Omalla toipumistielläni syömishäiriöstä ja masennuksesta olen kokenut kirjoittamisen yhdeksi parhaimmista keinoista sekä tutkia ja käsitellä tunteitani, että tunnistaa ja haastaa sairauden synnyttämiä negatiivisia ajatusmalleja ja elämää rajoittavia käyttäytymistapoja. Joskus tuntuu, että päässä on auki sata kanavaa samaan aikaan ja aivot höttöä täynnä. On vaikea erottaa selkeitä ajatuksia ja tunteita, joten yritän ‘perata’ päätäni auki siirtämällä osan pääni myllerryksestä sanoiksi paperille. Usein kirjoitan runoja, mutta viime aikoina myös omaan blogiin pidempiä tekstejä.
Kun ajatukset muuttuvat sanoiksi, ne etääntyvät itsestä, ja voin katsoa kirjoitusta paperilla objektiivisemmin. Ovatko paperin väittämät tosia, vai vain sairauden mielipiteitä? Jos joku muu käyttäytyisi sanojen kuvaamalla tavalla, olisinko hänen puolestaan surullinen? Minun on helpompi esittää kirjoitetulle tekstille vastalause, huutaa “Ei näin!”. Ehkä tulee vielä joku päivä, jolloin minun ei tarvitse enää edes kirjoittaa.
Ohessa viimeisin kirjoitukseni – pieni kuvaus syömishäiriön elämää rajoittavasta ominaislaadusta. Aika tyhmää, eikö?
Mitä minä en voi tehdä
En lähde brunssille sunnuntaiaamuna,
en järjestä lettukestejä syntymäpäivänä.
En menee uimahalliin, en hyppää laiturilta,
jos joku muu näkee.
Työkaveri toi muffinsseja, enpä ota.
Aamulla on nälkä, enpä syö.
Keksipaketti on kaapissa, eipä ole enää.
Ulkomaanmatkalla juon kevytlimsaa.
Vartalonmyötäinen mekko, se jää kaappiin,
joinakin päivinä en mene suihkuun.
Kaverin kanssa en lomaile yön yli,
ei siitä tulis mitään.
Bileistä etsin pakoreitin ensin,
jos menen, en taida mennä.
Maailma on pelottava,
en halua.
Maailma on pelottava,
en uskalla.
Olen kolmivuotias kolmikymppinen,
joka ei osaa edes syödä.
-Pihla
