“You,” he said, ”are a terribly real thing in a terribly false world, and that, I believe, is why you are in so much pain.”
– Emilie Autumn, The Asylum for Wayward Victorian Girls
Se tuijotti minua silmiin. Samean kaakelin pinnalta. Roiskeiden välistä, tunkkaisen hajun keskeltä. Se oli ruma, minä olin ruma – ruma, huono, epäonnistunut. Olin huono, vaikka kahden viikon päästä juhlisin yliopisto-opintojen päättymistä ja eximian graduarvosanaa.
Tuo päivä oli viimeinen bulimisen oireiluni päivä. Se oli merkittävä kymmenen sairastamani vuoden jälkeen. Se ei ollut sairauteni yhtäkkinen loppu, mutta omanlaisensa uusi alku. Oikeastaan viimeistään sen jälkeen oivalsin, että syömishäiriö ilmiönä on oire, ei ongelma. Säätelemällä oiretta – häivyttämällä se hienovaraisesti arjen rutiineihin, kätkemällä pois keskusteluista, piiloon vaatteiden alle ja perimmäisen ajatuksen nurkkaan – ei hoideta ongelmaa pois päiväjärjestyksestä vaan ruokitaan oiretta.
Tuon sisäisen pahan olon moniulottuvuuksisuus konkretisoitui viimeistään sairastuttuani valmistumisvuoteni lopussa vaikeaan masennukseen. Sairaslomalla ymmärsin, että tämä oli seuraava ja jopa luontainen jatkumo aikaisemmalle syömiskäyttäytymiselleni. Kun tunteiden työkalupakkini ei sisältänyt enää itsensä kuihduttamista, paastoamista, ylensyöntiä, ahmimista ja oksentamista, pakonomaista liikkumista.. tai muuta ongelmakäyttäytymistä, minun musta mörköni ei löytänyt keinoa ulos vaan asettui asumaan mieleni maisemaan.
Elämän piti vihdoinkin olla avoin, mutta se kääntyikin minua vastaan. Miksi?
Siihen terapiassa vastausta etsiessäni olen opiskellut uudestaan aihetta minä. Se on tähän asti ollut mielenkiintoinen tutkimusmatka omaan elämään. Tehtyjen valintojen ja yksittäisten hetkien, päätösten ja tunteiden syyseuraus –verkon rakentaminen on eheyttävä kokemus. Se on ollut hämmennystä ja oivaltavaa itsereflektiota, ilon ja surun yllätyksiä, itsensä inhimillistä ymmärtämistä. En ollut koskaan aikaisemmin ajatellut, miltä tuntuisi, kun saisi itsestä ystävän itselleen. Sellaisen, jonka seurassa olisi hyvä ja helppo olla, jonka tuntisin ja jota osaisin kuunnella, joka hyväksyisi minut pyyteettömästi, rakastaisi alastomana ja rumana. Sellaisena, jolle voisin antaa anteeksi epätäydellisen elämäni.
Tutkimusmatkani aikana olen löytänyt uudenlaisia voimaantumisen keinoja luovista harrastuksista. Kun kirjoitan tai valokuvaan ja tuotan jotakin omannäköistäni, omista ajatuksistani ja tunteistani kumpuavaa rehellistä ja aitoa, silloin se mitä sisältäni kumpuaa on kaunista. Minussa on kaunista! Minä olen kaunis! Luovuudelle ei ole rajoja tai sääntöjä, ei ole yhtä oikeaa tai väärää, on vain erilaisia eri lähtökohdista käsin tuotettuja visioita, todellisuudenkuvauksia tai pysäytettyjä hetkiä, sanoiksi tai kuviksi puettuja tunteita, sotkuisia sävyjä tai sanojen ketjuja – mitä tahansa. Sitä kauneus on.
Ihminen ei ole koskaan valmis vaan kehittyy ja oppii läpi elämänsä. Yhdyn edelliseen, mutta ymmärrän olevani tarpeeksi valmis nähdäkseni omat kokemukseni mustan mörön sijasta voimavarana, josta pystyn ammentamaan. Armollisuus omaa itseä kohtaan on syvin henkilökohtaisen elämäni arvo ja tavoite, jonka lävitse pyrin elämääni ja siinä toimimista katselemaan. Se on myös henkinen resurssi, jonka turvin pystyn kunnioittamaan itseäni ja elämään itselleni ja itseni vuoksi hyvää elämää.
Motivaationi olla tekemässä Syömishäiriöliiton arvojen mukaista tärkeää työtä on äärimmäisen suuri. Etelän-SYLI ry tarjoaa hienon mahdollisuuden työhön, jossa uskon pystyväni sekä hyödyntämään omaa tutkinto- työkokemus- ja kokemusasiantuntijuuttani että kehittämään tätä osaamistani. Olen ylpeä saadessani toimia yhdistyksen kyltin alla ja edustaa osaltani yhtä henkilökohtaista onnistumistarinaa – valaen näin uskoa kanssakokijoihin; niin alkutaipaleella kuin loppusuoralla olijoihin, läheisiin tai muuten vierestä seuranneisiin.
Ilmiön vakavuuden alleviivaamiseksi syömishäiriöistä on tarpeen puhua muiden riippuvuussairauksien kuten alkoholismin, huumeriippuvuuden tai peliongelmien rinnalla. Se ansaitsee kuitenkin huomion myös näistä erillisenä sairautena, sillä syömisongelmainen ihminen oireilee elämän perustekijän – ravinnon – parissa. Ravinnonsaantia ei voida katkaista ja näin sulkea ongelmaa pois. Ruoka on elämisen edellytys läpi elämän. Syömishäiriö onkin usein pitkä ja repsahdusten siivittämä vuosien mittainen tie, josta toipuminen on hidas ja työläs kasvuprojekti. Se on kuitenkin mahdollista oikeanlaisen hoidon, kuntoutuksen ja vertaistuen avulla, jossa korostuvat akuuteista arjen ongelmatilanteista selviytyminen sekä kauaskantoisempi tavoite itsensä hyväksymisestä juuri sellaisena kuin olemme.
Uskon, että pystymme pienin askelin vaikuttamaan syömishäiriöiden julkiseen kuvaan kasvattaen sairauden tunnettuutta ja tietoisuutta ilmiön moninaisuudesta – unohtamatta yksittäisen ihmisen kokemuksen arvokkuutta ja hetkessä tukemisen tärkeyttä.
Istun uuden työpisteeni ääressä. Paperinivaskat ja työpöydän kotoisa kaaos muistuttavat siitä, kuinka paljon on opittavaa. Katsellessani ulos tihkusateiseen ja harmaaseen maaliskuuhun olen iloinen istuessani toimistossa, joka henkii lämpöä, ymmärrystä ja armollisuutta. En voisi kuvitella parempaa paikkaa ottaa vastaan uuden työn mukanaantuomat haasteet.
Kevätaurinkoa ja uusia tuulia odottaen
Kaisa Lehtonen
Toiminnanohjaaja, Etelän-SYLI ry
