Viikonloppuna vietimme lapsen syntymäpäiväjuhlia. Katsellessani vierasjoukon iloisia kasvoja ja kuunnellessani puheensorinaa minut valtasi mieletön kiitollisuuden ja onnen tunne: kaikki nämä läheiset ihmiset ovat tulleet paikalle juhlistamaan perheen tärkeää päivää, kaikki he kuuluvat meidän perheemme turvaverkostoon.
Toisin kuin lapseni, en ole universumin sosiaalisin ihminen. Tarvitsen latautuakseni omaa aikaa ja saatan viettää tunteja yksin pohtien maailman menoa. Kuitenkin minäkin tarvitsen sosiaalista kanssakäymistä, tarvitsen tiedon siitä, että kuulun turvalliseen ryhmään, jossa saan olla sellainen kuin olen, hyvine ja joskus lähes sietämättömine piirteineni.
Vertaisryhmää ei voi verrata perheen tai ystävien merkitykseen, mutta samoja ominaisuuksia niillä on. Vertaisryhmään kukin saa tulla omana itsenään ja pelkäämättä tuomituksi tulemista. Ryhmään saa kantaa onnistumisensa, mutta myös mustat päivänsä. Ryhmä on turvallinen paikka, jossa ei tarvitse miettiä millaisen vaikutelman itsestään antaa.
Vaikka jokainen sairastunut on yksilö ja jokaisen polku on omanlaisensa, kaikilla on jokin yhteinen, sanaton ymmärrys siitä, mitä sairastuminen voi merkitä. Vieraidenkin ihmisten keskellä voi joskus olla turvallista hengähtää hetki.
– Iina, Etelän-SYLIn vertaisryhmän ohjaaja
