Länsiväylän varrelta Lauttasaareen. Väsynein silmin katselen bussin ikkunasta. Meri on kaunis. Loppukesän aamuaurinko ei ole enää varovaisen kirkas; se paistaa korkealta. Korvissa soi kappale, joka vie toiseen hetkeen. Jonnekin, missä suru on läsnä. Tai ilo. Onni. En tiedä mikä, mutta vatsassa muljahtaa, kyynel vierähtää. Pelästyn sen huomatessani ja nostan aurinkolasit silmille, ikään kuin vastapäätä istuva herra ei olisi kerinnyt huomaamaan tunnepurkaustani.
Kerta toisen jälkeen huomaan liikuttuvani yllättäen. Vaikutun tapahtumista, asioista, ihmisistä ja heidän ajatuksistaan. Elämä koskettaa, päästä varpaisiin ja vatsanpohjaan asti. Ikään kuin eläisin tunnetasolla tuplasti, aistien elämää erityisen syvästi, erityisherkästi.
Elaine Aron (2013) kuvaa teoksessaan Erityisherkkä ihminen (The highly sensitive person) erityisen herkkiä ihmisiä kirjainyhdistelmällä EVÄS (Emotionaalinen reaktiokyky & Empaattisuus, Vivahteiden vaistoaminen, Ärsykkeiden liiallisuus, Syvällinen käsittely). Termi erityisherkkä on auennut minulle vasta viime vuosina, ja selittämättä Aronin ajatusta tässä kohdin sen enempää totean vain tunnistavani pitkälti itseni kyseisestä määritelmästä.
Herkkä mieleni on myös pohdiskeleva mieli. Yöunet vaihtuvat monesti arkipäivän analyyseihin tai olemisen suurempiin kysymyksiin. Toteamukset eivät riitä, haluan ymmärtää miksi. Analyyttinen mieli ei tyydy tarkastelemaan elämää vain pinnalta. Se etsii asioiden syvempiä merkityksiä, elämisen logiikan avaamista, itsestäänselvyyksien kyseenalaistamista.
Herkkyys on kenties kauneinta mitä ihminen voi itsessään kantaa. Herkkä ihminen aistii elämää, tulkitsee tunteita, myötäelämää ja samaistuu. Herkkä ihminen löytää kauneutta kuralätäköstä tai pyyhkii kyyneleen valonsäteen rikkoessa loppusyksyisen hämärän huoneen.
Erityisen herkästi olen aina tarkastellut itseäni suhteessa muihin. Ihmisten tarkoitusperien pohtiminen on kestosuosikki; miksi hän oli mukava minulle? Johtuiko se kohteliaisuudesta vai halusiko hän minulta jotakin? Vaikka nykyään olen jo parempi uskomaan ihmisten vilpittömyyteen huomaan välillä edelleenkin miettiväni monimutkaisia selitysmalleja toisen käyttäytymiselle sen sijaan, että toteaisin: kenties hän oli minulle mukava siitä yksinkertaisesta syystä että hän hän piti minusta tai ajatuksistani.
Sen lisäksi, että herkkyys on positiivinen asia on se myös painolasti, joka altistaa itsetunto-ongelmille. Kun ihminen ylitulkitsee muiden sanoja, katseita ja eleitä, vertaa itseään jatkuvasti muihin, aliarvioi omia onnistumisiaan ja yliarvioi epäonnistumisiaan, pyrkii olemaan kaikille kaikkea ja aina, on maaperä otollinen riittämättömyyden tunteiden syntymiselle. Omaa arvoaan vähättelevä ihminen myös altistaa itsensä vääränlaiselle kohtelulle. Ei liene siis yllätys, että moni syömishäiriötä sairastava kokee olevansa aivan erityisen herkkä.
Uskon, että herkkyydessäkin voi kehittyä, että sen voi oppia valjastamaan oikealla tavalla voimavaraksi. Kun ennen imin sienen lailla itseeni kaiken ulkoa tulevan ja koitin kaiken sen kaaoksen keskellä määritellä itseäni ja tarpeitani, kuljen nykyään minä edellä läpi informaatioähkyn ja meille tarjoiltavien ihanteiden. Itsekriittisyyden sijaan tarkastelenkin tätä tarjontaa arvioiden ja poimin joukosta itselleni, omiin arvoihini ja tarpeisiini sopivat elämisen eväät.
Mitä elämältä tahdon? on kysymys, mitä olen muutaman viimeisen vuoden aikana makustellut moneen otteeseen. En tiedä mitä tai missä, mutta tiedän miten. Niin kauan, kun elän syvästi tuntien ja herkästi tämän maailman kohdaten, olen aidosti hetkissä kiinni – mitä ikinä teenkään, missä teenkään.
Surussa sumussa, siivellä illan, puuskissa mustan tuulen.
Hetkien virrassa, elämän kylmyydessä kiinni.
Niin aamu on lämmin ja kaunis.
(7.1.2014)
Kaisa Lehtonen
Toiminnanohjaaja, Etelän-SYLI ry
