Olen epäonnistunut. Lapseni voi pahoin, enkä ole huomannut mitään. En ole pystynyt suojelemaan rakkaimpaani tältä pahalta. Mitä tein väärin tai jätin tekemättä? Edesautoinko tietämättäni sairauden syntymistä? Miten voin koskaan korvata hänelle menetetyt vuodet? Olen huono äiti.
Tyypillinen läheisen reaktio oman lapsen syömishäiriösairauden käytyä ilmi on syvä itsesyytös. Lapsen suojeleminen kaikelta pahalta lienee jokaisen äidin ja isän elämän tärkein tavoite. Elämämme ei kuitenkaan lepää yksissä käsissä, ei edes niissä parhaissa ja suojelevimmissa. Elämä hakee muotoaan monelta taholta: perheen lisäksi ystävät, seurustelusuhteet, kunkin ikäkauden vertaisryhmät ja harrasteporukat, sadepäivän sattumukset ja ilon ihmetykset. Uuden elämän eväitä tulvii joka puolelta. Mihin niistä tartumme, minkä polun valitsemme?
Toisaalta on lohdullista ajatella, että onnemme tai elämämme ei lepää yksien korttien varassa. Kun suhtaudumme elämään tilkkutäkkinä, niin se joustaa ja antaa myöten, mukautuu sulavammin muutoksiin ja parhaimmillaan rakentuu kirjavan kauniiksi. Tällöin kuitenkin asioiden väliset syy-seuraus –suhteet eivät näyttäydy niin selkeinä, vaan lopputulokset ovat usein monen tekijän summia.
Tällainen puhe tuntuu kenties mitäänsanomattomalta miettiessäsi läheisesi sairastumista ja omaa suhdettasi häneen. On kuitenkin tärkeää – vaikka sitten väkisinkin – muistuttaa itseään siitä, että syömishäiriö on aina monen tekijän summa. Yhtä syypäätä ei ole olemassa. Syyllisten etsiminen ei täten ole mahdollista, eikä edes kovin oleellista. Ne asiat, jotka mahdollisesti vaikuttivat vuosia sitten tiettyihin tapahtumiin, ovat siinä hetkessä olleet, sen hetkisillä resursseilla ja sen hetkisissä olosuhteissa niitä oikeita valintoja.
Syömishäiriöstä voi olla myös mahdoton saada otetta, toisin sanoen on vaikea puuttua sellaiseen mitä ei näe. Syömishäiriö on kiero sairaus. Se manipuloi, selittelee, valehtelee ja vakuuttelee. Se heittelee mielialat lattiasta kattoon, aiheuttaa syyllisyyttä ja avuttomuutta. Se ilkeilee rakkaimmillekin ihmisille runnoen tieltään ne, jotka ovat lähimpänä, ne jotka eniten välittävät. Sairaudelle jokainen auttava käsi on vihamies. Kuvaillessani syömishäiriötä puhun sairaudesta enkä ihmisestä. Se on pieni mutta merkityksellinen sävyero, sillä ihminen, joka sairastaa syömishäiriötä on ensisijaisesti ihminen, se oma vanha ihana persoona, jonka päälle on rakentunut kuori nimeltä syömishäiriö. Monet toipuneet kertovatkin, että ikään kuin olisivat parannuttuaan löytäneet oman vanhan itsensä uudelleen.
Tärkeämpää siis kuin miettiä mitä olisin voinut tehdä toisin? onkin keskittyä siihen hetkeen ja tulevaan. Mitä tässä hetkessä on sellaista, johon voisin vaikuttaa? Miten voisin jatkossa auttaa rakastani? Se, että kannustan menneiden vatvomisen sijaan suuntaamana katseen tulevaan, ei tarkoita, etteikö syömishäiriöiden syntymekanismien jäljittäminen olisi tärkeää. Sairauden ennaltaehkäisy ja syömishäiriön varhaisen oirehdinnan tunnistaminen on sitä nimenomaan, ensisijaisen tärkeää. Haluan kuitenkin korostaa, että vaikka kaikki yksittäiset palaset olisivat kunnossa, voi ihminen silti sairastua. Vastaavasti kaikkien riskitekijöiden ollessa läsnä voi ihminen selviytyä ilman särön säröä. Elämä on tosiaankin kuin tilkkutäkki, vasta kun yksittäiset, sinänsä kauniit palaset ommellaan yhteen, näemme kuinka hyvin ne sopivat toisiinsa –vai sopivatko?
Koska emme selvästikään pysty ennakoimaan kaikkea elämässä tapahtuvaa, voimme kenties kehittää niitä tapoja, joilla asioihin reagoimme. Ne työkalut, joihin tartumme elämän yllättäessä, ovat aivan yhtä tärkeitä. Yksinkertaisimmillaan ne voivat olla esimerkiksi seuraavia:
- Ole läsnä, kuuntele, lohduta. Rakasta.
- Erota sairaus ihmisestä; vaikka läheisesi sairastaa, hän ei ole sairaus.
- Lupaa olla tukena, vaikka et ymmärtäisikään. Riittää kun ymmärrät, että sinua tarvitaan.
- Pidä huolta itsestäsi ja omasta jaksamisestasi, muutoin et voi olla avuksi toiselle.
- Ole armollinen itsellesi: sinäkin olet vain ihminen – inhimillinen, erehtyväinen ja väsyvä.
- Älä häpeä pyytää apua. Sano se ääneen itsellesi tai toiselle.
- Usko elämään.
Elämä yllättää aina emmekä pysty koskaan hallitsemaan sitä täysin, emme vaikka kuinka yrittäisimme. Emme kuitenkaan ole kädettömiä elämän edessä; voimme kohdata elämän nöyrinä, avoimina ja siihen häpeilemättä reagoiden, omat heikkoutemme myöntäen. Avoimuus, siitä olen puhunut aikaisemminkin ja korostan sitä varmasti myös jatkossa. Ilman avoimuutta, rakennamme näennäisesti ehjää maailmaa, jossa pahaolo kytee yksinäisten ihmiskuorien sisällä.
Anna elämän yllättää ja muista, että sinä ihmisenä – olit sitten läheinen, sairastava tai muuten vierestä seuraava – olet tarpeeksi riittävä tälle elämälle, juuri sellaisena kuin olet.
Kaisa Lehtonen
Toiminnanohjaaja, Etelän-SYLI ry
