Syömishäiriöstä toipuminen on kuin jediksi kouluttautumista – se on prosessi, jossa opetellaan tuntemaan Voima, tuo kaikkea ympäröivä ja kaiken läpäisevä energia, jonka aistimalla voi tehdä mitä ihmeellisimpiä urotekoja. Se on prosessi, jossa tutkaillaan tunteita, kohdataan pelkoja ja nimetään ne. Kuten Star Wars –elokuvasaagan pieni ja hassunnäköinen vihreä olento, jedimestari Yoda, sanoo: ”Named must your fear be before banish it you can.” Eli ensin on nimettävä pelkonsa, ennen kuin sen voi karkottaa.
Olen lukuisia ja lukuisia kertoja kysynyt itseltäni, mitä pelkään. Miksi minua pelottaa syödä asioita, joihin en ole tottunut, jotka ovat omassa päässäni kehittämieni sääntöjen vastaisia? Miksi pelkään syödä monipuolisesti ja riittävästi? Miksi pelkään jättää välistä juoksulenkin? Miksi ihmeessä pelkään ja mitä?
Ja kyllä, ensimmäinen vastaukseni on aina ”pelkään ahdistusta”. Minua on pelottanut niin paljon, etten ole uskaltanut kohdata tuota isoa mörköä, ahdistusta – saati sitten niitä oikeita pelkoja ahdistuksen takana. Sillä ahdistushan on vain se jäävuoren huippu. Pinnan alla on jäävuori, jota ei näe, jos ei sukella varta vasten sitä katsomaan. Tämä on se hyisevä työ, jota olen joutunut tekemään. Olen sukeltanut tutkailemaan tunteitani uudelleen ja uudelleen. Pinnan alla vellovat ikävät tunteet: viha, katkeruus, pettymys, häpeä, riittämättömyys, epäonnistuminen… You name it! Välillä olen joutunut palaamaan pinnalle haukkaamaan happea – mutta joka ikisellä sukeltamiskerralla olen saanut lisää vastauksia omaan syömishäiriöproblematiikkaani.
”To be Jedi is to face the truth, and choose.”
Näenkin syömishäiriön oireena jostakin – tosin taustalla tuskin on vain yksi asia. Mutta varmasti jokainen tunnistaa (ennemmin tai myöhemmin) sen oman haavansa, jota on yrittänyt syömishäiriön avulla parantaa. Olen itse havahtunut miettimään jo nuorena kokemaani turhautumista elämään. Haaveilin paljon, mutta pelkäsin epäonnistumista vielä enemmän, niin, etten edes uskaltanut yrittää. Ja juuri tuo yrittämättä jättäminen on aiheuttanut minulle suuren pettymyksen. Hukutin itseni negatiivisiin tunteisiin ja suljin ne sisääni ajatellen, että tunteeni ovat vääränlaisia ja että oikeastaan koko minä olen vääränlainen. Ruoan rajoittaminen ja pakkoliikunta ovat helpottaneet oloani – minun ei ole tarvinnut kohdata surkeaa elämääni, vaan olen paennut. Säännöt, rutiinit ja rituaalit ovat tuoneet elämääni järjestystä. Samalla ne ovat olleet niin pakonomaisia, että ne ovat estäneet minua elämästä. Joka kerta, kun olen valinnut tekeväni syömishäiriöajatuksen mukaan, olen vahvistanut sairasta käytöstä. Ja ajan myötä syömishäiriö on muuttunut automaattiseksi – se on pitkälti paha tapa ja tottumus.
Valitettava tosiasia on se, että pelkästään omaa käytöstään analysoimalla ei toivu. Toipuminen vaatii tekoja, konkretiaa – sitä, että valitsee valon. Käyttää itsessä virtaavaa Voimaa hyvään ja kyseenalaistaa itseä rajoittavat uskomukset, säännöt, rutiinit ja rituaalit – tekee päinvastoin kuin syömishäiriö. Toimii, vaikka pelottaa. Toipuminen on matka itseen, omien arvojen tarkastelemista, omannäköiseen elämään tutustumista, oman intohimon ja elämän merkityksellisyyden löytämistä. Se on sitä, että tutkailee tunteitaan – myös vihaa, pettymystä ja häpeää. Sillä juuri negatiivisilla tunteilla on kerrottavanaan tärkeä viesti: jokin ei ole ollut kunnossa.
Matka jediksi voi olla pitkä. Se voi olla täynnä pimeän puolen houkutuksia. Välillä voi joutua ottamaan valomiekkansa esille ja puolustautumaan. Joskus epäonnistuu – siksi, ettei uskonut itseensä. Mutta olen varma, että jediksi pääsee. On vain oltava kärsivällinen ja päättäväinen. Joten: May the Force be with You (and me…)!
Heli Raami
