Kesäsade – plop, varpaat kastuu – läts, lenkkareista läpi – lits. Kävelen hiekkatiellä kumarrellen tien ylle painuvien oksien alitse. Märät oksat huitaisevat päätäni ja roiskauttavat vettä hikisille vaatteilleni. Syke tasaantuu, iho viilenee, haistelen nautiskellen kosteaa kesäiltaa.
Muistan ajan, jolloin olisin pitänyt tällaista suoritusta epäonnistumisena – urheilun kuuluu tuntua, kesken ei pidä jättää! Treeni ilman verenmakua suussa on mielen ja kehon heikkoutta, huonon ja saamattoman ihmisen merkki. Mitä järkeä on treenata, jos jälkikäteen kirjattu suoritus ei ole edellistä parempi tai vähintäänkin yhtä hyvä, tai jos se ulkopuolisen silmin näyttää vain tavalliselta suoritukselta. Viis siitä miltä sisältä tuntuu, kunhan ulkoiset kriteerit täyttyvät.
Silloin tällöin hampaat irvessä epämukavuusalueille venyminen on mahtavaa, myönnän. Totutusta poikkeaminen ja itsensä haastaminen on avain oppimiselle ja itsensä kehittämiselle. Minä tein sen! Ylitin itseni! Jes, mahtavaa! Positiivisten kokemusten ja onnistumisen tuntemusten merkitystä hyvän itsetunnon muodostumisessa ei liene kiistäminen.
Parhaimmillaan urheilu onkin äärimmäisen hieno työkalu niin fyysisen kuin henkisenkin hyvinvoinnin rakentamisessa. Se pistää elimistön liikkeelle, vetristää sydämen, keuhkot ja jäykät lihakset unohtamatta sen terapeuttista vaikutusta ihmisen psyykelle. Kuinka moni löytää työpäivän jälkeen mielenrauhan lähimetsän lenkkipolulta tai purkaessaan päällimmäiset turhaumat kuntosalin nyrkkeilysäkkiin?
Voiko urheilu sitten olla pahasta?
Vastauksen etsimisen voi aloittaa vaikka pohtimalla sitä, miten käy itsetunnon kun mikään muu kuin maksimisuoritus ei enää riitä tuottamaan positiivisia fiiliksiä? Tällöin urheilu, liikkuminen ja suorituksista iloitseminen kääntyvät palvelemaan täysin päinvastaista. Sen sijaan, että ulkoilu tuottaisi hyvää oloa ja iloa fyysisen kunnon ylläpitämiseksi sekä valaisi positiivista voimaa ja uskoa omaan itseen, mieli rupeaakin tulkitsemaan epäonnistumisiksi kaikki tiettyihin – usein kohtuuttoman korkealle asetettuihin – kriteereihin yltämättömät suoritukset. Iltalenkin keskenjättäminen pyyhkii automaattisesti alkumatkan kilometrit pois – koko suoritus nollautuu ja kokemus on totaalinen epäonnistuminen. Vähitellen epäonnistumisen kokemukset eivät rajoitu enää urheilusuorituksiin, vaan ihminen sisäistää ne osaksi itseään. Epäonnistuminen, huonous ja arvottomuus rakentaa pikkuhiljaa filtterin, jonka lävitse sairastunut tulkitsee kaikkea toimintaansa ja suorituksiaan –koko elämäänsä.
Kun ihminen kokee ja tuntee olevansa perustavanlaatuisesti epäonnistunut kaikessa olemisessaan, korostuu ulkoisten mittareiden merkitys elämänhallinnassa ja oman arvon määrittelyssä. Mitä vahvemmin mieli soimaa itseään, sitä enemmän kroppa saa paiskia työtä pitääkseen isäntänsä psyyken balanssissa. Sitä herkemmin myös mieli reagoi ulkoisiin muutoksiin. Syömishäiriötä sairastavan elämässä korostuukin ulkoisten asioiden (mm. syöminen, sen kompensointi, tarkat kalorimäärät, suoritusten mitattavuus) kontrollointi, sillä se on työkalu sisäisten olotilojen hallintaan. Kun asiat ovat näennäisesti hallinnassa, myös mielen uskotaan voivan hyvin. Aluksi tämä näkyykin kaikkivoipaisuutena ja euforisena elämänilona. Pidemmän päälle pelkkä ulkoinen kulissi ei kuitenkaan riitä kannattelemaan ihmistä – ja puhun nyt ihmisestä kokonaisvaltaisena psyko-fyysis-sosiaalisena olentona, en vain kauniina kuorena.
Onnistuessaan opinnoissa, työsuorituksissa, urheilusaavutuksissa tai parisuhteessa ihminen kokee tyytyväisyyttä itseensä. Kuulostaa aika luonnolliselta. Väitän kuitenkin, että niin pitkään, kun onnellisuus on riippuvainen ainoastaan itsensä ulkopuolisista tekijöistä, ei sisäinen eheytyminen ole mahdollista. Uskon, että vasta kun ihminen pystyy pitämään itseään arvokkaana juuri sellaisena kuin on, suorituksista, ulkoisista mittareista tai ympäristön reaktioista riippumatta, silloin ihminen voi kokea ja tuntea itsensä onnelliseksi.
Onnellisuus ei vaadi täydellistä tai täysin ehjää ihmistä. En tiedä, onko kukaan koskaan täysin ehjä ja voidaanko täydellinen tai ehjä edes määritellä? Voimme olla lohjenneita ja säröisiä, lammikoissa likaantuneita, monella vähintäänkin muutama eletyn elämän mukanaan tuoma arpi sielussaan. Niin kauan kuin hyväksymme itsemme, on rosoisuutemme erityispiirteemme, jonka vuoksi olemme ainutlaatuisia ja arvokkaita yksilöitä. Lopulta huomaamme kenties pitävämme (ja muiden pitävän meistä) itsestämme juuri näiden ”epätäydellisten” piirteidemme vuoksi; ne tuovat meihin persoonallisuutta ja särmää!
Palaan aikaisemmin esittämääni kysymykseen: Voiko urheilu olla pahasta?
Kysymykseen on vaikea vastata esittämällä jotain määrällisiä suosituksia siitä, kuinka paljon urheilua on tervettä ja missä menee terveen ja pakkomielteisen treenaamisen raja. Ei jokainen paljon urheileva kärsi syömishäiriöistä, eikä vastaavasti jokainen syömishäiriötä sairastava urheile paljon. Usein mietitäänkin ruokamääriä, urheilusuoritusten määriä ja syötyjen tai kulutettujen kalorien määriä ja pyritään tunnistamaan syömishäiriö näistä käsin. Toki niilläkin on suuri merkitys, MIKÄLI ne palvelevat vääriä tai vääristyneitä motiiveja.
Määrien sijaan olisikin mielestäni tärkeää kysyä ensin urheilusuoritusten takana olevia motiiveja. Miksi liikut? Mikä ajaa sinut liikkumaan? Liikutko, koska sinun on pakko? Liikutko välttääksesi jatkuvaa ahdistusta? Lähdetkö lenkille kompensoidaksesi syötyjä kaloreita tai välttääksesi oksentamisen? Mitä tapahtuu, jos jätät suunnitellut treenit väliin? Määrittyykö hyvän ihmisen kokemuksesi suoritustesi määrästä käsin?
Välillä on hienoa saada loppuun asti vietyjä suorituksia ja hikoilla itsensä uusiin ennätyksiin, keskittää ajatukset hetkeksi täysillä johonkin tiettyyn. Vielä hienompaa on kuitenkin muistaa pysähtyä, katsella ympärilleen, huomata ympärillä elävä elämä.
Kun seuraavan kerran juokset rutiininomaista iltalenkkiä metsäpolulla tai merenrannassa, tee poikkeus ja pysähdy hetkeksi: haistele, katsele, kuuntele – elämä ei ole vasta 5 km:n päässä vaan juuri siinä nimenomaisessa hetkessä.
Kaisa Lehtonen
Toiminnanohjaaja, Etelän-SYLI ry
(julkaistu ensimmäisen kerran 18.6.2014)
