Keskiviikkona 22.11. Kaapelitehtaalla kuultiin Katarina Kyrölän luento Kehonormeja kritisoiva aktivismi mediassa.

Luennon aikana nousi useasti esiin se, kuinka kuvat vaikuttavat meihin tunnetasolla vahvemmin kuin järjellisellä tasolla. Vaikka kuinka olisimme tietoisia siitä, että näkemämme huippulaihat ja huippukauniit mainosmallit ovat rankasti kuvakäsiteltyjä, jonkinlainen halu yltää samaan kauneusihanteeseen pysyy meissä sisäänrakennettuna. Kenties näitä samoja epärealistisia vartaloita on tyrkytetty alitajuntamme vastaanotettavaksi niin monen vuoden ajan, että tiedostamattomassa mielessä piileviä malleja on mahdoton raivata pelkällä ajatuksen voimalla, mutta oli syy mikä tahansa, ei pelkkä tietoisuuden kasvattaminen yksinkertaisesti riitä silloin kun puhutaan kehollisista asioista. Voisiko yksi ratkaisu ongelmaan olla se, että yhteen tarkoin rajattuun ja siloteltuun kehoon mahtumisen sijaan ihanne olisi monen eri kehon esittäminen ja ilmentäminen?

Yksi hartaasti vaalimistamme ideaaleista on se, että olisimme staattisen tyytyväisiä kehoomme, näkisimme itsemme aina terveessä valossa ja voisimme joka hetkessä nauttia siitä kauneudesta, jota ilmennämme. Todellisuudessa tämä on liki mahdotonta, sillä fakta on, että suurimmalla osalla on vääristynyt näkemys omasta kehostaan. On vaikeaa nähdä itsensä objektiivisesti, ja on erityisen vaikeaa nähdä kehonsa itsestä lähtöisin samalla tavalla kuin miltä keho näyttää ulospäin. Sen takia esimerkiksi valokuvat ovat usein hämmentäviä, koska kehonsa ja kasvonsa näkee niissä niin uusista yllättävistä näkökulmista. Ja koska yritämme jatkuvasti sovittaa itseämme johonkin tiettyyn muottiin, jonka olemme omaksuneet ulkoapäin, ei ihmekään, ettemme koskaan onnistu. Miksi pitäisikään? Miksi ulospäin heijastamamme olisi sen todempi kuin se, kuinka itse näemme itsemme?

Katarina kertoi kiinnostavasta teoriasta, johon oli tutustunut, jonka mukaan itsensä monena näkeminen olisi tarpeen, jotta kestäisimme kehomme jatkuvan muuttumisen. Vastaavasti esimerkiksi anoreksia voisi johtua siitä, ettei ihminen ole kykenevä jakamaan mielikuvaa kehostaan moneksi, vaan muuntautuminen sulautuu yhdeksi tarkoin määritellyksi ihannekuvaksi, jota on mahdoton saavuttaa tai varsinkaan ylläpitää.

Kuinka perinteisiä ulkonäköön liittyviä käsityksiä ja malleja sitten voisi muuttaa? Yksi taktiikka on sanojen ottaminen haltuun, samalla tavalla kuin slut walkin päämääränä on vapauttaa ihmisen oikeus pukeutua kuinka lystää ja näyttää miltä haluaa ilman että kenelläkään olisi liian lyhyen hameen vuoksi lupa käydä toiseen käsiksi. Haukkumasanoina käytetyt sanat voi kääntää neutraaleiksi tai jopa vahvistaviksi, jos niistä uudenlaisella käytöllä ryhtyy poistamaan negatiivisia konnotaatioita. Esimerkiksi sanan ”läski” ei tarvitse tarkoittaa mitään muuta kuin tietyn kokoista kehoa. Siihen ei tarvitse liittyä huonommuutta tai häpeää, ei mitään vertailua ylipäätään. Yleinen käsitys on, että lihavan ihmisen pitäisi haluta pienentää kehoaan, mutta miksei lihavuus voisi olla puhtaasti hyvä ja pysyvä kehon koko, jos ihminen niin itse haluaa?

Vaihtoehtoiset kuvastot auttavat osaltaan muuntamaan mielikuvia siitä, millainen keho on sallittu. Todellisuudessahan kaikki on sallittua ja yhtä hyvää, mutta sen muistaminen voi kaiken keskellä olla haastavaa. Siitä voi olla apua, jos toden teolla kyseenalaistaa sen, kuinka omaa ja muiden kehoa voi katsoa, kuinka niitä voi koskea, mitä niistä voi ajatella ja mitä tuntea. Katarina esitteli muutaman esimerkin, kuten Aquaporko-dokumentin ja Kroppsbilder-blogin, jotka käsittelevät erilaisia kehoja tavoitteenaan joko esittää normista poikkeavat kehotyypit positiivisessa valossa tai eri kehotyyppejä esittelemällä muuttaa vallitsevia normeja.

Kehopositiivisuus esitetään monesti asiana, joka olisi kunkin päätäntävallan alaisuudessa, ikään kuin ihminen voisi sormiaan napsauttamalla alkaa nähdä itsensä hyvässä valossa. Tämä ei tietenkään useimmiten ole mahdollista. Sen vuoksi niin paljon hyvää kuin tässä liikehdinnässä onkin, se luo omanlaisiaan paineita, sillä vaikka ihanteena ei enää olisikaan laihuus tai hoikkuus, uudeksi ihanteeksi vanhan tilalle syntyy taito olla tyytyväinen itseensä. Jos omaa kehoaan ei sitten onnistukaan jatkuvasti pitämään kauniina, haluttavana ja ylpeyttä herättävänä, tavoitteessa on jälleen epäonnistunut. Sen vuoksi voisi olla hyvä miettiä, miksi juuri kauniina ja haluttavana esiintyminen on synonyymi kehopositiivisuudelle. Voisiko positiivista olla kaikki tunneskaalan eri ääripäät, omassa kehossaan oleminen kun on alati muuttuvaa eri olosuhteiden ja tuntemusten mukana elämistä? Eihän kukaan koe jatkuvaa onnellisuutta ja mielihyvää, joten miksi kehosuhteenkaan pitäisi herättää pelkästään yhdenlaisia tunteita? Toki vaatimus täydellisestä tyytyväisyydestä itseen palvelee kapitalismia, koska tyytymättömyys ja vaikeus yltää ennalta asetettuihin tavoitteisiin lisää myyntiä. Tähän peliin ei kuitenkaan ole pakko lähteä mukaan.

Kehopositiivisuuden rinnalla on olemassa toinen suuntaus, jonka avainsanoja ovat radikaalius, röyhkeys ja revittely. Kauneuden ei tarvitse olla se juttu, jota jokaisen olisi tavalla tai toisella tavoiteltava, vaan ulkonäöltä voi överiksi vetämällä vähentää painoarvoa ja riisua vaikutusvaltaa. Keskustelimme kuitenkin siitä, miksi esimerkiksi lihavuusaktivismissa niin usein käytetään performanssimaisia tai irvokkaita keinoja, ja miksei se voi päästä esille samoilla ehdoilla kuin perinteisemmät kauneusihanteet. Toki on voimaannuttavaa ja ilahduttavan raikasta kun etenkin naisen keho ei enää kaikissa yhteyksissä olekaan siivo ja nättiin muottiin mahtuva kaunis pikku esine, mutta kuulijoiden joukossa heräsi kysymys, tekevätkö lihavuusaktivistit itselleen väkivaltaa. Sen voinee nähdä monelta kantilta, mutta toisaalta tämänlaista aktivismia voi jälleen verrata haltuunottamiseen, jossa entiset pilkkakeinot valjastetaan omaan voimaannuttavaan käyttöön.

Jos siis tyytyväisyydestä itseen tulee uusi normi, dynamiikka ei ratkea, vaan uuden lopputuloksen pitäisi olla sallivuus jokaiseen suuntaan ja samalla täysi whatever-asenne. Itse tosin kamppailen sen ristiriidan kanssa, että kun vuosien itseinhon jälkeen viimeinkin olen päässyt tilaan, jossa nautin kehostani ja rakastan sitä ehdoitta, kuinka sovittaa kuvioon se, etten anna keholleni liikaa painoarvoa enkä anna ulkonäön määrittää itseäni millään lailla. Katarinan luento kuitenkin avasi paljon mielenkiintoisia uusia näkökulmia ja pisti ajatusrattaat kunnolla pyörimään!

Tagged with →