Kun aloitin loppukesällä työt viiden viikon loman jälkeen, muistan ihmetelleeni ihmisiä, jotka aamuisin täyttävät julkiset kulkuvälineet harmaan ja apean näköisinä. Miten töihin lähtö voi tuntua noin kurjalta? Onko yhteiskunnassa, tavassamme olla työpaikoilla ja suhtautumisessamme työhön jotain pahasti vialla? Tyytyväisenä istuin itse odotellen innolla alkavaa työpäivää, motivoivia tehtäviä, tapaamisia ihmisten kanssa.
Tällä viikolla palasin vajaan viikon syyslomalta. Olin lomalla rentoutunut, päässyt tapaamaan läheisiä ihmisiä, viettänyt kiireetöntä aikaa perheen kanssa, samoillut luonnossa. Mutta yllättäen en palannutkaan töihin virkeänä ja intoa puhkuen. Sen sijaan tuntui, kuin pieni lepo kiireisen syksyn keskellä olisi saanut aivoni ja elimistöni off-tilaan. Lakko. Lisää tätä. Talviunta, myöhäisiä herätyksiä, KIIREETTÖMYYTTÄ!!
Aloin pohtia asiaa tosissaan, mistä tässä on nyt kyse? Minulla on ihana työnantaja, joka ei ahdistele, vaan antaa työrauhan. Syksyn kiireet ovat johtuneet pitkälti siitä, että olen itse vapaaehtoisesti kahminut kaikenlaista, koska nautin työstäni niin paljon. Mikä saa palkitsevan, mukavan asian muuttumaan raskaaksi? Mikä saa murherypyn otsalle ja painaa suupielet alaspäin?
Luin hiljattain tutkimuksesta, jossa väitettiin, että iso osa stressistä on tavallaan itse aiheutettua, lähtee omasta suhtautumisesta. Ajatus ei tunnu ensi kuulemalta reilulta, mutta taitaa tässä joltain osin olla perää. Joku syyhän siihen on, että yhtenä päivänä jotkut asiat tuntuvat ylitsepääsemättömiltä, toisena päivänä taas – vaikka tilanne ei olisi muuttunut yhtään miksikään – kaikki on täysin hallittavissa, eikä mikään kaadu päälle.
Meidän ryhmissä on puhuttu siitä, että kun on oikein kurja ja ahdistunut olo, asenteen muuttaminen positiiviseksi on äärimmäisen vaikeaa. Ulkopuolisten piristysyritykset saavat korkeintaan ärsyyntymään. ”Työnnä positiivinen ajattelu hanuriisi, kierrän kriisiryhmänne kaukaa. Älä tyrkytä minulle terapiaa, kaada lisää paskaa mun niskaan”, laulaa Ismo Alanko.
Aikuisena on aika mahdotonta vaan käpertyä vällyjen alle, kun väsyttää tai jättää menemättä töihin, jos on pakko. Mutta entä jos vaan toteaa asiat, niin kuin ne ovat? Tänään on huono päivä. Tänään ottaa päähän ja ehkä vielä huomennakin. Mutta, mitä suurimmalla todennäköisyydellä, ketutus menee ohi. Jokaisella on oikeus joskus olla väsynyt, kyllästynyt ja ahdistunutkin. Ja sellaisina päivinä, jos vaan mahdollista, on ehkä jossain kohtaa hyvä antaa itselleen lupa murjottaa. Ottaa vähän iisimmin ja tehdä vähän vähemmän. Jos yrittää väen vängällä olla iloinen ja tehokas, voi haluamattaan kaataa pahan olon toisen niskaan, olemalla ilkeä rivien välistä tai loukkaantumalla olemattomista. Eikä siitä kannata tuntea syyllisyyttä, vaikka juuri tässä hetkessä ei löytäisi mitään akuuttia syytäkään omaan murheellisuuteen. ”Ole iloinen, kun sulla on asiat niin hyvin!” on tokaisu, joka oikein huutaa syyllisyyden tunnetta tulemaan esiin, huonoa omaatuntoa, että kehtaa murjottaa, vaikka jollain ihmisellä asiat voivat olla paljon huonommin. Mutta mitä jos joku sanoisikin: ”Murjota vaan, kaikilla on joskus huono päivä” Tai sitten voisi murjottaa ja märistä yhdessä, jos jollain toisellakin sattuu olemaan ”sellainen olo”.
Mutta, jos jotain positiivista haetaan siitä, että mieli välillä on maassa… Kun on muutaman päivän taistellut alakuloa vastaan ja rypenyt tummissa vesissä, kuinka ihanalta tuntuukaan, kun sitten yhtenä päivänä aurinko alkaa pilkottaa ja tuntuu, että saa hyvän mielen ihan jokaisesta arkisestakin asiasta. Osaa iloita kaikesta, mitä on, ja rakkaus läheisiä kohtaan täyttää joka solun. Ja SITÄ kannattaa odottaa!
Kaunista viikonloppua toivotellen,
– Kaisu
