Vaa’an lukema näytti yli 20 kiloa enemmän kuin yhdeksän kuukautta aikaisemmin. Rintaliivit jäivät pieniksi sitä mukaa kun ehdin ostaa isompia. Tämä tilanne olisi muutamaa vuotta aikaisemmin johtanut itsetuhoiseen ja bulimiseen käyttäytymiseen, mutta nyt meitä oli kaksi samassa kehossa, ja ihan kohta tuo toinen olisi käsivarsillani.
En ole koskaan elämässäni ollut enemmän sinut kroppani kanssa kuin raskausaikana. Jos turvonneine jalkoineni, iskiaskipuineni ja liiveistä tursuavine rintoineni erehdyin odotusaikana ajattelemaan olevani jotain muuta kuin maailman ihanin, kumppanini jatkuvat kehut pyörsivät ajatukseni äkkiä toiseen suuntaan. En koskaan pyytänyt näitä itsetunnonkohotuspuheita, hän aidosti piti lapsensa tulevaa äitiä kauniina ja oli (tuolloin) sitä mieltä, että minun pitäisi olla raskaana aina. Olin turvassa omassa kehossani, me olimme turvassa, minä ja vauva. Omassa kuplassamme, johon eivät ulottuneet tavallisen elämän normit, oletukset tai ihanteet, eivät kehoon liittyvä itseruoskinta, häpeä tai ahdistus. Muistan jättäneeni hellät hyvästi lempihousuilleni ja ajatelleeni, että en tule niihin enää koskaan mahtumaan, mutta fokukseni oli jo jossain muualla kuin täydellisissä farkuissa. Oman universumini keskipiste oli täydellisen pyöreä maha, kuin kypsä persikka. Kehollani oli minulle mielekäs tarkoitus, sen tehtävänä oli olla toisen koti, sen muutokset toivat lapsen syntymän askel askeleelta lähemmäs. Tämä ajatus oli mielestäni merkittävin syy sille, miksi sairaus ei oireillut.
Jotkut muutkin ovat kokeneet lapsen odottamisen olleen ensimmäinen kerta, kun keho ei ole ollut vihollinen. Arvaan kuitenkin olleeni onnekas, kaikille syömishäiriötä sairastaneille raskausaika ei suo lepoa sairaudesta. Ehkä aika myös kultaa muistot, onhan tästä kaikesta jo kohta 14 vuotta aikaa. Tiedän vain, että elämäni ei ollut moneen vuoteen ollut syömisen suhteen yhtä vaivatonta kuin lasta odottaessani. Ironista kyllä, odottajan arkeen kuuluvat ongelmat tekivät minulle vain hyvää: ainoa raskausajan kuvotukseen auttava asia oli syöminen, joten siitä tuli kirjaimellisesti elämänlaatua parantava asia.
Ei ihan pieni irokeesipäinen tyttövauva syntyi lopulta keisarileikkauksella ja vietti elämänsä ensimmäiset tunnit isänsä sylissä. Olisi kaunistelua väittää, että kaikki painoon, syömiseen ja itsetuntoon liittyvät asiat olisivat maagisesti jääneet taakse, kun lapsi oli maailmassa. Vauva-aika ei ollut fyysisesti eikä henkisesti helppoa. Vauvan synnyttyä painoni putosi dramaattisesti pelkästään siitä syystä, että en jaksanut laittaa ruokaa itselleni. Vanhat tunteet nostivat päätään – en ollut laihtumisesta pahoillani, ennen kuin neuvolassa muistutettiin imetyksen vaatimasta energiasta. Minua käskettiin varastoimaan suklaapatukoita takkien taskuihin ja syömään näitä eväitä joka välissä, vaikka vauvaa ulkoiluttaessa. En pystynyt, makeanhimoni oli kadonnut raskausaikana, ja kuten myöhemmin kävi ilmi, se ei ole tehnyt neljässätoista vuodessa paluuta. Vauva kasvoi ja vahvistui, ilmeisesti kerätäkseen voimia ruokalautasten heittelyyn. Oma ruokani jäähtyi sillä välin kun taaperon syöttötuolissa koettiin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Toisaalta lapsen tarvitsema säännöllinen ruokailurytmi varmisti sen, että kotikeittiössä ruoanlaitosta alkoi pikkuhiljaa muodostua rutiini – asia, jota en ollut koko aikuisikäni aikana kokenut. Pääsin lopulta normaalin syömisen tahtiin vasta töissä. Tarvitsin muiden aikuisten seuraa, työpaikan valmiin lounaslinjaston ja vahtivuorosta vapaan hetken, jotta syöminen alkoi tuntua nautinnolta kilpajuoksun sijaan.
Sairastaminen on jättänyt pitkän, mutta nykyään jo aika haalean varjon, ja lopulta olen sitä mieltä, että se varjo on tuonut perheeseemme vain hyviä asioita mukanaan. Meillä ei ole neljäntoista vuoden aikana puhuttu ruokien kalorimääristä tai rasvapitoisuudesta. Vaaka pölyttyy turhakkeena vessan nurkassa, sillä on punnittu näiden vuosien aikana lähinnä nelijalkainen karvakasamme, Pulla-kissa. En tiedä, paljonko painan, en myöskään sitä, paljonko lapseni painaa. Vältän tietoisesti kommentoimasta omaa tai kenenkään muunkaan vartaloa millään tavoin, en tee sitä kritisoiden mutta en myöskään ihaillen. Yritän pitää huolen siitä, että ateriavälit eivät veny liian pitkiksi ja että ruoka on tarpeeksi täyttävää, mutta en halua tehdä asiasta numeroa. Tässä perheessä nuristaan ruoasta ja herkutellaan kuin missä tahansa tavallisessa perheessä, heitetään toisinaan mikroon einesvuoka ja ollaan joskus kaikin tavoin ihan kohtuuttomia. Mutta meillä kukaan ei kysy, näyttääkö takapuoli isolta, eikä kukaan meillä treenaa keväisin bikinikuntoon.
Tiedän, että kaikki tämä ei välttämättä riitä eivätkä hyvät ajatukset toimi vakuutuksena syömishäiriötä vastaan. Tunnen huolen nousevan, kun lapsi ei syö aamupalaa ja jättää koulussa lounaan säännöllisesti väliin. Tiedostan kipeästi, että surullisena tai hyvin stressaantuneena minun ei tee mieli syödä. Mutta jotain on muuttunut, en usko luiskahtavani uudestaan kuiluun. En uskalla ajatella, että perheemme on täysin immuuni sairaudelle, mutta uskallan olla luottavainen.
