Tiistaina 29.3 pidettiin yhdistyksen tiloissa keskusteluilta, jonka aihe keskittyi liikunnan ympärille. Ihastuttava liikuntalääkäri Pippa Laukka oli alustamassa keskustelua pakkoliikunta-aiheeseen keskittyvällä informatiivisella osuudella, jonka jälkeisen kyselyosuuden jälkeen jatkoivat läsnäolijat keskenään enemmän syömishäiriö & liikunta suuntautuneella keskustelulla. Läsnä keskustelemassa ja kuuntelemassa oli sekä syömishäiriötä sairastavia ja toipuvia, jo toipuneita, läheisiä, omaa suhdetta liikuntaan pohdiskelevia, terveysalan ammattilaisia ja yhdistyksen vapaaehtoisia sekä yhdistyksen hallituksen jäseniä.
Muutamat tärpit jäivät erityisesti mieleen Pipan alustuksesta sillä ajatuksella, että näistä aiheista tulisi olla lisäinformaatiota sekä -huomiota ja keskustelua mediassa, somessa ja kaikessa keskustelussa, joka tällä hetkellä liikunnan saralla pyörii.
Tämän hetken yleinen, runsas ja vähintäänkin hämmentävä kuva liikunnasta ja liikkumisesta pyörii pitkälti kilpailunomaisen, tavoitteellisen, suorituskeskeisen, fitness-urheilun, kehonmuokkauksen ja kurinomaisen liikkumisen ympärillä, joka muokkaa kuvaa terveellisestä ja yhä terveempään tilaan pyrkivästä liikkumisesta. Yhdistyksen edustaman syömishäiriömaailman kautta katseltuna huomaa, miten raja terveen ja sairaan suhtautumisen sekä käyttäytymisen välillä liikunnan saralla on hyvin hienovarainen.
Keskusteluillassa esiin tullut termi “naisurheilijan triad” (female athlete triad, oireyhtymä, energiavaje) on valitettavasti tämän hetken liikuntamaailmaa ja sen osa-alueita melko hyvin kuvaava ja koostava. Termi kuvaa sitä, että liikkujan (nais- tai mieshenkilö termistä huolimatta) ei tarvitse kärsiä suoranaisesti syömishäiriön diagnostisista oireista (kuten psyykkisistä oireista masennus, ahdistus, kiukkuisuus jne.) tai sairastaa mitään syömishäiriön muotoa, mutta liikuntakäyttäytyminen sekä -ajattelu voivat olla lähes sairaalloisia; kaukana siitä terveestä ja terveyttä tavoittelevasta liikunnasta, joka on liikunnan perimmäinen tarkoitus. Oireyhtymän selviä oireita ovat syömisen tietoinen tai tiedostamaton rajoittaminen (kuinka monta kertaa kuuleekaan ns.“meal preppauksen” olevan useilla henkilöillä normaali ruokailukäytäntö arjessa tai eri ruoka-aineiden rajoittaminen tai poistaminen ruokavaliosta?), kova harjoittelu, psyykkinen stressi jne. Sekä naisilla että miehillä jo astetta vakavampia oireita ovat hormonitoiminnan häiriöt, muutokset luustossa sekä painon putoaminen.
Kysymyksiä keskusteluillassa heräsikin miksei termiä ja tätä asiaa tuoda julkisessa keskustelussa enemmän esille, sillä se kuvastaa melko osuvasti tämänhetkistä liikuntamaailmaa. Ns. harrastelijaliikkujiksi itsensä määrittelevät eivät pysty tunnistamaan eivätkä tunnustamaan oman liikuntakäyttäytymisen mahdollista haitallisuutta helposti, sillä vaativa ja suorituskeskeinen liikuntamaailma on ollut normi jo kauan. Kun tähän lisätään henkilöt, jotka eivät harrasta nykymaailmassa normaaliksi määritettyä liikuntaa “high intensity” – mentaliteetilla, vaan käyttävät energiansa ja ajatuksensa esim. perheeseen, työhön, kodin, pihan ja eläinten hoitamiseen, on syyllistäminen ja huonommuuden tunne taattu, vaikka henkilöt kokisivatkin olevansa fyysisesti terveitä ja onnellisia elämässään sekä tavoitteellisia muilla elämän osa-alueilla, kuin liikkumisen saralla.
Keskustelua illan aikana muodostui myös keinoista tarkastella ja arvioida omaa suhdetta liikkumiseen sekä puuttumisesta toisen henkilön haitalliseen tai sairaalloiseen liikkumiskäyttäytymiseen ja -ajatteluun. Pipan mukaan omaa liikuntakäyttäytymistä voi parhaiten arvioida kysymällä itseltään “Miksi liikun, kuka olen, mihin olen menossa, kuka kontrolloi?”. Yleisesti käytetty arviointitapa liikuntasuhteen terveellisyydestä on ollut arvioida liikunnan tuomaa nautintoa kysymällä itseltään “Tuoko liikunta minulle nautintoa?”. Keskustelun pohjalta totesivat läsnäolijat tämän olevan helposti varsin väärentävä kysymys ja muuttavan nautinnon tai mielihyvän tunteen liikkujan mielessä. Jos liikuntasuhde on sairaalloinen ja muodostunut pakonomaiseksi, muuttuu liikkuja mielessä todellinen tunne kontrollista ja hallinnasta, ahdistuksen siirrosta hetkellisesti liikunnan avulla nautinnon tai mielihyvän tunteeksi. Jos liikuntasuoritus ja tuttu liikuntapaikka muuttuvat vain keinoiksi ja väyliksi siirtää muuten päällä olevaa ahdistusta, masennusta tai mielipahaa, syntyy hetkellisesti vääristynyt kuva liikunnan tuomasta nautinnon tunteesta. Liikunnan ja liikkumisen tulisi ensisijaisesti tuoda liikkujalle nautintoa ja terveyttä, mutta lääkkeenä ahdistukseen ja keinona kontrollin tunteen saavuttamiseen se voi olla vain väliaikainen keino eikä kannattele pitkälle. Pahimmillaan liikunta ainoana lääkkeenä tuo mukanaan lisää psyykkistä ja fyysistä haittaa.
Kolmas asia, josta Pippa illan aikana puhui, oli suhde ruuan ja liikunnan välillä. Perusteisiin palaaminen ts. liikuntamaailman muistutus siitä, että ruoka ei ole ansio eikä suhteessa liikkumiseen, olisi erittäin tarpeellinen, joskin varmasti haastava asia. Illan keskustelussa käytiin läpi myös median ja bisnesnäkökulman merkitystä liikuntamaailmassa sekä kuinka syömishäiriöistä toipuvat, sairastavat ja heidän läheisensä havaitsevat yleisen liikuntakeskustelun vaikuttavan vahvasti syömishäiriöiden parissa ja ehdottomasti vaikeuttavan terveen ja sairaan välisen rajan tunnistamista.
Liikuntaillan päätteeksi sain ainakin itse yhdistyksen hallituksen jäsenenä varmistuksen siitä, että toimintamme laajentaminen liikunta-aiheen ympärille vertaistuen muodossa sekä informaation avulla ovat olleet oikeita ja tarpeellisia uudistuksia. Tältä osin toivonkin uuden, jo pari kertaa kokoontuneen Treenaajien teetuokion vetävän jatkossakin lisää henkilöitä, jotka pohtivat omaa suhdetta liikkumiseen ja ovat ehkä havainneet itsessään “Triadin” kaltaisia oireita tai ovat toipumassa syömishäiriöstä.
– Etelän-SYLIn vapaaehtoinen-
