Uskon, että jokainen tuntee oman syömishäiriönsä parhaiten itse. Jokaisella on oma kertomuksensa siitä, mitä ajatuksia, tunteita ja toimintoja sairauteen liittyy. Näin olen pitkään ajatellut.
Olen myös pitkään ajatellut, että toipumisen keskiössä olen minä. Se, mitä teen, mitä ajattelen ja mitä tunnen. Toipuminen on minun oma matkani, mutta olen pitänyt sitä myös omana suorituksenani.
Haasteena, jonka kanssa minä painin ja jonka suhteen minä epäonnistun tai onnistun, päivästä toiseen, päivästä riippuen.
Olen ajatellut, että minun pitää pärjätä, olla kova ja väistää syrjään muiden tarpeiden ja toiveiden edessä.
Vasta viime vuosina olen kiinnittänyt toipumisen suhteen huomiota ympäristööni ja ihmisiin, joita ympärilläni on.
Olen suunnannut huomiota siihen, miten asetun sosiaalisiin tilanteisiin ja minkä roolin niissä otan – sekä syömishäiriöstä toipuvana ihmisenä että omana itsenäni.
Syömishäiriö – manipuloiva ”ystävä”
Jos ajattelen omaa syömishäiriötäni, niin en ole tainnut olla yksin sen jälkeen kun sairastuin. Minkälainen toveri syömishäiriöni on minulle? Aina saatavilla, läsnä niin surullisina kuin iloisinakin hetkinä.
Joskus en tarvitse enkä halua ketään muuta, mutta pidemmän päälle useimmiten on kyse siitä, että syömishäiriö ei jätä rauhaan, vaikka haluaisinkin.
Ystävänä syömishäiriö on manipuloiva; se puhuu pahaa muista ja varoittelee siitä, että muut tulevat pettämään minut ja satuttamaan minua jotenkin.
Se on mustasukkainen, kun haluan olla yksin tai jonkun toisen seurassa. Se haluaa kuulla ensimmäisenä, mistä haaveilen ja mitä pelkään.
Se haluaa viimeisenä päivän päätteeksi määritellä sen, oliko päivä hyvä vai huono.
Ystävänä syömishäiriö on manipuloiva; se puhuu pahaa muista ja varoittelee siitä, että muut tulevat pettämään minut ja satuttamaan minua jotenkin.
Se sanoo, että olen huono ja minun pitäisi hävetä sitä, kuka olen. Kun se on saanut minut surulliseksi ja uskomaan, että ”tosiaan, en pärjääkään, olen huono ja minun kuuluu olla yksin”, se tulee ja lohduttaa kuiskaten: “Minä olen tässä.”
Se välittää ehdollisesti: se kehuu, jos toimin sen sääntöjen mukaan, ja rankaisee, jos en tottele.
Syömishäiriö ja turvaton kiintymyssuhde
Syömishäiriö tuli elämääni täyttämään jotakin tarvetta. Sosiaalisessa mielessä se tuli suojaamaan minua turvattomuudelta ja ahdistukselta – tunteilta, jotka ovat luonnollisia ja kuuluvat ihmiselämään.
Olen tuntenut näitä tunteita erityisen voimakkaasti ruokailuun ja syömiseen liittyen sairastumisen jälkeen.
Voivatko syömishäiriöni juuret ulottua kuitenkin jopa kiintymyssuhteeseen asti?
Turvattomassa kiintymyssuhteessa kasvanut ihminen voi sosiaalisissa tilanteissa esimerkiksi vältellä konflikteja ja olla jatkuvasti varuillaan sekä kontrolloida tunteitaan ja vetäytyä.
Itsensä ja tarpeensa on helpompi hiljentää kuin pelätä torjutuksi tulemista ja sosiaalisia ristiriitoja.
On ollut helpompaa olla pyytämättä apua kuin näyttää oma ahdistus, omat pelot ja omat tarpeet.
Voi olla, että hermostooni ja muistiini on jäänyt kokemus turvattomuudesta ja vaille jäämisestä.
Syömishäiriön kanssa olen saanut turvaa oman kehoni, syömisen ja ruokailun kontrolloimisesta. Asioista, joita voin ennakoida, hallita ja määrätä, toisin kuin toiset ihmiset ja heidän tunteensa.
On ollut helpompaa olla pyytämättä apua kuin näyttää oma ahdistus, omat pelot ja omat tarpeet.
On ollut helpompaa sulkea ulkopuolelle myös positiiviset asiat kuten läheisyys ja välittäminen, koska niiden pysyvyyteen ei ole voinut luottaa tai uskoa siihen, että rakkaus on vastikkeetonta.
Syömishäiriöstä toipuminen ja turvallinen vuorovaikutus
Syömishäiriöstä toipumisen keskiössä olen minä ja minun elämäni – se, että elän itselleni merkityksellistä ja oman näköistä elämää vapaampana ja terveempänä.
Mutta voisiko syömishäiriöstä toipuessa nojautua myös muihin ihmisiin? Voisiko minun toipumisessani olla keskeistä myös se, miten asetun sosiaaliseen tilanteeseen, miten käsittelen tunteitani ja kommunikoin niistä muille?
Minkälaisia ihmisiä päästän lähelleni ja minkälaisten ihmisten kanssa on hyvä olla? Miten ja milloin pyydän apua ja otan tukea vastaan?
Yksinkertaisia, mutta syvälle identiteettiin kytkeytyviä kysymyksiä. Miksi näihin asioihin suhtautuminen voi tuntua vaikealta?
Minulle on ollut tärkeää löytää nämä ristiriidat ja ymmärtää se, että minua pelottaa – pelottaa todella paljon.
Ei pelota pelkästään lihominen tai hallinnan menettäminen syömisestä. Pelottaa, että ahdistuksesta avautuminen saa aikaan reaktion toisessa, mikä johtaa riitaan tai siihen, että minut torjutaan.
Pelottaa, että minun ahdistukseni mitätöidään tai minut ymmärretään väärin ja että lopulta minut hylätään. Pelottaa, että rajani rikotaan ja menetän itseni.
Pelko on olemassa, vaikka nämä edellä mainitut asiat eivät tapahtuisikaan tai edes aktiivisesti uhkaisi minua. Siksi on ollut parempi selvitä yksin.
Minulle on ollut tärkeää löytää nämä ristiriidat ja ymmärtää se, että minua pelottaa – pelottaa todella paljon.
Pelko sosiaalisissa tilanteissa lamauttaa ja esimerkiksi saa välttelemään yhdessä syömistä, tarrautumaan syömishäiriön sääntöihin ja tunnetasolla sulkeutumaan.
Tai näin on ollut pitkään. Ei ole enää. Olen uskaltanut antaa mahdollisuuden sille, että omia uskomuksiaan omasta sosiaalisesta identiteetistään ja toimintaansa sosiaalisessa tilanteessa voi muuttaa.
Lupa tuntea ja tukeutua
Olen uskaltanut kertoa kivusta ja pelosta ja antaa mahdollisuuden toiselle olla läsnä, lohduttaa ja kuunnella.
Olen uskaltanut pyytää apua ja ottaa sitä vastaan. Olen uskaltanut myös asettaa rajoja.
Minunkin tunteeni ja tarpeeni saavat ottaa tilaa eikä minun kuulu sivuuttaa niitä.
Toinen ei ole kääntänyt katsettaan pois tai hyökännyt. Tällaisessa hetkessä olen uskaltanut kertoa siitä, mitkä asiat toisen ihmisen toiminnassa voisivat edistää toipumistani ja mitä asioita minulle olisi tärkeää tehdä yhdessä.
Käytännössä nämä ovat pieniä arjen asioita, kuten ruuanlaittoa, kaupassa käymistä ja uusien ruokailutapojen harjoittelua.
Olen tajunnut, että minunkin tunteeni ja tarpeeni saavat ottaa tilaa eikä minun kuulu sivuuttaa niitä.
Olen sisimmässäni antanut itselleni luvan tarvita toisia ja ymmärtänyt, että on aika päästää irti ajatuksesta, että se tekee minusta heikon tai huonon.
Olen opetellut luottamaan siihen, että osaan asettaa rajoja ja niitä kunnioitetaan.
Omia pelkojaan voi oikaista, vaikka ne eivät välttämättä kokonaan katoaisikaan tai vaikka ne väsyneenä tai stressaantuneena voivat ilmestyä hallitsemattoman voimakkaina.
Suorituskeskeinen ja kova minäkuva voi avautua, kuin solmu, pienistä asioista.
Tulee hetkiä, jolloin tuntee, että pitää kääntyä sisäänpäin, sivuuttaa tilanne ja paeta.
Silloin voi tuntua, että läheisyys on vaarallista ja syömishäiriö on turvallinen. Silloin voi kokea, miten syömishäiriö pään sisällä löytää paikkansa ja sen ääni voimistuu.
Rajat syömishäiriölle
Jos löydän sanat ja uskallan avata suuni, olen valmis tarvitsemaan, pyytämään ja luottamaan. Toverini, syömishäiriöni, on näissä tilanteissa tietenkin kiukkuinen.
Se huutaa pääni sisässä, että olen petturi ja minun pitää varoa, sillä nyt ollaan vaaravyöhykkeellä.
Se kirkuu korvaani: “Varo! Olet vaarassa, suu kiinni ja vetäydy!” Se löytää rumemmat haukkumasanat kuin kukaan koskaan tapaamani ihminen.
Silloin näen erityisen selvästi sen sisälleni hylätyn pienen lapsen, joka kokee olonsa turvattomaksi tämän kakofonian keskellä. Silloin ymmärrän, että olen tärkeän asian äärellä.
Siinä tilanteessa asetan rajan, nimittäin syömishäiriölle, ja totean: “Ei enää. Sinä et määrittele minua tai tarpeitani.”
On aika nähdä sisälläni itkevä lapsi, silittää sen poskea ja sanoa lempeästi: “Ei hätää, minä kuuntelen enkä käännä selkääni. Mitä sinä tarvitset, tällä hetkellä, juuri nyt?”
Suorituskeskeinen ja kova minäkuva voi avautua, kuin solmu, pienistä asioista. Avun pyytäminen voi voimaannuttaa. Menneisyyden torjumisia voi korjata.
Ulkoinen ja sisäinen hoiva voivat vahvistaa sinua, eikä sinun ei tarvitse olla yksin.
Kun kuulet toiselta, että sinä olet hoivan ja rakkauden arvoinen, voit tuntea myös sisälläsi, että se on totta.
– Sara
**
Jos syömishäiriö ja vuorovaikutussuhteet koskettavat sinua, suosittelen kuuntelemaan Etelän-SYLIn YouTube-kanavalta Monica Algårsin luennon “Syömishäiriö, ihmissuhteet ja vuorovaikutus” (24.4.2024).
Tähän kirjoitukseen on saatu inspiraatiota myös Etelän-SYLIn blogiteksteistä “Häpeä meissä” (25.10.2021), “Simpukka” (9.9.2019) ja “Ulkopuolelta” (14.3.2018), jotka löydät blogiarkistosta.
