29.8. järjestettiin Etelän-SYLIn tiloissa luento, joka käsitteli itsetunnon etsimistä ja syömishäiriöstä toipumista. Luennon lähtökohtana oli vapaus laajentaa omaa kokemusmaailmaa ja ymmärtää itsetuntemuksen ja itsensä rakastamisen suhde. Oman kokemusmaailman laajentaminen toteutui selvimmin harjoitusten avulla, joissa oli tarkoitus sensitiivisesti tarkastella omia tuntemuksia ja kokea, että kaikenlaisiin tunteisiin on lupa. Jopa niihin epämiellyttäviin ja negatiivisiin. Luennolla puhuttiin paljon lapsuudesta. Aihe saattaa olla vaikea, mutta aihepiirin kannalta tärkeä ja oleellinen, sillä aikuisena kannamme mukanamme kokemusmaailmaa, jota aletaan kartuttaa jo lapsena.

Me kaikki tunnemme sen, tiedämme sen, elämme sitä. Meitä ympäröi laaja viestien ja virikkeiden verkosto, joka kertoo mitä pitäisi, mitä tulisi ja kuinka. Se lävähtää kasvoillemme eri medioissa, ystävien kanssa keskustellessa, suhteessa vanhempiin, opiskellessa ja työelämässä. Meille kerrotaan jatkuvasti mikä on toivottavaa yksilöltä ja mitkä ominaisuudet tulisi painaa piiloon, pitää itsellä tai tukahduttaa. Tämä ei ole ilmiö, joka näyttäytyy vain aikuisuudessa, vaan sen juuret ovat jo ensimmäisissä sosiaalisissa suhteissa, usein yhteydessä vanhempiin. Itsetuntemus on osa kykyä elää omannäköistä elämää ja tietoisuutta omasta arvosta, mutta jatkuvien vaatimusten ja sosiaalisten kytköksiemme verkostoissa opitaan näiden sisäisteisten viestin tukahduttaminen ja hiljentäminen. Tulemme alttiiksi hyväksynnän kaipuulle, joka on osa halua tulla nähdyiksi. Nähdyiksi sellaisina, kuin on, mikä on kovin inhimillistä, eikä mitenkään poikkeavaa. Maikun viesti oli selkeä: Kun riität itsellesi, riität maailmalle! Tämän viestin ytimessä ovat ne syvärakenteet, joiden varaan rakennamme itsetuntoamme. Koko kaksituntisen aikana läsnä oli vahva henkilökohtaisuus. Tunnelma oli herkkä, avuttomuuden ja alttiuden tunnustaminen itsessä on vavahduttavaa.

Vauvoina olemme kiinni huoltajassa. Saamme ravinnon, turvan ja läheisyyden. Vauvan elämän lähtökohta on symbioosi, ja vanhemmuuden tärkein tehtävä on tarjota turva yhdessä, jonka pohjalta varhainen tarpeisiin vastaaminen luo pohjan itseluottamukselle. Äidin kokemusmaailma vaikuttaa vauvaan syvällisesti, koska tämä ei vielä tunne minuutensa rajoja. On vain äiti, tarpeet ja yhteys. Tässä yhteydessä, vanhempansa katseessa, lapsi näkee itsensä. Kiintymyssuhteissa äiti on usein se henkilö, jonka pinnalta peilataan elämä. Se herättää meissä nähdyksi tulemisen kaipuun, joka ei oikeastaan muuksi muutu kasvaessamme ja itsenäistyessämme. Iästä huolimatta jaamme tämän tarpeen.

Syömishäiriö on Maikun sanoin tuntevien ihmisten sairaus. Jo varhaisessa symbioosissa havaitaan, jos omat tunteet, niiden laajuus tai rajuus ovat liikaa vastaanottavalle taholle. Tarpeet tehdään näkyväksi äänekkäästi, lujaa huutaen. ”Katso! Kuule! Näe!” Kun näihin vaatimuksiin ei osata vastata, niitä opitaan rajoittamaan. Rajoittaminen on biologinen suojautumiskeino. Lapsi tiedostaa olevansa riippuvainen huoltajansa tuomasta ravinnosta ja turvasta. Jos hän kokee olevansa liikaa, hän alkaa säädellä niitä puolia itsessään, joihin reagoidaan liiallisina. Hän haluaa pysyä lähellä, pysyä turvassa, eikä tulla jätetyksi. Syömishäiriön juuret ulottuvat syvälle. Hallinnan pyrkimys saattaa olla kovin varhainen tavoite. Tunteita rajataan ja tukahdutetaan, jotta kontrollin tunne pysyisi omissa hyppysissä. Syömishäiriö palvelee tätä tarkoitusta. Tunteita tukahdutetaan, sillä ne tuntuvat kidutukselta. Suru, häpeä ja viha ovat liian voimakkaita tunteita koettaviksi. Tähän kuitenkin sisältyy paradoksin. Autonomia ei ole itseriittoista, siihen sisältyy kyky pyytää apua. Syömishäiriön logiikkaan kuitenkin kuuluu jäädä yksin ja kokea sairauden kautta erityisyys, jota muut sosiaaliset peilipinnat eivät voi tarjota. Se on itsensä erottamista ja etäännyttämistä tunnekokemuksista. Aggressio vaimennetaan ja se kääntyy sisäänpäin, vaikka biologiassamme aggressio on tunne, jonka kuuluisi ohjautua ulos. Turhautumista ja aggressiota seuraa pelko, lamaannus, häpeä ja ahdistus. Kun itseviha iskee, onkin syytä kysyä: Kenelle minä oikeasti olen vihainen? Negatiivisten tunteiden ilmaisun opettelu on keskeinen osa autonomiaa ja itsensä tuntemista ja hyväksymistä.

Luennon jälkeen jäin pohtimaan sitä, kuinka paljon Maikun luennon sisällöt todella puhuttelivat itseäni ja peilasivat omia kokemuksiani. Kun tunnen katkeruutta ja tarvetta soimata tai rankaista itsenäni saatan kuiskata: ”Älä lyö vauvaa.” Tällä tavoin kerron itselleni, että ne primitiiviset tunteet, jotka ovat epämiellyttäviä ovat oleellinen osa minua ja viestivät jostakin, jota olen jäänyt vaille. Minullakin siis on lupa tarvita. Siksi näissä tuntemuksissa on syytä pysähtyä ja tuntea tunteet raaimmillaan. Koko laajalla skaalalla eläminen ei ole aina kaunista. Elämä on sotkua, konflikteja, kaaosta ja ajoittaista turvattomuutta. Vasta, kun löydämme tasapainon olla turvassa yksin ja turvassa, kun meitä pidetään sylissä, voimme seisoa vakaalla pohjalla. Elämä on uskallusta nähdä sen koko kirjo ja tuntea rohkeasti laajalla skaalalla. Tämä vapautuminen on läheisessä yhteydessä syömishäiriöstä toipumiseen ja itsetuntemukseen.

– Lotta –