Haluan olla paras mahdollinen mainos toipumiselle. Näin ajattelin tänään kotoa lähtiessäni, monia ideoita päässä, valmiina toteuttamaan niistä nyt elämässäni paljon enemmän kuin mihin olin koskaan pystynyt. Minä olen nyt toipuva ihminen. Olen ollut sitä jo kolme viikkoa. Sitä ennen olin sairas, paremmassa kunnossa, oireet välillä remissiossa, välillä kauhean kauhean kipeä…kaikenlaista mahtuu viimeiseen 22 vuoteen. Olen kertonut muille useasti olevani toipumassa ja uskonut siihen itsekin. Siksi, että ihminen, jolla ei ole kokemusta aidosta toipumisesta, ei voi tietää täysin, miltä se tuntuu. Toipuminen on kuin rakastuisi. Jos ei ole koskaan ollut rakastunut, ei voi täysin ymmärtää tunnetta. Muut voivat kuvailla sitä parhaansa mukaan, mutta sanoilla ei voi koskaan tavoittaa tunnetta täydellisesti.

Minä en ole viimeisen aika monen vuoden aikana ajatellut, että minäkin voisin näin rakastua. Olen auttanut muita toipumaan, uskonut vahvasti, että siihen on muilla mahdollisuus, mutta minua varten se ei ole ollut. Olen ajatellut, että tarvitsen syömisellä oireilua muiden pahoinvointieni ja ahdistusteni hallitsemiseen. Syömishäiriön oireet ovat nivoutuneet osaksi minua ja olen ollut vakuuttunut niiden ehdottomasta tarpeellisuudesta. Olen vetänyt vertaisryhmiä ja ajatellut: minun täytyy vetää ryhmää, sillä muuten en pääsisi osallistumaan. Todennut tämän faktana, joka vain on. Samoin kuin 14-vuotiaana totesin, että se Pihla nyt vain kaatuilee joskus pöydänkulmiin heikotuksestaan. Sellaista se on, minun elämäni. Ei tarvetta haastaa asiaintilaa, syömishäiriö ei sellaista ole sallinut.

Minulla on ollut paha olo niin kauan kuin muistan. En muista kauhean paljon, menneessä on paljon sumua. Olen tottunut siihen, että jokainen päivä on kamppailua väsymyksen, aivosumun, paniikin ja ahdistuksen kanssa. Minä olen yrittänyt kaikkeni parantaa oloani kaikilla muilla tavoin paitsi tarttumalla syömiskäyttäytymiseeni. Arvatkaa, miten hyvin olen onnistunut.

Jossain vaiheessa olen menettänyt järkeni syömishäiriölle. Se tapahtui minulle teini-iässä, jonkin verran onnistuin saamaan siitä takaisin, mutta viimeiset 4-5 vuotta olen elänyt hulluuden vallassa. Syömishäiriöhoidon julkkis Aila Rissanen kuvaa taannoisessa Akuutti -ohjelmassa sitä, kuinka syömishäiriö ‘kaappaa aivot’. Tunnen vahvasti, että minulle kävi näin. En ole ollut oma itseni kuin silloin, kun syöminen on suotuisissa olosuhteissa onnistunut jonkin aikaa normaalisti ja hälytystila, jossa olen jatkuvasti elänyt, on hetkeksi lakannut.

Olen kuitenkin, lähes viime aikoihin asti, näyttänyt vakuuttavasti siltä, että minulla on kaikki muumit laaksossa. Osaan puhua sivistyssanoilla ja teeskennellä tervettä, sekä toimia tehokkaasti töissä ja harrastuksissa. Hirveän moni ihminen, joka minua ei syvällisesti tunne, ei varmasti arvaisi, miten kauheaa elämää elin pääni sisällä kauhean kauan.

Nykyään minua itkettää usein; useimmiten sen takia, miten ihanaa on kun elämä ei enää ole jatkuvaa pahaa oloa. En usko jumaluuksiin, mutta jollekin taholle tekisi mieli olla kiitollinen. Joskus kuitenkin suruttaa toisesta syystä. Kun on kerran kokeillut hyvää oloa ja mieltä, jonka täytteenä eivät enää ole vain häiriöajatukset, haluaa sitä koko ajan lisää. Minulla on kauhea halu toipua ja jatkaa hyvästä olosta nauttimista. Samalla olen tajunnut, miten hirveää syömishäiriöisen elämä voi olla. Olen surullinen menetettyjen vuosien puolesta ja niiden muiden puolesta, jotka kokevat samaa pahaa oloa oman sairautensa aikana. Me emme valitse sairautta eikä se ole meidän vikamme. Me tarvitsemme apua ja huomiota, tukea ja uskoa siihen, että voimme toipua.

Nyt kun olen päässyt myrskystä tyynen puolelle, haluan tehdä kaikkeni sen hyväksi, että hoitotahot, perheenjäsenet ja ystävät ymmärtäisivät enemmän sitä sotaa, jota ihmisten päiden sisällä käydään. Syömisellä oireilu ja mahdolliset ulkonäön muutokset ovat vain osa sitä, vaikkakin se näkyvin. Tahdon kertoa tästä kaikille ja tärkeimpänä, tahdon tulla niin hyväksi mainokseksi toipumiselle kuin vain voin, jotta joku, jonka pikkuvarvas jo vähän kokeilee veden lämpöä, uskaltaisi luottaa, ja hypätä elämään.

Tiedän nyt, että minä tulen toipumaan. Olen aivan vaiheessa, mutta se tapahtuu. Olen maistanut elämää ilman syömishäiriötä enkä tahdo enää koskaan sinne takaisin. Tahdon tehdä kaikkea mitä ehdin, kokeilla ihan mitä vaan. Tuntuu, että koko maailma on auki ja se on värejä täynnä.

-Pihla