Kirjoitin edellisessä blogitekstissäni siitä, miten parantumisen tielle pääseminen alkaa silloin, kun ymmärtää olevansa syömishäiriön otteessa ja tarvitsevansa apua. Havahtuminen katsomaan itseään anoreksiantäyteisen kuplan ulkopuolelta voi olla rankkakin kokemus, ja kuten muidenkin sairauksien yhteydessä ”diagnoosin” sisäistäminen voi herättää monia tunteita, kuten kieltämistä, häpeää ja pelkoa.
Vaikka havahduin omaan sairauteeni ja tiedostin, että pakonomaiset ajattelu- ja toimintamallini olivat kaikkea muuta kuin terveitä, jaksoin silti vielä anoreksian antamalla sisukkuudella pyristellä vastaan. En ole sairas! Terapeutin istuntoja nuorisopsykiatrisella en olisi halunnut aloittaa, mitä muka turhanpäiväinen jorina auttaisi mihinkään. Todellisuudessa varmasti häpesin ja pelkäsin, enkä halunnut kertoa kavereille, missä kävin aina keskiviikko iltapäivisin. Pitäisivätkö muut minua jonain hulluna?
Ajatustyö parantumisen eteen oli kuitenkin alkanut. Ja ajatustyötä anoreksian kahleista vapautuminen todella vaatii ja siihen sain apua tuosta viikoittaisesta ”jorinasta”. Sairaiden ajatusten karistaminen ei onnistu kuitenkaan hetkessä ja jatkoin vielä aika pitkäänkin omia dieetti- ja liikuntarytmejäni, koska niistä pelotti päästää irti. Mutta muutos oli silti tapahtunut. Annoin luvan itselleni höllätä säännöistä joskus; tulevana jouluna sain syödä konvehteja ja jumppaan ei tarvinnut mennä, jos tunsin itseni liian väsyneeksi. Enkä tuntenut tällöin ahdistusta, koska olin tietoisesti antanut itselleni luvan tehdä niin. Otin ikään kuin aikalisiä anoreksialta, jolloin minulla oli ohjat, ei syömishäiriöllä.
Vähitellen noita aikalisiä tuli enemmän ja enemmän, mutta prosessi oli pitkä. Ja ehkä se osittain jatkuu vielä edelleenkin. Mutta parantumisen tiellä jokainen askel on parempaa kohti ja ilman saamaani apua en olisi näin pitkällä.
– Eveliina –
