Muistan lähimenneisyydestäni tarkan ajankohdan, jolloin oireiluni oli pahimmillaan. Asuin yksin vetoisessa, vanhanaikaisessa kämpässä, jossa nukahdin jakkupuku päällä sohvalle. Sängyssä nukkumisen esti naapureiden kovaääninen keskustelu, josta en tietenkään kilttinä tyttönä voinut valittaa. Aamulla heräsin naama turvonneena ja vaatteet ryppyisenä juomaan halvinta murukahvia järkyttävän kylmässä keittiössä, kampesin itseni toimistolle ja jatkoin onnettomassa päivätyössäni, jonka herättämää ahdistusta olin taas koko illan purkanut sämpylävuoreen. Yksin omassa kodissa on mahdollisuus arvostaa itseään mahdollisimman vähän, kikkailla ruoan kanssa mahdollisimman paljon, halata vessanpyttyä ilman pelkoa siitä, että kämppäkaverini tai puoliso kuulee. Minä ja syömishäiriöni, parhaat kaverit yhdessä aina.
Hieman yli viisi vuotta sitten ystävyyteemme tuli särö. Kaverit löysivät minulle ‘sopivan miehen’, jota piti sitten treffeille asti mennä katselemaan. Pidin hänestä mielestäni hieman liikaa, hänen kanssaan oli hieman liian mukava olla. Jotenkin itsestään selvää, että joo, tottakai ollaan yhdessä. Alkoi taisto. Jokainen parisuhdehan on särmien hiomista, kompromisseja, omien epämukavuusalueiden kokeilua, muutosta ja kasvua. Minulla oli paljon omia rajoja, alueita, joita ympäröivät piikkilanka-aidat ja minä vastassa jatimatikin kanssa. En joustanut monessa asiassa, en lähtenyt ex tempore lasilliselle, tai ruohikolle loikoilemaan, koska se ei sopinut ahkeruuden ideaaliin/ kalorisuunnitelmiin/ päivärutiiniin. Mieheni, boheemi muusikko, rakasti kaikkea sitä, jonka tunsin ahdistavaksi ja rivoksi hedonismiksi. Kuri ja järjestys se pitää olla! Ensimmäisellä yhteisellä lomamatkalla hän katseli minua surullisin silmin ravintolapöydän toiselta puolen, kun en edes seuraksi voinut ottaa mitään. Tuliaiseksi ostetut suklaalevyt taas hävisivät kaapista ennen kuin hän ehti niitä maistaa; voi surkeutta, minä ja syömishäiriöystäväni taas mellastamassa!
Usein päässäni soi Kaarlo Sarkian runon ensimmäinen rivi: ‘Älä elämää pelkää’, jolla muistutan itseäni, joskus jopa tuupin ja lähes pakotan eteenpäin. Otin vastaan sormuksen ja 100 kutsuvieraan rakkauden minua ja aviomiestäni kohtaan, vaikka se onni, jota koin hääpäivänäni ja jokainen päivä sen jälkeen, on pelottavaa, pakahduttavaa, liikaa minulle. Mieleni taistelee vastaan refleksinomaista torjuntareaktiota kaikkeen hyvään. ’Aina pitää kärsiä’ on mantra, joka on niin sulautunut olemukseni ytimiin, etten saa sitä esille ja irti itsestäni, kun on oikein synkkä päivä. Ja miten kauheaa varmasti on rakastaa ihmistä, joka ei rakasta itseään. Mieheni on maailmankaikkeuden vahvin, totean.
Toipumiseni alkoi aikuisten oikeasti kolmisen vuotta sitten. En teeskentele, että halusin toipua itseni vuoksi. Huomasinpa vaan, ettei parisuhteeseen kerta kaikkiaan mahtunut kolmea. Ja huomasin myös, miten sydänalasta otti aina, kun mieheni, maailman ihanimmilla silmillään, loi minuun sen saman surullisen katseen kuin ensimmäisellä lomallamme. Päätin, että hänen ei pidä minua enää näin katsoman ja siitä kai se alkoi. Viimeisen kahden vuoden aikana olen sitten pikkuhiljaa löytänyt myös motivaation suhtautua itseeni hieman lempeämmin ja ajatella, että minä ansaitsen toipua ihan itsenikin hyväksi. Pari viikkoa sitten, toisena hääpäivänämme, kävimme ravintolassa syömässä, enkä kuollut. Oli mukavaa tehdä asioita, joita toisilleen rakkaat yhdessä tekevät, kävellä rantabulevardilla jäätelötötteröt kädessä illan hämärää kohti.
Tätä kirjoittaessani vieressäni nököttää bulimiaa käsittelevä uutuuskirja ‘Nälkäinen sydän’ , kuinkas sattuikaan! Minulle tulevat myös mieleen ihanan RuPaulin sanat: ‘If you don’t love yourself, how in the hell you gonna love somebody else?’ . Minulla taisi mennä vähän väärässä järjestyksessä, mutta sama se vaikka kävelisi käsillään, kunhan pääsee joskus perille. Suuri rakkauteni toiseen opettaa minua pikku hiljaa rakastamaan myös itseäni.
-Pihla
Herättikö kirjoitus ajatuksia? Tule jatkamaan keskustelua syyskauden ensimmäisessä Teemallisessa teehetkessä ti 9.8 klo 17-19, jossa teemana on ’Parisuhde ja syömishäiriö – mahdoton yhtälö?’.
