Omenatupa-blogissa oli äskettäin hyvä kirjoitus otsikolla Johtuuko syömishäiriöiden sitkeys heikosta paranemismotivaatiosta?. Kirjoitus oli mielestäni ansiokas, koska se käsitteli muun muassa tätä tärkeää teemaa: ennen kuin päästään käsiksi oireilusta luopumiseen, on luotava toipumiselle otolliset olosuhteet. On mietittävä esimerkiksi mistä oireilu kumpuaa, miksi oireilua tarvitaan ja millä sen voisi korvata. Jos näitä oireilun taustalla olevia asioita ei huomioida, voi vastassa olla ‘hoitovastainen’-leimalla koristeltu potilas, jolla ei muiden silmissä ole motivaatiota parantua.
Halusin viedä teemaa eteenpäin suuntaan, joka itselleni oli pitkään ajankohtainen. Olin aikoinaan tajunnut olevani sairas ja ottanut hoitoa vastaan sen verran, että oma toipuminen oli edennyt. Paino oli noussut ja moni oireilu vähentynyt. Hyvä homma! Sairaus jatkoi kuitenkin pään sisällä vielä omaa porhallustaan ja jouduin tilanteeseen, joka hidasti, tai oikeastaan pysäytti, kunnollisen toipumisen moneksi vuodeksi. Rupesin nimittäin ajattelemaan, että en ole tarpeeksi sairas ansaitakseni hoitoa. Koska en ollut enää huomattavan alipainoinen tai tuijotellut vessanpönttöön joka päivä, oli kaikki mukamas ’ihan hyvin’.
Minulla on pitkän aikaa ollut paha tapa ajatella itsestäni, että olen jotenkin poikkeus. Muiden hyvinvointi on tärkeää, omani ei. Muut saavat pitää sairaslomaa silloin kun on tarve, minä en. Muut saavat käyttää terapeutin (tahi minkä tahansa hoitotahon) aikaa hyväkseen, minä en. Näiden ajatusten kyllästämä ihminen hakeutuu hoitoon vain epätoivoisessa kriisitilanteessa, silloin kun on ihan pakko, mutta auta armias, jos olo vähän paranee. Silloin et tule näkemään potilasta enää.
Näin meni monta vuotta. Elämänlaatu heikko, mutta jotenkin aina klinkkasin eteenpäin seuraavaan etappiin, välillä pohjakosketuksia ottaen, välillä vähän paremmassa kunnossa. Koskaan en kuitenkaan ihan terveenä. Kärsin syömishäiriön lisäksi masennusoireista ja senkin takia pääni oli täynnä seuraavia ajatuksia: olen paha ihminen, en ansaitse [tähän mikä tahansa hyvä asia], en voi tuhlata rahaa itseeni (esim. ostamalla monipuolista/laadukasta ruokaa, käymällä missä tahansa tarvittavassa hoidossa jos se maksaa jne.), minun pitää tuntea syyllisyyttä olemassaolostani, muut ajattelevat aktiivisesti minusta jotain pahaa….arvaatte varmaan, että nämä ajatukset eivät auta hakeutumaan tuen pariin.
Historiassani on tilkkutäkki hoitokontakteja ja alkaneita hoitosuhteita, jotka ovat jossain vaiheessa päättyneet. On oikeastaan absurdia, kun ajattelee, mitkä kaksi asiaa estivät tehokkaimmin hoitoon sitoutumisen: olin joko liian huonossa kunnossa (en jaksanut mennä vastaanotolle) tai liian hyvässä kunnossa (olisin jaksanut mennä, joka omassa mielessäni tarkoitti, että en ollut tarpeeksi sairas ansaitakseni hoitoa, joten en voinut mennä). Olen lähes ylettömän ylpeä melkein kolme vuotta kestäneestä terapiasuhteestani, johon olen viimein mielessäni saanut ‘oikeutuksen’. Olen ymmärtänyt, että elämän ei pidä eikä tarvitse olla kärvistelyä ja että minä ansaitsen kokea onnea ja tyytyväisyyttä.
Viime aikoina muun muassa Iso-Britannian ‘syömishäiriökentällä’ on puhuttu paljon hoitoonpääsystä ja siitä, miten hoitavat tahot ovat pitäneet esimerkiksi tiettyä alipainoluokkaa pääsyn kriteerinä. Tämä on paitsi painostanut syömishäiriöistä kärsiviä ihmisiä pudottamaan painoaan, että vahvistanut oireilevien ihmisten ajatuksia siitä, että he eivät ole tarpeeksi sairaita ansaitakseen hoitoa. On sanomattakin selvää, että painoon tuijottamisen ei pitäisi olla hoidon kriteerinä, vaikka jo siitäkin syystä, että monen syömishäiriön diagnostisiin piirteisiin ei edes kuulu alipaino. Myönnän itse, että sairauden ääni sisälläni on juuri se, joka tuijottaisi näitä painorajoja hoidon oikeuttajana. Miksi hoitotahot vaikuttavat joskus kuuntelevan tätä samaa ääntä?
HUS:n Syömishäiriöklinikan lääkäri Jaana Suokas arvelee (Kotilääkäri 2/2015), että jopa puolet syömishäiriöoireisista on hoidon ulkopuolella. Syitä on varmasti monia, niin oireilevan sisäisiä esteitä kuin ulkoisia tekijöitäkin. Niistä on kirjoitettu paljon ja kannattaa kirjoittaa lisääkin. Tässä kirjoituksessa olen halunnut korostaa yhtä eli nimenomaan omaan hyvinvointiin keskittymisen kieltämistä, joka voi ulkopuoliselle näyttäytyä myös ’motivaation puutteena’. En tiedä, miten hoitotahot voisivat auttaa sisäisten esteiden kanssa kamppailevaa syömishäiriöistä sitoutumaan hoitoon, sallimaan sen itselleen. Mutta voisin ehdottaa, että syömishäiriön ulkoisten merkkien sijaan voisi välillä keskittyä siihen, mitä sisällä tapahtuu. Siellä on nimittäin menossa kunnon tappelu.
-Pihla
