Tutkimus toisensa jälkeen todistaa liikunnan terveyshyödyistä. Näinhän se on ja minullakin parhaat muistot lapsuudesta liittyvät tavalla tai toisella liikuntaan. Perheen kanssa yhdessä vietimme paljon lomia urheiluopistoilla ja kävimme usein Lapissa. Talvella hiihdettiin ja lasketeltiin, kesällä pyöräiltiin ja vaellettiin. Muistiini on tallentunut unohtumattomia kokemuksia; tuntureiden laet, teltan tuoksu ja aamukaste tai hiihtoretket ja höyryävä kaakao. Liikunta oli pienelle lapselle ennen kaikkea elämyksiä.
Luonnossa liikkumisen lisäksi urheilu oli minulle nuoresta asti myös kilpailemista. 7-vuotiaana päädyin harrastamaan voimistelua, vaikkei se lyhyelle ja hiukan tanakalle rakenteelleni ollut ehkä kaikkein luontaisin laji. Harrastus vaati alusta asti sitoutumista ja siitä sitten alkoi yli kymmenen vuoden tiivis puurtaminen jumppasaleilla. Ikinä en ole katunut päätöstä voimistelun aloittamisesta, sen aikana sai kehittyä ja oppia paljon. En voi kuitenkaan kiistää sitä, että pyrkimys pärjätä joukkueentason mukana söi itsetuntoa.
Päätin, että haluan olla jotain muuta
Jossain vaiheessa oma huonommuudentunne alkoi vahvistua ja ulkonäköpaineet kasvoivat. En kelvannut itselleni, häpesin vartaloani ja olin yksinäisempi kuin koskaan ennen. Päätin, että haluan olla jotain muuta, vähän pienempi ja vähän laihempi. Ostin rippilahjarahoilla itselleni ensimmäisen sykemittarin. Aloin tuijottaa kulutettuja kaloreitaja lisäsin liikkumista. Lähdin etsimään tietäni hyväksytyksi, tavoittelemaan vahvuutta kontrollin ja itsekurin kautta sekä etenemään määrätietoisesti kohti täydellisyyden illuusiota.
Tein sääntöjä itselleni, laskin kilometrejä ja kaloreita, rajoitin syömistäni, suunnittelin ja suoritin. Tunsin kuinka koko elämä oli täydessä hallinnassa. Siinä euforisessa huumassa joku kuitenkin meni pieleen. Kurinalaisuudesta tuli niin kaikkinielevää, että ymmärrykseni ympäröivään todellisuuteen sumeni. Liikunnasta tuli pakko ja paikallaan olosta mahdottomuus. Se mikä ennen oli ollut sitkeyttä, oli nyt sairautta. Anoreksia oli ottanut ylivallan elämässäni.
Pysähtymisen pelko
Painon pudotessa keho yritti varoittaa minua. Kuukautiset loppuivat, urheillessa ei tullut enää edes lämmin ja iltaisin nälkä esti nukahtamasta. Sairas hyvän olon tunne pakotti kuitenkin jatkamaan. Yksi harkitsematon kalori sai ahdistuksen iskemään salamana ja silloin oli mentävä. Vanhemmat joutuivat etsimään minua hiihtolenkeiltä. He lähtivät perääni, kun vielä syksyisellä säälläkin säntäsin järven aallokkoihin uimaan. Levottomina hetkinä oli hypittävä vaikka keskellä yötä. Juoksemalla ja liikkumalla yritin paeta pahaa oloa ja etsiä turvaa itseni kanssa. Ilon olin kadottanut jo aikoja sitten koko touhusta ja silloin kun ei hikipisaroita enää irronnut, valui poskilla kyyneleet.
Vanhemmat näkivät kuihtumiseni, heidän teki pahaa katsoa liikkumistani ja he yrittivät auttaa. Joka kesäisiä vaelluksia ei enää tehty, eikä laskettelumatkoja suunniteltu. Koko perhe eli tuskaani, kaikki valvoivat, kukaan ei olisi enää jaksanut, mutta silti jatkoin. Lääkäreiden ja terapeuttien sanoista huolimatta en uskaltanut hellittää hetkeksikään. Pelko pysähtymisestä oli niin suuri, että vasta tuijottaessani sängystä sairaalan kattoa saatoin ihmetellä; voiko tämä ihan oikeasti olla minun elämäni?
Yli pelkojen, kohti uutta
Kohtasin totaalisen pysähtymisen. Säännöllinen syöminen ja 15 minuutin sallittu päivittäinen liikkuminen taistelivat jokaista sääntöäni vastaan. Oli ylitettävä pelko painon noususta, oli opittava sietämään ahdistusta ja oli löydettävä jotain uutta pakonomaisen liikkumisen tilalle. Se ei ollut helppoa, mutta se oli mahdollista ja kuukausien osastolla olon aikana otin askeleen kohti terveen mielen maailmaa. Kotiin paluun jälkeen kiusaus palata vanhoihin liikuntarutiineihin oli suuri. Sain suosituksen kokeilla joogaa ja se oli ovi seuraavaan muutokseen. Astelin epäluuloisena joogakoululle ja viikonlopun ajan seurasin opettajan ohjeita. Jokainen sana oli täynnä lempeyttä ja rauhaa. Olin löytänyt jotain uutta pakokauhun vallassa pakoon juoksemisen tilalle. Kävin koko kesän joogassa ja tervehdin salin kattoikkunasta tulvivaa aamuauringon valoa. En temponut, en kiskonut, en riuhtonut ja silti olin koko ajan liikkeessä. Olin yhdessä, en yksin ja minulla oli lämmin. Irtiotto ylisuorittamisesta ja pakonomaisesta liikkumisesta oli tapahtunut. Annoin itselleni luvan syödä. Olin edelleen täynnä epävarmuutta, mutta samalla myös vakuuttunut siitä, että vanhaan en halua enää koskaan palata. Sallivuus syömisessä ja kohtuullisuus liikkumisessa käänsivät painon nousuun ja hiipuneet voimat alkoivat palata. Lähdin etsimään uudestaan itseäni ja tapaani liikkua.
Tasapainon etsintää
Liikunta on edelleen yksi tärkeimmistä asioista elämässäni, mutta viimeisten vuosien aikana sen merkitys on muuttunut paljon. Sen sijaan että ennen vain liikuin, nyt liikun ja syön. Yhtälö toimii ja tunnen taas energian kehossani. Liikunta ei ole enää omien tunteiden pakenemista tai keino rangaista itseään. Se on sydämestä sykkivää iloa ja kulkemista kohti hyvää oloa. Liikunnasta olen löytänyt sen kerran menettämäni ilon ja riemun, mutta suhde liikkumattomuuteen ja omaan kehoon aiheuttaa edelleen epävarmuutta. Päivä ilman liikuntaa puskee ahdistusta läpi ja matka oman kehon hyväksymiseen on kesken. Samalla kun omat ääriviivat kasvavat, mieli haparoi sisimmässä. Oma keho ei ole enää vihollinen, mutta ei vielä oikein ystäväkään. Etsin itsestäni sitä tasapainoa, missä keho ja mieli kohtaavat. Sitä hetkeä, kun omassa kehossa on hyvä ja turvallista olla. Silloin olen päässyt perille. Pohjaa piti melkein koskettaa, ennen kuin tajusin, ettei laihuus ja hysteerinen liikkuminen tuoneet ratkaisua mihinkään. Itsensä näännyttämisen kehä ei ollutkaan ainoa tapa ansaita paikkaa tässä elämässä. Kun luulin hallitsevani elämää, menetinkin sen sairaudelle. Kun lähdin tavoittelemaan terveellisiä elämäntapoja, päädyinkin tuhoisien pakkojen valtaan. Poisoppimisen vaikeus on tuntunut joka solussa, mutta läpi käydyn matkan aikana olen saanut oppia, oivaltaa ja kasvaa. Katsoessani elämää taaksepäin, olen enemmän kuin kiitollinen siitä mitä liikunta minulle tänään antaa.
-Kristiina-
