En ole ikinä oikein perustanut AA/OA/NA ynnä muut lyhenteet -kerhoista, koska olen vierastanut niiden hengellissävytteistä ja muodollista tapaa järjestää vertaistukitoimintaa. Aina pitää lausua jotain rukouksia ja kun puhuu, toistella, että minä olen Marja ja olen alkoholisti…se tuntui aina niin keinotekoiselta. Yhtenä päivänä satuin kuitenkin katsomaan telkkarisarjaa, jossa oli menossa NA:n kokoontuminen. Siellä entiset huumeiden käyttäjät toistelivat Tyyneysrukousta ja rupesin miettimään sen yhtä osaa. “Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa…” alkaa rukous. Ymmärsin yht’äkkiä, että vaikka en mihinkään jumaluuksiin uskokaan ja lähinnä mietin muutoksen kumpuavan omasta itsestäni, on pyyntö itselleni hyvin tärkeä.
Maailmassa, elämässäni, sekä sen keskiössä tai periferioissa hengailevien ihmisten elämissä, tapahtuu monia asioita, joihin minulla ei ole valtaa. En voi kontrolloida kaikkien olosuhteita, mielenterveyttä, ruumiin terveyttä, ihmissuhteita…mitä nyt milloinkin haluaisin. Sillä haluaisin, todellakin. Minua ahdistaa joskus aivan suunnattomasti voimattomuuteni maailman oikukkaan ominaisluonteen edessä. Haluaisin olla universumin kapellimestari, ohjailla kaikki nuotit suosimiini suuntiin niin, että ystäväni saisi terveyttä, äitini enemmän aikaa, työkaverini itsevarmuutta, kummilapselle onnea ja iloa. Kaikki langat käsissäni ohjailisin maailmaa kuin jotain sinfoniaa, joka kaikuisi täydellisen harmonian kyllästämänä, ilman ainuttakaan riitasointua.
Kukaan ei voi hallita kaikkea omassa elämässään, saati sitten muiden. Me yritämme parhaamme, ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Hallitsemme ajankäyttöä, työntekoa, ruumista, mieltä, ravitsemusta, liikuntaa, sosiaalisia suhteita…sykemittarit, elämänlaatuapplikaatiot, kehonkoostumusmittarit ja kalorikellot käsissä. Minunkin mieleni vetää kohti taulukkoja, numeroita ja muita kontrollin symboleita aina silloin, kuin elämä yllättää taas jollain ennakoimattomalla tilanteella. Fiksoidun vartaloni muotoon, joka on väärä. Mietin, miten sitä muokkaan, alistan tahtooni, syömällä vähän vähemmän, liikkumalla vähän enemmän. Niin kuin se ratkaisisi elämäni oikeat ongelmat, jotka muuten eivät tasan tarkkaan kumpua siitä, että olen x kiloa liian painava.
Nälällä ei ole käsiä, joilla tarttua työhön. Sämpylä ei osaa puhua lohdutuksen sanoja, ei silittää surua pois. Miksi silti uskon, että ruokaan liittyvä kikkailuni voisi muuttaa maailmaa? Miksi pelkään hyppyä syömishäiriöttömään todellisuuteen, niin kuin se merkitsi kontrollin menettämistä? Räjähtääkö maailma, jos jätän kalorit laskematta? Joudunko kaidalta tieltä sivuun, putoanko ojaan, josta en pääse ikinä ylös?
Minä en taida vielä täysin luottaa omaan kykyyni elää epävarmuuden täyttämässä maailmassa. Tehdä aselepoa sen tosiasian kanssa, että en, en todellakaan, voi hallita kaikkea. Mutta minulla on voimaa. Olen viisas, olen selvinnyt monesta, sitkeydellä ja kekseliäisyydellä. Miksi en selviäisi tästäkin? Jos hyppään ja saan mustelman, on minulla itselläni kädet ja sanat, lohduttaa ja parantaa.
-Pihla
