Kirjoittelen tätä blogitekstiä kotisohvalla. Edessäni koneella on kooste kuluneen vuoden tilastoista. Me olemme tehneet paljon työtä ja se näkyy luvuissa. Olemme tavanneet hoitopaikkojen henkilökuntaa, esitelleet yhdistyksen toimintaa, kertoneet erinäisissä paikoissa siitä, miltä syömishäiriö tuntuu, miten oireiluun tulisi suhtautua. Olemme käyneet hyviä keskusteluja Syömishäiriöliiton työntekijöiden kanssa. Ja ennen kaikkea, olemme kohdanneet teitä, läheisiä ja toipuvia, niin kasvotusten kuin puhelimitse ja sähköpostitsekin.
Syömishäiriöoireiluun liittyy paljon surua ja ahdistusta. Yksinäisyyttä, syyllisyydentunteita, häpeää, epätoivoa. Kuluneena vuotena olen liikuttunut teidän tarinoistanne, tuntenut kiitollisuutta siitä, että saan jakaa ne kanssanne. Mutta ennen kaikkea olen iloinnut onnistumisistanne, rohkeudestanne ja sisukkuudestanne. Joka kerta, kun joku kertoo, miten vaikeaa oli tulla ryhmään tänään, ja silti istuu ryhmässä tätä tunnetta jakamassa, olen äärimmäisen ylpeä ja iloinen. Toipuminen vaatii työtä ja itsensä ylittämistä.
Jokaista uutta kävijää kohden löytyy selviytymistarina. Niin ristiriitaista kuin se onkin, meidän kannaltamme on iloinen asia, kun ryhmässä pitkään käynyt huomaa, että vertaistuki ei enää tässä kohtaa olekaan tarpeen. Että ihmisellä itsellään on selviytymiskeinot ja elämä kantaa. Mutta yhtä hienoa on se, kun takapakin tullessa toipuva uskaltaa palata ryhmään. Hakemaan taas hiukan tsemppiä ja muistutusta siitä, miksi sairauden ääntä ei kannata kuunnella. Se ei ole epäonnistuminen. Se on voitto ja osoitus siitä, että toipuja on toipumisessaan jo hyvin pitkällä.
Vaikka kohtaamme täällä eniten toipuvia, myös läheisten suru tulee meitä liki. Kuinka monta mieleenpainuvaa keskustelua olenkaan kuluneena vuonna käynyt läheisten kanssa. Äitien, isoäitien, ystävien, isien. Joskus kahvihetkissä olemme saaneet seurata, miten läheiset ja toipuvat antavat toisilleen lohtua ja voimaa. Ymmärrystä, myötätuntoa. Niissä hetkissä ryhmän ohjaajana on kunnia vain olla hiljaa ja kuunnella.
Sitä tämä työ parhaimmillaan on. Kuuntelemista, oppimista, nöyrtymistä elämän edessä. Haluankin näin vuoden lopussa kiittää teitä kaikkia toiminnassa mukana olleita siitä, että olen saanut kulkea tätä polkua kanssanne.
”On asioita joita kuunnellaan korvilla.
On asioita joita kuunnellaan silmillä.
Ja on asioita, joita kuulee vain sydämellä,
myötäelämisellä.”
Auringonpilkahduksia alkavalle vuodelle toivoen,
– Kaisu
