Fysioterapeutti, tanssi-liiketerapeutti sekä NLP Trainer ja coach Marita Kaijanen luennoi keskiviikkona 28.3. Kaapelitehtaalla aiheesta ”Syömishäiriöt ja traumat”. Maritan monipuolinen osaaminen terapeuttina kävi nopeasti ilmi, sillä hän kertoi mielenkiintoisia esimerkkejä siitä, kuinka eri tavoilla traumoja voi hoitaa. Itselleni jäi mieleen se, kuinka hänen urheilija-asiakkaansa oli alkanut oirehtia reagoimalla sykettä korkealle nostavissa liikkeissä ahdistumalla ja panikoitumalla, ja kuinka oireiden alta oli alkanut kuoriutua esiin lapsuuden trauma.

Traumojen esiin kuoriminen oli muutenkin mielestäni yksi luennon mielenkiintoisimmista aiheista: se, miten ihminen ei välttämättä edes tiedosta kantavansa traumaa, kunnes se esimerkiksi jonkin onnettomuuden seurauksena tulee esiin. Marita kertoi kuinka erään asiakkaan auto-onnettomuudessa tulleet fyysiset kivut eivät ottaneet helpottaakseen, kunnes hän pääsi käsiksi fyysisten vaivojen alta löytyviin henkisiin tiedostamattomiin kipuihin. Kehon kivuista puheen ollen trauma voi syntyä myös sitä kautta, että vaikkapa lapsuudessaan harrastaa urheilulajia, jossa valmentaja toistuvasti pakottaa mukautumaan tiettyyn keholliseen muottiin tai sietämään kipua. Tällöin kyseessä on kehityksellinen trauma. Sain tässä kohtaa minioivalluksen liittyen nuoruuden balettiharrastukseeni – kun kerran vuosia siedin ankaraa venäläistaustaista baletinopettajaa, joka ei pelännyt kurittaa kehojamme ja joka keppeineen pelotti meitä kaikkia, ei mikään ihme, että suhteeni kehooni on myöhemmin ollut hankala.

Mutta mitä oikeastaan tarkoittaa kehityksellinen trauma? Nimensä mukaisesti kyseessä on lapsuuden vuorovaikutuksellinen trauma, mikä voi liittyä esimerkiksi juuri harrastukseen, opettaja- tai kaverisuhteisiin tai tietysti omiin vanhempiin. Luennolla kävi kuitenkin monesti ilmi, että vaikka isä- ja äitisuhteiden ruotiminen tuntuu traumoja selvitellessä olevan kovaa huutoa, vika ei läheskään aina löydy sieltä. Jonkin asian tai tapahtuman mieltäminen traumaksi on myös aina yksilöllistä. Pikkusiskoni esimerkiksi on käynyt läpi hurjia asioita, joiden jälkeen hän on pystynyt jatkamaan elämäänsä ihailtavan reippaasti, kun taas minä olisin vastaavissa tilanteissa luultavasti tarvinnut pitkäkestoista terapiaa. Marita kommentoi tähän, että me olemme kaikki yksilöllisiä, eikä koskaan voi tietää, minkälainen tilanne kullekin toimii laukaisevana tekijänä.

Kehityksellinen trauma ilmenee kolmella tasolla, jotka ovat sensomotorinen, emotionaalinen ja kognitiivinen taso. Syömishäiriö ilmenee vahvasti kehollisella eli sensomotorisella tasolla, mutta toki yleensä kaikki tasot ovat mukana jollakin tapaa. Kun ihminen kokee jotakin traumaattista, hänen hermostollinen ja emotionaalinen systeeminsä virittyy, sillä automaattinen reaktio tilanteessa on etsiä apua, keinoa paeta tai mahdollisuutta taistella. Jos mikään näistä selviytymiskeinoista ei löydä tietä purkautua, tai jos apua ei tule, ihminen sulkeutuu suojautuakseen ylitsepääsemättömältä kivulta ja varastoi kivun sisäänsä. Sen takia keho voi esimerkiksi myöhemmällä iällä reagoida epätavallisin tavoin tilanteisiin, jotka muille ihmisille ovat neutraaleja.

Marita kertoi, että hoitaessaan ihmisiä, joilla on syömishäiriö, hän törmää usein siihen, ettei heitä välttämättä saa koskettaa lainkaan, sillä se voi triggeröidä niin vahvan tunnereaktion. Mielenkiintoisesti en itse muista tällaista omilta syömishäiriöajoiltani, mutta sen sijaan koin hieman samantyyppistä ahdistusta jo syömishäiriöstä toivuttuani, kun olin raskaan työn vuoksi burnoutin partaalla ja jatkuvasti ahdistunut sekä uupunut. Tällöin koin jopa ihmisten katseet lähes sietämättöminä, ja mieluiten olisin verhoutunut jätesäkkiin. Kyseessä ei ollut niinkään kehoon liittyvä ahdistus, vaan minuun kokonaisuutena. Koska koin elämisen niin raskaaksi, en halunnut, että ihmiset minua katsomalla vahvistivat olemassaoloani. Halusin vain olla näkymätön. Onneksi työsuhde päättyi ja minun elämäniloni palasi sen päättymisen myötä.

Traumaattisessa kokemuksessa meidän kokonaisuutemme myös jakautuu niin, että osa persoonaa jatkaa normaalia elämistä ja toinen persoonan osa jää kantamaan traumamuistoa. Nämä osat ovat jatkuvasti pienessä hinkkauksessa keskenään, ja traumamuistoa kantava osa saattaa yrittää löytää keinoja päästää tämä varastoitunut kipu ulos. Traumat eivät kuitenkaan välttämättä aktivoidu ikinä, ja mikäs siinä, jos se ei mitenkään vaikeuta elämää. Marita sanoi myös, että hoitaessaan asiakastaan hän ei lähde väkipakolla etsimään traumaa, sillä aina sellaista ei ole.

Traumamuisto voi aktivoitua monin eri tavoin, kuten taistelulla, pakenemisella, jähmettymisellä tai alistumisella. Syömishäiriössä voi ilmetä yhtä tai kaikkia reagointitapoja. Taistelumoodissa ihminen kokee vihaa, tuomitsemista, epäluottamusta ja itsetuhoisuutta. Jähmettyessään hänen syömishäiriöönsä liittyy kauhua ja foobisuutta esimerkiksi nähdyksi tulemisen suhteen, ja alistuessaan hän on depressiivinen, itseinhoinen ja passiivinen. Nämä siis aktivoituvat kun ihminen tarvitsee helpotusta emotionaaliseen ja fyysiseen kipuun.

Maritan mukaan syömishäiriö on useimmiten seuraus jostakin traumasta, joka syömishäiriöistä puhuttaessa on erittäin usein seksuaalinen kaltoinkohtelu tai hyväksikäyttö, mutta samalla syömishäiriö voi olla traumaattinen kokemus itsessään. Pohdiskelimme jonkin verran sitä, miksi syömishäiriön pohjalla olevaa traumaa voi joskus olla niin mahdoton löytää, ja esimerkiksi pari osallistujaa toi esiin sen, ettei pysty löytämään mitään syytä syömishäiriölleen. Niin minäkin ajattelin ennen, mutta menneisyyden palasia yhdistelemällä olen pikkuhiljaa saanut kasaan oikean kokemusten vyyhdin, jonka kaikki osat ovat osaltaan voineet vaikuttaa syömishäiriön syntyyn. Kyseessä ei ole mitkään selkeät traumaattiset tapahtumat, vaan arkielämän asiat, kuten kouluaikojen kiusaaminen. Aina syy ei kuitenkaan välttämättä selviä koskaan.

Traumasta toipuessa voi olla apua siitä, että tunnistaa, mitä löytyy addiktiivisen käytöksen taustalta. Mihin ihminen hakee apua reagoidessaan itsetuhoisilla tavoilla? Marita erotteli tästä prosessista kaksi vaihetta. Kun syntyy vaikea olo, ihminen reagoi addiktiivisella käytöksellä. Todellisuudessa sillä ei ole väliä, miten tämä käytös ilmenee, sillä helpotuksen tunne syntyy jo siitä, että mieli hakee vastausta ja ratkaisua vaikeaan oloon. Prosessi on kuitenkin niin nopea, että siirtyessään siihen käytökseen, josta ihminen kokee saavansa apua, kuten ahmimiseen, mieli yhdistää itse toiminnan siihen helpotuksen tunteeseen, joka siitä seuraa. Vaikka oikeasti mikä tahansa vapauttava toiminta kelpaisi huojennukseksi. Itseä vahingoittava toiminta siis lähtee tilanteista, joissa on vaikea tunne, johon ei saa apua.

Mistä sitten tietää olevansa vapautunut traumasta? Kun se ei enää vaivaa eikä kummittele eikä oireita ole. Olen tässä lähivuosina miettinyt, kaipaisivatko kokemukseni kiusattuna olemisesta käsittelyä, mutta luennolla tajusin, että luultavasti olen käsitellyt ne syömishäiriön kautta. Maritan mielestä yksin voi kuitenkin olla vaikeaa tehdä tätä työtä, sillä silloin ihminen usein lähtee ylianalyyttiselle linjalle rationalisoimaan kokemuksiaan, kun ammattilaisen kanssa hän sen sijaan pääsisi puhtaasti kokemaan sen, mikä on jäänyt kokematta tai mikä on jäänyt vaivaamaan. Traumassa voi nimittäin usein olla kyse siitä, että sen sijaan, että etsittäisi sitä, mikä traumaattinen asia tapahtui, pitäisi etsiä sitä, mikä jäi tapahtumatta. Mitä ihminen on jäänyt vailla? Millaista apua hän olisi halunnut, mutta ei saanut.

– Riina –

Tagged with →