“Jaksaa, jaksaa! Nyt ei saa luovuttaa! Vedä niillä viimeisillä voimilla mitä sulla on!” Salillinen trikoisiin verhottuja raajoja kyykkää, pusertaa, puristaa ja painaa. Kanssahuhkijoiden kasvot punehtuvat, hiki karpaloi otsalla, jalat tärisevät. “Muista minkä takia olet tullut tänne treenaamaan! Puolet teistä tekee ihan liian pienillä painoilla!”

Ahdistuin jaksaa, jaksaa -valmennuksesta jo 1990-luvulla enkä pidä siitä edelleenkään: minua ei pysty enää motivoimaan piiskaamalla. Ohjaajan pistävä katse ei saa minua ottamaan isompia painoja, en koe ylittäväni mitään henkisiä raja-aitoja kollektiivisen jaksamisen voimin. En yritä kehittyä ihmisenä tai saavuttaa juuri nyt muodikasta “ajokoiramaista” habitusta todistaakseni, että olen naapuria tuottavampi yhteiskunnan jäsen. En käy jumpassa sen paremmin biitsi- kuin avantokautta varten, en pyri muokkaamaan vartaloani mahtuakseni tiettyyn vaatekokoon enkä mahtuakseni johonkin kuvitteelliseen standardiin, oli se sitten päivän trendin mukaan hoikka tai kimmoisa tai lihaksikas.

Kauan sitten suhdettani liikkumiseen leimasivat suorittaminen ja ulkonäkökeskeisyys. Treeni oli silloinkin nautinto, mutta mukaan hiipi aina jotain muutakin. Masennuin ja ahdistuin, jos viikko-ohjelman seitsemästä tai kahdeksasta kerrasta jäi yksikin jumppa tai salireissu väliin. Sätin itseäni, jos en saanut nostettua tällä viikolla enemmän painoja kuin viime viikolla. Laskin proteiinigrammoja ja kulutin mittanauhaa ja vaakaa ahkerointini tuloksia dokumentoidakseni. Sitten tuli stoppi. Monellakaan tavalla en jaksanut enkä halunnut enää.

Kymmenen välivuoden aikana yritin monta kertaa aloittaa liikunnan uudelleen. Entinen 7/24-jumppaaja minussa itki, kun raahauduin haluttomasti liikuntakeskukseen. Olin väsynyt ja ärtynyt, eikä tilanne merkittävästi muuttunut suorituksen jälkeen. Olin tajunnut, että en enää pysty tavoittelemaan mahdottomia, ja tämä valaistuminen oli samaan aikaan masentavaa ja huojentavaa. Lakkasin yrittämästä tunkea liikuntasuoritetta päiväkotihakujen ja iltaruoan valmistamisten väliin. En halunnut nousta yhdessä auringon kanssa treenaamaan, jotta saisin aineenvaihdunnan vauhdikkaasti liikkeelle jo ennen työpöydän ääreen istumista. Hautasin liikunnallisen menneisyyteni samaan kuoppaan mittanauhan ja henkilövaa’an kanssa.

Tämän uuden, liikkumattoman identiteettini kanssa jatkoin elämääni, kunnes jokin aika sitten työkaverini houkutteli minua mukaansa jumppatunnille. Sali oli ihan kotini vieressä, olin sen kyllä nihkeästi noteerannut aikoja sitten. Puolen vuoden vienon patistelun jälkeen vastasin kutsuun myöntävästi. Tunnilla oli kivaa. Kaverin kanssa oli kivaa ja rentoa. Tuntui mukavalta pakata jumppakamoja kassiin. Tossunnauhojen solmimisessa oli jotain ihanan tuttua. Kun palasin kotiin, askelissa ja mielessä oli outoa keveyttä. Ostin uskaliaasti kymmenen kerran sarjakortin, ja kohta ostin kausikortin. Rohkenin liikkumaan ilman kaveria. En ollut ahdistunut enkä vertaillut itseäni viereiseen jumppaajaan. Tunsin kuinka palaset loksahtelivat yksi kerrallaan oikeille paikoilleen. Voisiko tästä tulla jotain, jota oppisin rakastamaan tavalla, joka ei riko eikä lannista?

Kuulen kaiuttimista lempibiisin alkavan enkä voi olla hymyilemättä. Ihokarvat nousevat pystyyn, pulssi nousee ja tekisi mieli laulaa mukana. Minä käyn täällä tämän takia: ilon, hurmoksen, treeninjälkeisen raukeuden, hyvän musiikin takia. Liikun, jotta rentoudun ja nollaan aivot työpäivän jälkeen. Käyn jumpassa, koska nautin siitä että liike ja rytmi vievät mennessään.

Nyt liikun usein ja liikun mielelläni – sanan siinäkin merkityksessä, että mieleni on useimmiten mukana siinä, mitä teen. Kuuntelen, mitä kroppani tänään sanoo minulle. Olen kiitollinen, kun se jaksaa ja toimii, ja suhtaudun siihen lempeästi, jos se kertoo olevansa tänään uupunut. Olen myös huomannut,  että lajilla on väliä ja mieltymykset saattavat muuttua vuosien varrella. Ehkä en enää olekaan se tyyppi, joka saa kovimmat kicksit mahdollisimman monimutkaisista askelsarjoista ja kovasta rehkimisestä? Olen antanut mahdollisuuden esimerkiksi pilatekselle, lajille, jota en ymmärtänyt enkä varsinkaan arvostanut aerobisesti latautuneina nuoruusvuosinani. Rakastan sen rauhaa, keskittymistä ja kokonaisvaltaista ajattelutapaa, jossa jokaisella kehon osalla pikkuvarpaista päälakeen on yhteys ja merkitys.

Mietin, että jaksaa, jaksaa -ohjaaja mittaa tunnin onnistumista oman mittapuunsa mukaan ja uskoo, että muutkin motivoituvat pitämällä huomionsa jumpan aikana kulutetussa energiassa ja kasvaneissa lihaksissa. Se hänelle sallittakoon. Minulta tuo tie on loppuun kuljettu.

– Iina