Minulla on tapana, silloin kuin pystyn, käydä vierailuilla erinäisissä Suomen kaupungeissa. Kun muut kysyvät, miksi menen Lahteen viikonlopuksi, kerron lähteväni etsimään itseäni. Itselleni mieluinen ja tehokas tapa reflektoida elämäänsä on konkreettisesti poistaa itsensä siitä hetkeksi. Mietin, ovatko kaikki lomamatkat, joille ihmiset lähtevät esimerkiksi tänäkin hiihtolomakautena, jollain metatasolla saman funktion toteuttajia.

Peilaaminen ja pohdiskelu on tärkeää. Arki on täyttä ja tukkoista, siinä täytyy elää rooleja, jotka ovat usein nimenomaan niitä – näytelmiä yhteiskunnan asettamien kehikoiden sisällä. Sitä teen minäkin, töissä, vapaa-ajalla.

Kun lähden matkalle, toivon palautuvani itseeni, jotta saisin kuulla, mitä minulla on sanottavana, mitä oikeasti mietin. Lähden ehdottomasti yksin, sillä ystävät, vaikka ihania ovatkin, puhuvat liikaa, vaativat pääni sisältä tilaa. Heitä voin viihdyttää joskus muulloin.

Arjessa on niin paljon keinoja paeta itseään ja mietin usein, mikä toiminnastamme on tiedostamatonta pakoa, mikä tiedostettua. Mikä on inhimillistä ja ymmärrettävää, mikä neutraalia tai jopa terveellistä, mikä taas häiriöitynyttä.

Kun palailen itseeni erinäisissä Suomen kaupungeissa, yritän kai päästä haitallisista tavoistani. Niitä on enemmän kuin tahtoisin ja huomaan usein, hiljentyessäni Tammisaaren tai Kouvolan kaduilla katsomaan kirkontornia, puutalon takaa pilkistävää puutarhaa, että paremmin voin silloin, kun tavoitan oman itseni, olen sille uskollinen, jätän roolit ja näen maailman taitavan ja hienovaraisen tavan yrittää minua niihin sovittaa. Kai toiveeni on jonain päivänä päästä pelosta, joka minua kerrostalokaksiossani odottaa, niin että en tarvitsisi näitä taukoja kaupunkilaiselämästäni, etten tarvitsisi pakoa. Että kuulisin rohkeasti joka päivässä omat ajatukseni, uskaltaisin toimia niiden mukaan, ottaa elämästä kiinni kaikkialla missä satun kulkemaan. 

 – Pihla

Kuvassa sankarimme on löytänyt itsensä yhtenä elokuun aamuna Yyterin hiekkarannalta eräällä itsensäetsimisturneellaan <3