Puut nousivat mustasta taustasta, josta harmaan eri sävyden lävitse välkehti katulampun kelmeä kelta. Sekin taittui oranssiin ja teki maisemasta todellista kauniimman. Lähes täydellinen ovaali muistutti jotain näkemääni ja kuljetti hetkeksi jonnekin syvälle epämääräiseen muistijälkeen. En tiedä minne, mutta siinä hetkessä olin perillä.
Veden äärellä, kenties Mummolan järven rannalla, jossa kiikkerä laiturivanhus narahteli askelten alla jättäen nirhaumia paljaisiin jalkapohjiin. Se eli kesäisin ja paleli puolet vuodesta katsellen vastarannan lumisia puita. Keväästä syksyyn se tuoksui mäntysuovalle ja muurikkaletuille, vastaleikatulle heinälle ja kesämökin suloiselle tunkkaisuudelle. Se hengitti tuulessa suuren kuusen oksilla, hymyili aamun valona alkovin verhon lävitse.
Plop ja se oli poissa. Täydellisen hetken rikkoi täydellinen vesipisara, joka lätäkköön tipahtaen rikkoi suloisen maisemani ja palautti lenkkitossuni kuraiselle polulle pohjois-Tapiolan tihkusateeseen. Hetkeni pienenä, sievänä pellavapäänä, katosi lätäkön uumeniin.
Pöytälaatikkoani – tai ollaanpa rehellisiä: pöytäkoneeni tiedostoja – taas tonkiessani ja muun muassa oheiseen ajatelmaan törmätessäni jäin jälleen kerran pohtimaan retoriikan voimaa. Onko kieli rakennuspalikka vai neutraali tietoa välittävä sanojen ketju?
Kieli todellisuuksien tuottajana on varmasti itsestäänselvyys kaunokirjallisuuden kontekstissa. Parhaimmillaan kirjan avattua teksti kuljettaa lukijan täysin muualle, toiseen aikaan ja paikkaan. Kun mieli sukeltaa retoriikan keinoin näihin todellisuuksiin, lakkaa kaikki ympäröivä olemasta olemassa, kirjan sivujen kääntämistä ei enää huomaa. Se on kuin elokuva, joka antaa mahdollisuuden irtautua arjesta, siitä yhdestä ainoasta oikeasta todellisuudesta.
Onko kuitenkin niin, että kielen, kuvien ja videoiden merkitys muuttuu siirryttäessä objektiivisemmille kentille, pois perinteisten tarinoiden maailmasta? Onko uutisten, verkkolehtien sivujen, mainonnan, virallisten dokumenttien ja tiedoksiantojen, oppikirjojen ja tiettyjen auktoriteettien voimin tapahtuva informaation välittyminen sitä neutraalia tiedon siirtämistä? Missä vaiheessa ja millä perusteella siirryttiin todellisuuksien tuottamisesta puhtaaseen tiedonvälitykseen?
Bussipysäkin mainosplakaatissa salaperäisesti hymyilevä silmiinpistävän solakka mutta lihaksikas, ruskettunut ja eteerisen kaunis, pitkä ja pitkähiuksinen nainen – kertooko se yhdenlaista tarinaa vai viestiikö totuudenmukaista ja neutraalia informaatiota? Onko lasten leluosaston Barbiet ja Kenit oikeasti vain neutraaleja satumaailman hahmoja vai rakentavatko ne lapsen todellisuutta siinä missä uutisvirtaan valikoidut pätkät tuottavat varttuneemmalle väelle sitä objektiivista ja koko totuuden kertovaa maailmankuvaa.
Rakastan kieltä ja sen tarjoamia mahdollisuuksia. Rakastan myös kuvia itsensä toteuttamisen ja tunteiden välittämisen työkaluna, vaihtoehtoisten todellisuudenkuvausten tuottajana. Pelkään kuitenkin tuottamiemme symbolien voimaa ja ihmisen sinisilmäisyyttä. Pidämme totena kaikkea ympärillämme viestittyä. Muodostamme arvomme ja normimme, hyvän ihmisuuden ja ahkeruuden kriteerimme, oikean ja väärän käsityksemme ympäröivästä viestinnästä käsin. Asemoimme itsemme maailmaan, suhteuteutamme ilmiöitä toisiinsa ja peilaamme itseämme niihin.
Toimimme näin ja se on luonnollista, sillä elämme sosiaalisissa yhteisöissä, osana erilaisia ryhmiä. Koska olemme sosiaalisia eläimiä, olisi vähintäänkin outoa, jos emme ottaisi vaikutteita ympäröivästä kulttuurista tai huomioisi vierustoverin olemassaoloa millään tavalla. On kuitenkin kaksi eri asiaa purematta niellä ja sisäistää osaksi maailmankatsomustamme kaikki ulkoakäsin meille tarjottu tai olla vaikutteita tiedostava ja niille altis mutta niitä kriittisesti kyseenalaistava.
”Yhteiskunta luo paineita olla tietynlainen”. Tätä kuulemme jatkuvasti. On helppoa ulkoistaa yhteiskunta joksikin meistä erilliseksi yksiköksi, jossa asiat (etenkin negatiiviset) muodostuvat ja sieltä käsin vaikuttavat meihin ihmisiin. Onko kuitenkin niin, että me ihmiset ajatuksinemme, kokemuksinemme, asenteinemme ja kielenkäyttöinemme muodostamme ja tuotamme tämän yhteiskunnan ja sen myötä todellisuuden, jossa elämme? Arvoavaruutemme ja käsityksemme ilmiöistä muodostuvat käyttäytymisessämme ja puheessamme; kuinka uusinnamme olemassaolevaa –vai uudistammeko sitä haastamalla vanhaa?
Melko pienillä pohdinnoilla ja sanavalinnoilla voimme itse kukin vaikuttaa siihen, millaisia eri ilmiöistä rakentuu. Pieni pohdinta sanojen takaisiin merkityksiin on oivaltavaa! Mieti vaikka hetki seuraavaa: Anorektikko vai anoreksiaa sairastava ihminen? Hetkiseltään ilmaisujen merkitys vaikuttaa samansisältöiseltä. Tämä kielenkäytöllinen sävyero voi kuitekin olla sairastavan ja läheisen näkökulmasta äärimmäisen tärkeä. Anoreksiaa sairastava ihminen on ensisijassa ihminen. Ihminen, jolla on sairaus nimeltä anoreksia. Anoreksia-sairaudesta voi parantua, sairaus voi lähteä pois ihmisestä. Anorektikko rakentaa sisälleen merkityksen, jossa ihminen ja sairaus ovat yhtä ja samaa. Toipuminen sairaudesta merkitsee siis luopumista itsestä, omasta inhimillisestä minästä. Kumpi vaihtoehto on houkuttelevampi ja motivoivampi? Ensimmäinen on myös totuudenmukaisempi; monet toipuneet kertovat löytäneen itsensä uudelleen, saaneensa vanhan minänsä takaisin. Myös erityisryhmiä koskeva puhetapa on usein automatisoitunut tietynlaiseksi. Puhummeko heistä ja meistä rakentamalla näin sisä- ja ulkoryhmiä jonkin tietyn piirteen / vamman / ominaisuuden perusteella?
Myös hiljaisuus on työkalu. Joskus tuntuu yksinkertaisesti helpommalta olla puuttumatta olemassaolevaan. On viisautta olla realisti ja ymmärtää, että kaikkea ei voi muuttaa hetkessä. Mitä jos lähdettäisiinkin siitä, ettei maailmaa tarvitse muuttaa kerralla, vaan että pieni teko voi olla äärimmäisen voimakasta viestintää yhdelle yksittäiselle vastaantulevalle ihmiselle. Tämän ajatuksen kunniaksi taidankin tänään pukeutua lempipaitaani! Se lienee joskus vuosia sitten ostettu ja lojuu käyttövaatteiden takana, liian pienenä mutta liian rakkaana pois heitettäväksi. Pukeutumalla siihen ja välittämättä siitä, mairitteleekö se keskivartaloni muotoja, viestin toivottavasti jollekulle omaa arvoansa pohtivalle, että onnellisuus paistaa silmistä, ei vatsan alueen muhkuroista.
Istun ikkunani ääressä Espoossa ja katselen keväisesti vihertäviä koivuja, jotka melkein jo peittävät näkymän läheiselle autotielle. Vihreys, rauha, onni. Palaan muistissani Mummolaan, näen pellavapään ja kuulen naurua, melkin maistan mansikkahillon suupielissä –on tehty muurikkalettuja. Mikä voisi olla hienompaa, kuin jos tällainen todellisuus olisi sitä oikeaa ja aitoa vielä lapsuuden jälkeenkin?
Kaisa Lehtonen
Toiminnanohjaaja, Etelän-SYLI Ry
