Istuin syömishäiriötä sairastavien vertaistukiryhmässä. Yhtä aikaa olin jännittynyt ja helpottunut. Olin täynnä hämmennystä ja silti tunsin jotain syvää yhteenkuuluvuutta. Menin uudestaan ja taas uudestaan. Sain voimaa ja unohdin hetkeksi pään sisällä pyörivän kalorikarusellin. Yhden keskustelun päätteeksi ohjaaja totesi, ettei kaikesta huolimatta vaihtaisi päivääkään pois elämästään. Se pysäytti. Se pysäytti, koska en voinut ymmärtää sitä. Kun omassa elämässä ei nähnyt mitään hyvää. Kun olisi voinut antaa mitä tahansa, että olisi päässyt pois kehostaan. Ja silti samat tunteet läpi käynyt vieressä istuva ihminen saattoi kokea jokaisen päivän niin arvokkaana. Se hetki sytytti toivon. Silloin aloin uskoa, että tämä taistelu voitetaan vielä.
Tänään en enää ihmettele niitä sanoja. Tuli se päivä jolloin minun oli parempi olla itseni kanssa. Voin katsoa elämää taaksepäin ja kiittää jokaista päivää. Oma nuoruus ei kuitenkaan koskaan pyyhkiydy pois muistoista. On olemassa ne vuodet, kun pelko ja ahdistus puristi joka solussa. Ne tunteet, joita kenellekään toiselle ei toivoisi. Ja siksi sydämessä on nyt voimakas ja vahva halu auttaa.
Etelän-SYLI:ssä on paikka, missä vaikeimmatkin hetket on saanut kääntää voimavaraksi. Vertaisohjaajana saan tehdä minulle merkityksellisintä vapaaehtoistyötä. Olla mukana antamassa muille mahdollisuuden tulla ryhmään. Paikkaan ja tilaan, mistä itse löysin aikanaan vertaisuuden voiman ja toivon. Vertaisohjaajana minun ei tarvitse olla valmis. En ole yhtään enempää kuin yksikään ryhmäläisistä. Olen vain kulkenut tarpeeksi kauas siitä kaikkia yhdistävästä kokemuksesta. Haluan että ryhmä on paikka, missä tunteet saavat vapautua kyynelinä, sanoina tai välittävinä katseina. Haluan että se on paikka täynnä hyväksyntää, kunnioitusta ja luottamusta. Olemalla mukana ryhmässä, kuuntelemalla ja vierellä kulkemalla olen oppinut valtavan määrän viisauksia. Olen tuntenut kylmänväreitä sisimmässä, olen halunnut painaa käden toisen olkapäälle, lohduttaa, katsoa silmiin ja kannustaa taas eteenpäin.
Sairaudesta eroon pääseminen ei ole helppoa. Se vaatii sinnikkyyttä. Se vaatii tahtoa. Se vaatii valtavaa ahdistuksensietokykyä. Ja se vaatii aikaa. Mutta tiedän, että tavasta riippumatta syömishäiriöstä toipuminen on mahdollista. Ihan jokaiselle. Täysin ja kokonaan.
– Kristiina
