LAUANTAI 30. HEINÄKUUTA 2016 – 

* Tiedoksi: Olen muokannut tekstiä ja julkaissut sen uudestaan 1/2018

Minua on lukuisia kertoja pyydetty kirjoittamaan postaus syömishäiriötaustastani. En tähän asti ole halunnut kirjoittaa postausta aiheesta, sillä koen sen todella henkilökohtaiseksi ja itseni araksi. Perheeni on kuitenkin kannustanut minua kirjoittamaan syömishäiriötaustastani ja saamastani hoidosta, sillä tekstistä saattaa olla hyötyä jollekin toiselle samassa tilanteessa olevalle henkilölle tai perheelle.

Tulen tässä postauksessa kertomaan syömishäiriön sairaudenkuvasta ja saamastani hoidosta. Postauksen lopulla tulen miettimään näin jälkeenpäin katsottuna miten ajattelen että sairauteeni olisi kannattanut tarttua. Äitini on myös luvannut kirjoittaa tekstin omasta näkökulmastaan, eli siitä miltä tuntuu kun lapsi sairastuu syömishäiriöön.

Minulta kysytään usein kuinka vanha olin sairastuessani. Kysymykseen on vaikea vastata, sillä en koe että olisin sairastunut äkillisesi minkään yksittäisen asian takia. Syömishäiriöön liittyviä oireita minulla on kuitenkin ollut jo ala-asteen ensimmäiselta luokalta asti. Minun oli silloin iltaisin nukkumaanmenon yhteydessä pakko kokeilla lanneluitani ja kylkiluitani. Lanne- ja kylkiluiden kokeilu oli jonkinlainen pakko-oire ja muistan ajatelleeni että olen turvassa, enkä voi olla isokokoinen, jos lanneluuni erottuvat selkeästi silloin kun makaan selälläni sängyssä. Luiden ”tarkistaminen” iltaisin toi minulle turvallisen olon ja mieleni rauhoittui jollain lailla.

Eräs ystäväni on myös kertonut muistavansa että kieltäydyin ala-asteen ensimmäisellä luokalla syömästä kakkua syntymäpäiväjuhlissa koska pelkäsin lihomista.

Edelliseen kappaleeseen liittyen koen tärkeänä painoittaa että kasvoin turvallisessa ja rakastavassa perheessä, jossa minulla ei ollut mitään todellista syytä tuntea turvattomuutta.

Muistoni ala-asteelta liittyvät pääasiassa muuhun kuin syömishäiriöön, enkä itse muista että minulla vielä tuohon aikaan olisi ollut erityisen paljon syömistarkkailua. Olin herkkä ja itsekriittinen lapsi joka mieluiten olisi viettänyt aikaa opettajien kanssa, mutta yritin ylläpitää reipasta ja iloista asennetta jotta saisin olla mukana koulukavereiden leikeissä. Itsekriittisyyteen liittyen olen saanut kuulla että tulin itkien kotiin toisella luokalla sen takia että olin saanut matikan kokeesta kahdeksikon.

Kokonaiskuvan kannalta voi olla oleellista mainita, että kävin jo ala-asteella terveydenhoitajalla painotarkkailussa sillä painoni oli normaalikäyrän alapuolella.

Yläasteen kahdeksannella luokalla muistan terveydenhoitajan ensimmäisen kerran ilmoittaneen, että olen saavuttanut normaalipainon alarajan. Normaalipainon saavuttaminen oli minulle tosi vaikea asia ja päätin heti että laihdutan pari kiloa, jotta pääsen takaisin alipainon puolelle.

Painoni lähti nopeasti laskuun siitä huolimatta, etten karsinut ruokavaliostani muuta kuin herkut. Ahdistukseni helpotti hieman laihtumisen yhteydessä ja painontarkkailu toi kontrollin tunnetta arkeeni.  Olen lapsesta asti tuntenut etten riitä sellaisena kuin olen ja tuntui hyvältä että olin löytänyt jonkun asian (painoni) jota koin pystyväni hallitsemaan täysin.

Koska oloni muuttui laihtumisesta vähän paremmaksi, ajattelin että voisin vielä paremmin jos laihtuisin lisää. Seuraavaksi ruokavaliostani lähti lämminruoka. Loppuvuodesta 2005 äitini huomasi että painoni oli laskenut ja vei minut yksityiselle lääkärille arvioitavaksi, olin tuolloin 14 vuotta vanha. Äiti osasi etsiä minusta syömishäiriön merkkejä, sillä hän oli noin vuosikymmen aiemmin joutunut hakemaan samaa hoitoa siskolleni.

Lääkärissä vakuutin että kaikki on hyvin, mutta yksityinen lääkäri kirjoitti minusta siitä huolimatta lähetteen Porvoon sairaalaan pediatriselle poliklinikalle.

Lääkärini sairaalan polikliniikalla oli osaava monella osa-alueella, mutta syömäishäiriöistä hän ei ymmärtänyt paljoakaan. Kävin painokontrollissa ja verikokeissa noin kahden kuukauden välein ja lääkäri tarkisti käynnin yhteydessä mistä kohtaa käsivarteni muuttuivat lämpimiksi. Muistan että käsivarteni olivat joka kerta kylmät aina olkapäihin saakka.

Perheeni oli todella huolestunut voinnistani, sillä söin tässä vaiheessa enää muroja ja päärynöitä. Äiti kirjoitti sähköpostia lääkärilleni lähes viikoittain, rukoillen että minut otettaisiin osastolle syömään. Itse olin tässä vaiheessa pahimmassa teini-iässä ja suostuttelin lääkärini siihen, etteivät vanhempani saisi tulla mukaan vastaanotolle. Kielsin myös lääkäriäni kertomasta vanhemmilleni siitä mistä olimme keskustelleet käynnin aikana. Lääkärille olin kuitenkin rehellinen syömisistäni ja voinnistani.

Lääkäri kysyi minulta muutamaan otteeseen, jos haluaisin tulla kesällä pariksi viikoksi lastenosastolle syömään. Kiinnostukseni osastoa kohtaan katosi kuitenkin siinä vaiheessa, kun lääkäri ei antanut minun syödä osastolla pelkkää rasvatonta jogurttia ja hedelmiä.

Painoni oli edelleen laskusuunnassa ja lääkäri alkoi sanoa minulle ja vanhemmilleni että painoni olisi noustava pakkohoitorajan yli seuraavaan kertaan mennessä, muuten minut otettaisiin osastolle. En pystynyt nostamaan painoani, mutta tankkasin nestettä ennen lääkärikäyntejä jotta välttäisin sairaalaan menon.

Muistan kuitenkin salaa toivoneeni, että lääkäri ottaisi ohjat käsiinsä ja pakottaisi minut sairaalahoitoon. Tiesin etten itse hallinnut tilannetta ja vointini oli syömättömyyden takia kokonaisvaltaisesti heikko.

Vuodet kuluivat ja painoni pysyi matalana. Menin yläasteen lopulla töihin kahvilaan, jossa olin töissä lukion toiseen vuoteen asti. Minun oli tapana mennä kahvilaan suoraan koulun jälkeen ja töiden jälkeen vietin illat koulukirjojen edessä. Täytin kalenterini ohjelmalla, jottei aikaa jäisi nälän tuntemiseen.

Arvosanani pysyivät hyvinä, mutta uuden oppiminen oli raskasta. Itkin moneen otteeseen väsymyksestä ja toivoin aamuisin että olisi jo ilta, niin että pääsisin takaisin nukkumaan.

Kävin lukiossa säännöllisesti terveydenhoitajalla tarkistamassa painoni ja lääkärin vastaanotolla joka toinen kuukausi. Matalasta painosta huolimatta luustoni kuuntoa ei koskaan tarkistettu. Lääkärini oli sitä mieltä etteivät luuni verikokeen perusteella voineet olla sisältä täysin tyhjät. Kaikki paitsi maksa-arvot ja leukosyytit olivat verikokeissa aina kunnossa, maksa-arvot olivat välillä korkeat ja leukosyytit matalat.

Kun täytin kahdeksantoista vuotta pediatri kysyi minulta minne haluan että hän laittaa minusta lähetteen. Olimme sopineet kotona että vastaisin haluavani hoitoni siirtyvän yksityiseen terveyskeskukseen, jossa saisin tavata psykiatrin.

Yksityinen psykiatri kirjoitti minusta ensimmäisen käynnin jälkeen lähetteen Helsingin syömishäiriöyksikköön. Hän kertoi että saisin sieltä asiantuntevaa hoitoa eikä minun tarvitsisi sitoutua mihinkään heti, menisin sinne vain lääkärin haastateltavaksi.

Tässä vaiheessa pelkäsin tiiviiseen hoitoon pääsyä, sillä koin maailman tärkeimpänä asiana, että valmistun ylioppilaaksi samaan aikaan luokkalaisteni kanssa. Olin vuosien varrella vakuuttunut siitä, että ruoka ja syöminen heikensivät keskittymiskykyäni ja että arvosanani laskisivat, jos söisin mahani täyteen. Vointini oli kuitenkin huono ja myös perheeni kärsi tilanteestani. He sanoivat minulle melkein päivittäin, että tulen kuolemaan ellen saa apua pian.

Muistan edelleen todella elävästi sen päivän, kun menin syömishäiriöyksikkön lääkärin haastateltavaksi. Minua oksetti ja pelotti, osittain sen takia etten halunnut joutua osastolle mutta myös siksi, että pelkäsin ettei lääkäri pitäisi minua sairaana. Muistan myös että minua ärsytti se että hoitajat tervehtivät minua reippaasti silloin, kun astuin osaston ovesta sisään. En halunnut kuulua osastolle jossa hoidettiin psyykkistä sairautta. Ajatus hävetti minua tosi paljon ja halusin uskoa että sairauteni on pelkästään somaattinen.

Lääkäri otti tilanteeni vakavasti ja koki, että minun olisi päästävä osastolle pikaisesti. Minulle oltiin kerrottu että osastolle saattoi joutua jonottamaan jopa vuoden, joten en olettanut pääseväni hoitoon nopeasti. Viikko arviointikäynnin jälkeen sain kuitenkin soiton osastonhoitajalta joka sanoi, että minulle oli vapautunut paikka osastolta. Ahdistuin soitosta ja sanoin hoitajalle etten voi tulla osastolle, sillä olemme silloin menossa äitini kanssa risteilylle. Hoitaja kysyi jos ymmärrän että luopumalla paikasta joudun jonon päähän, ja saatan joutua odottamaan paikkaa pitkäänkin. Muistan pahoitelleeni ja sanoneeni että ymmärrän tilanteen hyvin.

Noin viikko tämän jälkeen sain uudestaan soiton osastolta, minulle tarjottiin jälleen paikkaa. Lääkäri oli kuulema arvioinut tilanteeni sen verran kriittiseksi, että minulle haluttiin heti tarjota uutta osastopaikkaa. Tällä kertaa otin osastopaikan vastaan ja muistan että makasimme äidin kanssa iltaa ennen osastolle menoa vanhempieni vuoteessa ja itkimme. Minä itkin surusta ja väsymyksestä, äitini puolestaan helpotuksesta sen takia että vihdoin saisin apua.

Näin jälkeenpäin ajatellen toivon että tilanteeseeni oltaisiin puututtu tiukemmin viimeistään yläasteella, mutta mielusti jo ensimmäisten oireiden ilmestyessä ala-asteella.

Luonteestani johtuen minua lähestyttiin kotipaikkakunnallani hoidossa järjen ja logiikan kautta. Hoitotaho luotti siihen että fiksuna tyttönä alkaisin tekemään järkevämpiä ratkaisuja syömisen suhteen siinä vaiheessa, kun tiedän enemmän ravitsemuksesta ja siitä miten keho toimii.

Syömishäiriössä ei kuitenkaan ole kyse siitä etteikö sairastunut ymmärtäisi kuinka pitää syödä. Syöminen on mahdotona siitä huolimatta, että tietoa ja ymmärrystä on. Muutoksen tekoon tarvitaan usein paljon apua ja mitä pidempään oireilu on saanut jatkua, sitä vaikeampaa tapojen muuttaminen on.

Käytännössä ajattelen siis että pediatrin olisi vastustelustani huolimatta tullut kertoa vanhemmilleni oleelliset, terveyteeni liittyvät asiat jotka kerroin hänelle hoitokäynnin aikana. Tämän lisäksi uskon että toipumiseen olisi ollut lyhyempi tie, jos olisin heti sairauden alkuvaiheessa saanut tavata sairauden luonteeseen perehtynytta työntekijää.

Syömishäiriöstä kärsii tänään harmillisen moni nuori ja koen siksi tärkeänä, että sairauteen liittyvästä problematiikasta kerrotaan eteenkin nuorten parissa työskenteleville ammatti-ihmisille. Mielestäni voisi myös olla järkevää kysyä apua kollegoilta (tai muista yksiköistä) jos oma osaaminen ei objektiivisesti katsottuna riitä potilaan tarpeisiin nähden. Uskon kuitenkin että kaikki minua hoitaneet henkilöt ovat tehneet parhaansa auttaakseen.

 

x: Nessa

Tagged with →