Tyhjyys ympärillä, tyhjä huone, hiljentynyt puhelin, nolla saapunutta viestiä. Ei ketään, jolle soittaa, ei ketään, jonka kanssa vaihtaa kulumisia. Ei ketään, jonka kanssa puida huolenaiheita ja löytää positiivisia pilkahduksia kaiken harmauden keskeltä. Vain ahdistava, raskas, kaiken peittävä yksinäisyyden viitta.
Yksinäisyys on hyvin subjektiivista, kuten tunteet ja kokemukset muutenkin. Yksinolo voi olla välillä todella tärkeääkin, jotta oppii kuuntelemaan itseään ja nauttimaan oman itsensä kanssa olemisesta. Yksinäisyys saattaa olla miellyttävää, jos se on toivottua yksinäisyyttä. Harva meistä kuitenkaan haluaa olla jatkuvasti yksin ja yksinäinen. Ei-toivottu yksinäisyys saa ihmisen tuntemaan itsensä kurjaksi ja turhaksi. Yksinäisyys myös ruokkii itseään, koska toiset hakeutuvat helpommin sen luokse, joka ei ole yksin. Yksinäisyys on leimaavaa, yksinäisen ajatellaan olevan jotenkin outo. Ja kukapa ei muuttuisi oudoksi, jopa ihmisaraksi, ilman seuraa. Ihminen on pohjimmiltaan yleensä aika sosiaalinen olento ja kaipaa ympärilleen kaltaisiaan.
Yksinäisyys on tuttu tunne lähes jokaisella syömishäiriötä sairastavalle. Jollakin sairastumisen taustalla on pitkään jatkunut tai erityisen vaikeaksi koettu yksinäisyys. Toinen taas eristäytyy vasta sairauden myötä. Joskus on vaikea sanoa kumpi on muna ja kumpi kana, niin kiinteästi yksinäisyys liittyy syömishäiriöön. Elämän rutistuessa ruokaan ja syömiseen liittyvien ajatusten kehäksi, kaloreiden laskemiseksi, liikuntamäärien miettimiseksi tai ahmintakohtausten pelkäämiseksi, katoaa tahto ja kyky sosiaaliseen kanssakäymiseen. Ystäviä ei halua tavata, koska heidän kanssaan pitäisi ehkä käydä kahvilla tai syömässä. Tai he näkisivät pahan olon ja saattaisivat esittää ikäviä kysymyksiä, eikä heille ehkä haluaisi valehdella kaiken olevan hyvin. Syömishäiriöön on helpompi uppoutua yksin.
Muistan sen tunteen, ettei kukaan ymmärrä minua eikä kukaan halua olla tekemisissä kanssani. En toki ulospäin näyttänyt yksinäiseltä. Olinhan töissä, tapasin jatkuvasti työkavereita ja asiakkaita. Juttelin, nauroin, hoidin tehtäväni mahdollisimman täydellisesti. Vapaa-aikananikin saatoin mennä ulos isossa porukassa, tanssia, nauraa, kertoa kaskuja. Mutta myös seurassa voi tuntea itsensä yksinäiseksi. Seurallisuus ja sosiaalisuus voi olla vain pintaa. Sisältä olin kylmä ja kova kuin kivi. Vain kasvoni nauroivat, eivät silmäni. Vain ääneni keskusteli, ei sydämeni. Yksin ollessani olisin halunnut vain itkeä, mutta en kyennyt siihenkään. Aikaisemmin minut oli jätetty yksin, nyt jättäydyin itse ulkopuolelle. Inhosin itseäni, en olisi halunnut olla missään tekemisissä itseni kanssa. Miksi siis joku muu olisi halunnut? Jokaisen lähentymisyrityksen kaikilta lähelläni tulkitsin velvollisuudentunnoksi ja torjuin sen siksi. Esitin, että halusin olla yksin, mutta oikeasti olin vain loputtoman yksinäinen enkä kestänyt omaa seuraani.
Myöhemmin olen huomannut, että yksinolokin voi tehdä onnelliseksi. On hienoa olla joskus aivan yksin ajatustensa kanssa. Kun oppii pitämään itsestään, voi välillä nauttia vain omasta seurastaan. Yksinäisyys on kuitenkin muuta kuin yksioloa. Ahdistavaa yksinäisyyttä ei kenenkään pitäisi joutua sietämään. Myös se jähmettynyt hymy naamallaan jatkuvasti pälpättävä suorittaja keskellämme voi olla sisimmissään kovin yksinäinen ja yrittää vain peittää sen kaiken tekemisensä alle. Silloin joku, joka nykäisee hihasta ja pyytää hetkeksi pysähtymään ja juttelemaan – tai vaikenemaan – ihan rauhassa, saattaa olla kullanarvoinen yksinäisyyden murtaja.
– Veera
Veera Lampi
Toiminnanohjaaja, Etelän-SYLI ry
