Kukapa ei aina välillä haaveilisi äkkilähdöstä ulkomaille. Ehkäpä haluaisit lämpöiseen Espanjaan palmupuiden alle tai New Yorkin, kaupunkiin joka ei nuku koskaan. Tai ehkä haaveilet matkasta romanttiseen Pariisiin, Eiffel-tornin juurelle syömään uunituoretta croissanttia. Tai ehkäpä vain haluat päästä pois Suomesta, pakoon joitakin itselle vaikeita asioita. Niin kuin minä.
Olen tottunut matkustamaan pienestä pitäen. Kuljin jo parin viikon ikäisenä vanhempieni mukana pitkin maailmaa. Kun kerran on päässyt vauhtiin, on kyydistä enää vaikeampi päästä pois. Eikö se näin ole? Oikeastaan tätä vertauskuvaa voi käyttää moneenkin eri asiaan, ei vain matkustamisesta puhuttaessa.
Matkustaessani ala-ikäisenä vanhempieni kanssa, oli itselläni hyvin harvoin sanavaltaa kohdemaata valittaessa. Menin sinne, minne liput ostettiin.
Muistan yhä ensimmäisen lentomatkan, jonka lensin ilman vanhempiani. Se oli jännittävää ja ehkä hieman pelottavaakin. Olin tällöin 14-vuotias. Vaikkakin lento oli vain muutaman tunnin pituinen, se tuntui ikuisuudelta ja siltä että olisin lentänyt Etelä-Afrikkaan saakka. Silloin olin ensimmäistä kertaa ilman vanhempiani ulkomailla. Englanninkielen taitoni oli hyvin heikko. Mukanani oli vain kaksi tuntematonta suomalaistyttöä ja olimme matkalla kohti kansainvälistä leirikoulua. Se oli hyppy tuntemattomaan. Oli pärjättävä omillaan. Tänä samana kesänä kävin myös rippikoulun ja syömiskäyttäytymiseni muuttui, laihduin. Sairastuin syömishäiriöön.
18 vuotta täytettyäni olin vapaa tekemään mitä vain. Kukaan ei voinut määrätä tai estellä minua. Tuntui kun olisin lintu, joka on vapaa kulkemaan paikasta toiseen lentäen. Sillä ei ole aina päämäärää. Välillä se saattaa pysähtyä varikolle ja jatkaa sitten matkaa. Se saattaa myös palata kotiin, jos koti-ikävä yllättää.
Aloin matkustella paljon. Välillä saatoin käydä viidessäkin eri maassa vuoden aikana. Laskin päiväkirjaani, kuinka monessa maassa olen käynyt ja kuinka monta maata on vielä käymättä. Osan matkoista tein ystävieni kanssa, mutta koin myös halua lähteä maailmalle yksin. Niinpä aloin toteuttamaan tätä haavettani.
Yksin matkustamisessa parasta on, kun on vapaa tekemään mitä vain milloin vain. Ei ole riippuvainen kenestäkään. Jos haluaa nukkua pitkään niin nukuu. Jos haluaa kiivetä vuorille, niin kiipeää. Se on parasta yksin matkustaessa! Silloin myös kohtaat väkisinkin uusia ihmisiä ja teet ehkäpä läpi elämän kestäviä ystävyyssuhteita.
Minun kohdallani yksin matkustamisessa on kuitenkin aina ollut eräänlainen varjopuoli. Olen alkanut miettimään matkan varaamista aina ajankohtana, kun elämässäni jokin asia on alkanut mennä alamäkeä. Oma vointini on ollut romahtamaisillaan. Olen halunnut paeta. Olen halunnut paeta vastuuta omasta hyvinvoinnista ja sen ylläpitämisestä. Olen halunnut sivuttaa asioita tai siirtää niitä tuonnemmaksi. Ketä se sitten on palvellut? Vastaus: Ei ketään. Ei varsinkaan minua itseäni. Vaikeina aikoina tekemäni matkat eivät ole olleet erityisen loisteliaita. Milloin olen löytänyt itseni sairaalasta ja milloin itkemästä itseni uneen.
Välillä mietin, ”kuka minä oikein olen”? Tunnenko edes itseäni. Miksi haluan matkustaa aina paetakseni jotakin vaikeaa asiaa. Olen lukenut jos jonkinmoisia artikkeleita ja kirjoja aiheesta ”Kuinka löydät itsesi”, ”Näin saavutat onnellisuutesi”… Olen alkanut miettiä matkustanko oikeasti vain paetakseni asioita. Karkaanko aina ulkomaille, jotta voisin löytää itseni. Olen löytänyt maailmasta yhden kaupungin, jossa tunnen olevani jotakin. Tässä kaupungissa on vain jotakin maagista vetovoimaa. Tähän kaupunkiin matkustaessani tunnen aina olevani tervetullut. Minua ei tuomita mistään, saan olla oma itseni. Jostakin syystä myös pahaolo sisältäni katoaa ja pystyn nauttimaan! Tämä kaupunki jääköön salaisuudeksi.
Yhä välillä mietin iltaisin, minne minä oikein kuulun. Haluanko aina paeta vaikeita asioita maailmalle, vai olisiko nyt syytä keskittyä itseensä ja omaan hyvinvointiin ihan koti-Suomessa. Kannatan viimeistä vaihtoehtoa, vaikkei se helppoa aina olekaan!
-nimim. Mari
