Menneitä vuosia ei koskaan saa takaisin, eikä niin ole tarkoitettukaan. Mutta jos minulla olisi mahdollisuus, elää edes yksi päivä nuoruudestani uudelleen. Sanoisin silloin ääneen, ehkä jopa huutaisin koko maailmalle, kuinka paljon yksinäisyys ja joukon ulkopuolelle sulkeminen sattuu. Sillä nuorena en tajunnut, että ihmisyyteen liittyy muutamia niin kovin olennaisia asioita: tarve tuntea itsensä hyväksytyksi sekä pelko torjutuksi tulemisesta.

Kun nöyryytetyksi ja torjutuksi tuleminen ei ollutkaan enää pelkkä pelko, vaan se tunne oli totta. Se oli jokainen ilta ja jokainen hetki ikäistensä seurassa. Se oli tila, missä yritti katsoa toisia silmiin, mutta kukaan ei katsonut takaisin. Yritti varovasti sanoa ”moi”, mutta kukaan ei vastannut. Yritti pysyä porukassa, mutta kaikki juoksivat pakoon ja nauroivat. Kun yritti hymyillä, mutta ei löytänyt enää yhtäkään syytä siihen.

Ulkopuolella oli aikaa aistia ja tulkita. Miettiä miksi juuri minä olen täällä? Mikä erottaa minua ja heitä? Miten minun pitäisi olla erilainen, että pääsisin muiden joukkoon? Aloin muodostaa omassa mielessäni silloin niin loogiselta kuulostavia vastauksia. Koska olen huonompi. Olen lihavampi. Olen likaisempi. Vuosien aikana vastaukset vahvistuivat mielessäni ja aloin hävetä jokaista kohtaa ja liikettä kehossani.

Keräsin kaiken surun ja vihan sisääni, mutta en koskaan löytänyt rohkeutta purkaa pahaa oloa sanoiksi ääneen. Siinä tilanteessa tapa käsitellä omaa huonommuuden tunnetta ja häpeää oli kääntää kaikki itseänsä kohti. Vetäytyä ja rangaista kehoa. Kokeilla kuinka pitkälle voi liikkua, kuinka kauan olla syömättä? ”Onnistumisen” tunteita, eteenpäin puskemista, euforiaksi muuttunutta nälkää, ehdottomuutta ja kärsimyksestä nauttimista. Pakomatkoilla ahdistuksesta kuuntelin Apulannan Ilona -kappaleen sanoja: ”…ei oo järkee jatkaa elämää…” Olin valmis häviämään tästä maailmasta.

En tiedä oliko onni vai onnettomuus, että päättäväisyys yrittää mahtua porukkaan ja kunnianhimo koetella kehon rajoja tarkoitti sairastumista syömishäiriöön. Se oli jotain konkreettista ja näkyvää. Oma, vielä itsellekin monilta osin tuntematon salaisuus ja ainoalta tuntuva selviytymiskeino oli paljastunut. Aloin saada apua. Elämä ei ihan oikeasti ollut kutsunut minua tällaiseen. Sittenkään.

Toipuminen tapahtui piinallisen hitaasti, mutta se tapahtui. Se tapahtui sairaalan seinien sisällä, terapeutin nojatuolissa, vasemmalla kädellä maalaten, kotona keittiön pöydän ääressä ja jokaisessa pienessä muutoksessa. Se tapahtui kohtaamisissa, katseissa ja ennen kaikkea omassa mielessä. Irtipäästäminen oli luottamista, itsensä uudelleen rakentamista. Häpeästä riisuutumista ja hyväksymistä.

Huolimatta siitä, ettei menneisyyttä voi enää muuttaa, aina on mahdollisuus vaikuttaa tulevaan. Viime vuonna tein merkityksellisen oppimisretken yhä syvemmälle itseeni arvopohjaisessa johtajuuskoulutuksessa. Turvallisessa ympäristössä, erilaisuutta kunnioittavassa ilmapiirissä ja osana ryhmää, ikäisteni seurassa. Arvoja mittaavassa testissä yli sadasta eri vaihtoehdosta oman arvokarttani kärkeen nousivat: jäsen, ystävällisyys ja myötätunto. Menneisyys ei ole voinut olla vaikuttamatta siihen millaisia arvoja tänään pidän tärkeinä. Ne asiat, jotka ovat joskus satuttaneet lujaa, ovat nyt voimana sisimmässä. Haluan omalta osaltani tehdä parhaani ja pitää huolen, ettei kukaan toinen joutuisi kulkemaan yhtä pitkää matkaa ulkopuolisuuden kokemuksesta oman itsensä hyväksymiseen. Minulla ei ole tarvetta kääntää kenellekään selkää.

-Kristiina