Kuuntelin tänään erästä radiokanavaa. Juontajat puhuivat ihaillen norjalaisesta äidistä, joka neljä päivää synnytyksen jälkeen oli esitellyt kuvia litteääkin litteämmästä vatsastaan. Juontajista oli ”aikamoinen saavutus” että pystyy näin pian synnytyksen jälkeen näyttämään tältä. Paikallinen lääkäri oli todennut suunnilleen, että kaikkia ei vaan ole siunattu litteällä vatsalla, että ihmiset ovat erilaisia.
Sinä, vatsani, et ollut litteä neljä päivää synnytyksen jälkeen. En oikein ymmärrä, miksi niin olisi pitänyt ollakaan? Miksi pitäisi peitellä sitä, että olit suojannut kehittyvää lasta yhdeksän kuukauden ajan? Et ole litteä vieläkään, vaikka viimeisimmästä synnytyksestä on jo vuosia. Mutta iloitsen siitä, että hengitykseni kulkee alas asti, että nouset ja lasket hengityksen tahtiin. Sillä kun oppii jännittämään vatsalihaksia joka tilanteessa, että vatsa näyttäisi mahdollisimman litteältä, jää hengityskin helposti vaillinaiseksi. Ja se taas ei tee hyvää vaan vaikuttaa elimistön toimintaan monellakin tavalla.
Toiset ovat sitä mieltä, että sinun, vatsani, ei kuuluisi olla ihan litteä vaan hiukan pömppö. Sitä pidetään seksikkäänä. Mikä sitten mahtaakaan olla sopivasti pömppö, missä vaiheessa pyöreys menee liiallisuuksiin. Kuka sen määrittää ja millä oikeudella?
Aiemmin mainitsemassani radio-ohjelmassa juontajat olivat ärsyyntyneitä siitä, että kyseisten kuvien ottajaa kritisoitiin muiden äitien toimesta. Syynä saattoi olla se, että äidit kokivat saavansa paineita. Tämä oli juontajien mielestä yksi huonoimmista syistä kritisoida ketään. Perusteluna oli se, että jos tähän lähtee, voi elää elämänsä ottaen paineita kaikesta, sillä aina löytyy joku rikkaampi, onnellisempi tai laihempi. Että vain itsestään epävarmat ihmiset hermostuvat tällaisesta. (Kuinka ollakaan, taas kerran nuo mainitut adjektiivit löytyvät samasta rimpsusta. On jo uuden tekstin aika, jos lähdetään puhumaan siitä, tuoko laihuus onnellisuutta.) Tässä kohtaa mielestäni kuitenkin juontajat nostivat itsensä jalustalle sillä he eivät selkeästikään kuulu noihin huonolla itsetunnolla varustettuihin, itseään toisiin vertaileviin ihmisiin.
Rakas vatsani. On ollut aika, jolloin olen toivonut sinun olevan litteämpi ja lihaksikkaampi. En tiedä, oliko itsetuntoni silloin heikompi tai olinko huonompi ihminen, kun annoin kauneusihanteiden vaikuttaa itseeni. En usko. Uskon, että ihmiselle on luonteenomaista vertailla itseään muihin ja pyrkiä kuulumaan ryhmään.
Enää en kuitenkaan pyri muuttamaan sinua muuksi kuin mitä olet. Olen myös onnekseni huomannut, että en ole yksin mielipiteideni kanssa. Yhä useampi haluaa, että eletty elämä saa näkyä vartalossa ja jokainen saa olla ylpeä itsestään juuri sellaisena kuin on. Tarkoittaapa tämä sitten raskausarpia, ryppyjä, ohuita hiuksia tai littanaa takamusta. Uskon, että armollisuus itseä kohtaan on avain onnellisempaan elämään, ei se viimeiseen asti trimmattu vatsa tai sopivasti pyöreä peppu.
Terveisin,
Kaisu
