, joiden toinen puoli on odotukset; menettää sille elämäni, jonka toinen puoli on stressi, jota en kestäisi.

En minä vieläkään pysty sanomaan, että olisin päättänyt parantua. Se tuntuisi absurdilta ja murskaavan isolta vaatimukselta itselleni, ihan kuin sanoisin, että olisin päättänyt voittaa olympialaiset tai tulla miljonääriksi tai hypätä kuuhun — mahdottomuuksia, joiden päättäminen johtaa vain epäonnistumiseen, epäonnistumiseen, joka johtaa mihin? No siihen murskaavaan itsekritiikkiin ja -vihaan; syömishäiriön polttoaineeseen.

Mutta voin sanoa, että olen päättänyt yrittää. Voimieni rajoissa ja muilta apua saaden. Tarvitsen yllättävän paljon muita ihmisiä. Ylipäätään tukea. Sen, jos jotain, sairauteni on minulle opettanut.

***

Koko juttu ei ole omissa käsissä, ehei, ei mikään maailmassa ole, mutta vain tekemällä oman osani pääsen alkuun, ja saan mahdollisuuden ajan myötä kasvattaa sitä osaa, kenties vähitellen kohota niskan päälle tässä kamppailussa.

Huomaan, että näin tarkasteltuna toipuminen onkin ​kasvamista.​ Kasvamista​ rooliin. Esimerkki: lapsena moni pelasi ehkä jotakin joukkuelajia, sanotaan nyt vaikkapa jalkapalloa. Tai vastaavia kokemuksia on monella työelämästä: olit ehkä ensin harjoittelija, tai muuten vähäisemmässä vastuussa. Joka tapauksessa aloitit pienestä, pienestä roolista. Vähitellen aika vaihtoaitiossa voi pienentyä ja rooli kentällä kasvaa; se kuitenkin vaatii tekoja. Tekoja yhdessä muiden kanssa.

Niitä tekoja ei tehdä umpiossa, niitä ei tehdä syömishäiriökuplassa. Niitä tekoja tehdään itsenä osana maailmaa, vuorovaikutuksessa ja yhteydessä muihin.

Olen löytänyt voimaa kirjoittamisesta, tuosta uudenlaisesta yksinäisyyden tilasta. Tietenkään sanat eivät ole tekoja. En minä kirjoittamalla tai kauniita puhumalla tai lukemalla toivu, se ei riitä. Miten siitä sitten on hyötyä? Siten, että kirjoittamalla tekstiä se kokoaa minua enemmän kuin hajottaa.

Tässä asiassa uskon kirjoittamisen ja lukemisen voivan toimia samankaltaisina asioina. Ne, itsessään prosesseina varsinaisesta tekstin sisällöstä riippumatta, voivat hajottaa tai koota ihmistä. Joskus sitä hajottamistakin tarvitaan, se uudistaa. Ihmisen hajoamisella on epäilemättä jokin yhteys taiteellisten tuotosten syntyyn kautta historian. Mutta sen hajoamisen jälkeenkin kyky koota on ainoa tapa jatkaa.

Näin ollen kirjoittaminen ja lukeminen ovat tapoja nousta subjektiksi, toimia jotenkin rakentavammin kuin vain tunteen vallassa. Kun alussa puhuin uhriudesta, sitähän syömishäiriöni on ollut: olen toiminut vain uhrina, sairauden ja tunteideni vallassa. Toki sitä voi kirjoittaakin tunteen vallassa. Mutta jos kirjoittamista silloinkin jatkaa, alkaa väistämättä nousta subjektiksi. Ja koska kyse on prosessista itsessään, ei minun tarvitse kirjoittaa syömishäiriöstä, itseni kokoamisesta tai edes itsestäni – se kokoava vaikutus säilyy silti.

***

Tässä kirjoituksessa on jälkikäteen luettuna toistoa, jotenkin sanon samaa asiaa uudelleen ja uudelleen. Otan osaa sen kyllästymiseen, joka tänne asti on jaksanut lukea… Mutta toisaalta myös syömishäiriössä on kyse toistosta. Nyt on vain alettava toistaa niitä hyviä, terveitä asioita. Ehkä se pikkuhiljaa alkaa kantaa.

Voidakseni korostaa muiden ihmisten, tuen, hoidon, olosuhteiden ja ympäristön merkitystä palaan vielä alkuun. Kirjoitin, että minusta on tuntunut:​ “jos kerran parantuminen on vain itsestäni tai asenteestani kiinni, olisin jo parantunut…jos se siis niistä on kiinni, niin sittenhän minulla ei varmaan ole mitään toivoa! “​. Tämä on ollut aivan todellinen, sellaisenaan oikea kokemus. Voimattomuutta puhtaimmillaan. Ei uhriutumista vaan oikeaa uhriutta. Se on kamalaa.

Mutta mikä on ainoa tie pois tuosta voimattomuudesta? Muut ihmiset. Heiltä voi saada toivoa ja voimaa, kun sitä itse ei kykene generoimaan. Sitä saa vertaistuesta, läheisiltä, hoitopuolen ihmisiltä, tuntemattomilta ihmisiltä netissä, tuntemattomilta kirjojen kirjoittajilta, taiteilijoilta, sitä saa kuolleilta laulajilta ja sitä saa taiteesta, joka on aina ihmisen ihmiselle tekemää; jopa tuntemattomilta ohikulkijoilta – joka puolelta, kun vain avaat silmäsi. Jalkapalloesimerkin mukaisesti muita ihmisiä ja vuorovaikutusta on oltava, jotta voi itse alkaa kasvattaa rooliaan elämässään, syömishäiriön tapauksessa siis nousta tekijäksi uhrin sijaan.

Aina ja kaikissa tilanteissa toisilta ihmisiltä ei saa voimaa; on olemassa oikeita hetkiä ja vääriä hetkiä; on olemassa sattumaa; on olemassa mulkkuja, mutta väliäkö niistä.

***

En enää pelaa jalkapalloa. En ole työelämässäkään nyt. Mutta kirjoitan. Vaikka kirjoittaminen onkin yksinäistä, se on aina myös suhteessa maailmaan ja muihin ihmisiin. Siis kiitos, että luit.

– M