Luulin olevani riikinkukko tai eksoottinen lilja, joka on liian taipuisa tähän elämään
Divaanilla makaisin tuberkuloosiani sen välttämättömään päätökseen,
Eksistenssini anomie valtaisa
Nyt olen tässä, koiranulkoilutushousut jalassa ja mietin laskujen maksua
Unohdan jatkuvasti, miten onnellinen olen nykyään
Aloitin äskettäin rustailemallani runolla, sillä siinä ehkä kiteytyy tämän tekstin teema melko hyvin. On olemassa myytti: ollakseni todella olemassa minun täytyy kokea kärsimystä. Näin puhui Zarathustra -teoksessaan Nietzschekin sen totesi: “Luominen – se on suuri armahdus kärsimyksistä, se on elämän helpottumista. Mutta jotta luova voisi olla olemassa, tarvitaan juuri kärsimystä ja paljon muodonmuutosta.” Myytti siitä, että kärsimyksen avulla nousen arkipäiväisyyden yläpuolelle, saan aikaan suurta taidetta, jossa intohimon liekki roihuaa!
Näin minäkin ajattelen, ajattelin, yritän olla ajattelematta. Jotain romantiikkaa omaa pääni sisällä ikuinen kärvistely, vaikeuksien kautta uusiin vaikeuksiin -elämä, joka on kaukana tasapaksusta tavallisten ihmisten kaurapuuroelämästä. Mutta suuri taide? Hah! Kokeilehan luoda suurta taidetta pää vessanpytyssä, sormet kohmeessa, nääntyneenä tunnollisuuteesi alle tai toivoessa veistä, kun päähän sattuu niin, että haluaisit leikata sen pois. Jos ilman henkistä kipua voisi jatkaa elämää olisi se suurin toiveeni silloin.
Tulee hetki, jolloin kaikki romantiikka karisee kärsimyksen täyttämästä elämästä. Jolloin kalpea iho ja kaulan hento kaari muuttuvat sairaan riutuneeksi varjoksi ja kadun kuluttaminen kilometri toisensa jälkeen alkaa maistua jokseenkin puulta. En halua olla identiteetiltäni Kärsimysnäytelmä. Haluan olla Valtiotieteiden Maisteri. Järjestötyöntekijä. Muusikko. Filosofi. Vaimo ja Koiran Äitee. Runoilija. Itä-Helsingin Paras Räiskäleenpaistaja.
15-vuotiaana mietin, miten esittelisin itseni muille. ”Olen Pihla ja minulla on syömishäiriö.” Tunsin vahvasti, että se olin minä, sillä sairauteni täytti maailman, enkä voinut kuvitella elämää ilman sitä. Laatikko, johon olin itseni tunkenut, oli kai turvallinen. Nykyään esittelen itsestäni jo paljon muuta, ja taustani saattaa olla vain hiljaa mutistu sivulause, jos sitäkään. Silti syömishäiriöidentiteetti on kuin hihaan tarttunut pikku takiainen; ei enää ehkä hengenvaarallinen taakka kannettavaksi, mutta vähän harmittaa, etten ole onnistunut ravistamaan sitä vielä irti.
Vaatii kauhean paljon rohkeutta olla vain jotain muuta kuin diagnoosi. Osaan sairauden tuoman elämäntavan, hallitsen sen. Nyt minua odottaa hyppy tuntemattomaan jonne se terve puoli itsestäni tuuppii minua, vaikka en oikein uskaltaisi astua reunalta – jos siellä vaikka on pelkkää tyhjää. Jos en pärjääkään ’vain’ itsenäni. Jos minussa ei ole mitään erikoista, ainutlaatuista. Jos olen ilman syömishäiriötäni tyhjyyttä kumiseva ruostunut sanko.
Näitä ajatuksia mietin ja pelkään täydellistä luopumista. Mutta yritän myös ajatella niitä hetkiä, jolloin onnistun karistamaan takiaisen. Kenen kanssa olin, mitä silloin tein, mistä nautin? Parhaat kokemukset ovat niitä, jolloin olen uskaltanut maistaa elämää. Takiainen on jäänyt narikkaan, heitetty roskikseen, ainakin vähäksi aikaa. Ihmiset, joiden kanssa olen viettänyt aikaa, eivät ole minua nähneet Pihlana, Jolla On Tai Ei Ole Syömishäiriö. Olen heille paljon muuta. Olen ollut heille arvokas ihan itsenäni, sillä tottakai olen. Pitää vain muistuttaa itseään.
-Pihla
