Kannattaa varautua siihen, että anoreksia tulee todennäköisesti aina olemaan osa elämääsi.
Tarkkaa sanamuotoa en muista, mutta tämä oli viesti, jonka sain kuulla usealta taholta sairastaessani kymmenisen vuotta sitten. Olin tuolloin 13-vuotias, hoidossa psykiatrisella osastolla anoreksian vuoksi ja tulevaisuus alkoi näyttää mielikuvissani melko synkältä. Todellako koko loppuelämäni saisin syynätä ruokapakkausten kyljistä rasvapitoisuusprosentteja, ahdistua jokaisesta väkisin niellystä suupalasta ja aikatauluttaa päiväni sen mukaan että varmasti ehdin tehdä kaikki pakonomaiset lihaskuntoliikkeet? Tähän oli kuitenkin melko helppo tuudittautua. Enhän ollut koskaan nähnyt ketään, joka olisi selättänyt syömishäiriön, ja osastolla ollessa ehti kuulla ja nähdä toinen toistaan rankempia tarinoita vuosikausien tai jopa eliniän mittaisista kamppailuista.
Loppuelämän sairaudesta puhuminen anoreksian kohdalla ei missään nimessä ole täysin tuulesta temmattu väite. Tutkimustiedonkin valossa anoreksia ja muut syömishäiriöt ovat monesti pitkäaikaisia kumppaneita. Irti pääseminen ei ole koskaan helppoa. Tiedostan täysin kuinka onnekas olen, että akuutein vaihe oli osaltani ohi parissa vuodessa ja lopullinen toipuminen tapahtui siitä muutaman vuoden sisällä. Moni muu on joutunut läpikäymään huomattavasti pidemmän taipaleen.
Myönnettävä kuitenkin on, ettei ”väite” syömishäiriöstä elämänkumppanina täysin väärä ole omalla kohdallanikaan. Vaikka en ole sairastanut anoreksiaa enää moneen vuoteen, on se silti edelleen osa minua. Ei elämää rajoittavana tekijänä, vaan lähinnä muistona ja kokemuksena, jota tuskin koskaan unohdan. Voisin jopa väittää, että anoreksia antoi elämälleni suunnan. Psykiatrisella osastolla hoidossa ollessani kiinnostuin kovasti ihmismielestä ja erityisesti psyykkisistä sairauksista. Päädyinkin lukion jälkeen opiskelemaan psykologiaa, sen jälkeen neurotiedettä ja nyt olen jatkamassa alan tutkimuksen parissa.
Olisinko ilman sairastumistanikin ennemmin tai myöhemmin kiinnostunut psykologiasta ja päätynyt opiskelemaan alaa? Mahdollisesti. Ajattelen silti mielelläni, että joskus elämässä tapahtuvilla asioilla on tarkoitus, jota ei välttämättä heti näe tai ymmärrä. On lohdullista ajatella, että ikävimmistä ja vaikeimmistakin kokemuksista voi seurata jotain hyvää. Joskus harmittelin sitä, kuinka anoreksia vei elämästäni aikaa, jonka olisin voinut käyttää paljon paremmin. Tuntui ikävältä ajatella mistä jäin paitsi vältellessäni tilaisuuksia ja jopa ihmisiä siltä varalta, että joutuisin syömään jotain ylimääräistä tai jättämään liikuntasuorituksen väliin. Mielestäni oleellista syömishäiriön kanssa kamppaillessa onkin yrittää olla murehtimatta sitä mikä on ehkä jäänyt tekemättä, tai mitä mahdollisia rajoitteita sairaus asettaa. Tärkeintä on keskittyä siihen, ettei niin tarvitse olla aina.
– Siiri-
