Lapsuuden kesät olivat aina pitkiä, aurinkoisia ja lämpimiä. Mökillä oltiin ulkona ja vietettiin päivät järvessä, kotona kaupungissa taas oleskeltiin meren rannalla kavereiden kanssa. Kukaan ei ollut huonolla tuulella kukaan ei palellut, koskaan ei istuttu neljän seinän sisällä odottamassa sateen loppumista. Koskaan ei riidelty pinna kireänä aamusta iltaan.
Nuoruuden kesät hujahtivat ohi hetkessä, liian nopeasti. Kavereiden kanssa vietettiin aikaa aamusta iltaan. Ratsastusleirit ja tallitoiminta kotinaapurissa loivat upeaa yhteishenkeä ja niiltä sai elinikäisiä ystäviä, muistoista puhumattakaan. Sitä oli vapaa ja onnellinen. Vai miten se nyt olikaan?
Valokuvat todistavat toista. On kuvia juhannuksista, joina värjöteltiin rannassa kokolla paksuissa villapuseroissa, pipot päässä ja lapaset kädessä. On kuvia sateisilta kesiltä, kun heinäkuussa puhdistetaan kymmenen kilon sienisaalista. Edelleen paksut villapuserot ja sadetakit päällä, pipot päässä.
Löytyy myös kuvia, joista näkee, että sieltä ratsastusleiriltä lähdettiin perhelomalle: murjottava teini kulkee muiden mukana. Ja jos ihan tarkkaan alkaa muistella, ei se elo ja olo ystävienkään kanssa ollut pelkkää auvoa. Tyttöporukassa draaman määrä oli vakio, vaikka roolijaot vaihtelivat. Noita aikoja muistellaan nykyään samassa porukassa vanhempina ja ehkä vähän viisaampinakin tietyllä kaiholla ja suurella määrällä itseironiaa. Onneksi emme enää ole teinejä! Vapaus ja onnellisuus olivat illuusio, jota ylläpidettiin kaiken kipuilun, epävarmuuden ja pahan olon piilottamiseksi. Aikuisuus tuntui olevan ihan liian kaukana.
Nuorena aikuisena olin ujo ja estynyt syömisellä oireileva hermokimppu. En saanut puhuttua peloistani, arastelin ihmisiä, koska olin löytävinäni kaikissa sanoissa, ilmeissä ja eleissä itseäni vähätteleviä piilomerkityksiä. Kesät olivat ehkä pahimpia, koska silloisessa ammatissani kesät olivat kilpailun aikaa, mikä ruokki omaa alemmuuskompleksiani ja sai minut inhoamaan itseäni entistä enemmän. Mutta tuotakaan itseinhoa en enää löydä ensimmäisenä, kun ajattelen noita vuosia. Ensisijaisesti muistan elämykset, joita koin, ihmiset, joita tapasin ja paikat joihin tutustuin. Ne hetket, joina naurettiin ja juteltiin. En niitä, joina itkin itseni uneen. Ne hetket, joina onnistuin, en kaikkia epäonnistumisiani. Nykyisestä näkökulmastani kesät olivat silloinkin onnen aikaa, jota odotettiin koko talvi.
Aika tosiaankin kultaa muistot. Hyvä niin, sillä on omalle hyvinvoinnille parempi muistella hyviä asioita kuin ahdistavia. Yleensähän niitä hyviäkin asioita on, ne vain saattavat peittyä raskaiden ja ahdistavien ajatusten alle. Tulevaisuudessa, kun ne ahdistavat asiat ovat väistyneet, tekee hyvää muistella lämmöllä niitä pieniä hyviä juttuja.
Luultavasti tämäkin kylmä alkukesä ja juhannus villavaatteissa unohtuu nopeasti. Muistoissa säilyvät kesäisen luonnon syvänvihreä kauneus, auringon heijastumat meren pinnassa, lokkien kirkuna ja monet ikimuistettavat hetket rakkaiden ihmisten seurassa.
Näiden muisteloiden myötä jään kesälomalle ja toivotan kaikille ihanaa rentouttavaa heinäkuuta, olit sitten töissä tai vapaalla. Nautitaan auringosta ja mansikoista, hymyillään ja yritetään vähän aikaa olla huolehtimatta huomisesta. Nähdään taas elokuussa!
– Veera
Veera Lampi, toiminnanohjaaja, Etelän-SYLI ry
