”Älä välitä siitä mitä ne sanoo”, kuulin ehkä sadannen kerran. Olisikin ollut ihanaa olla välittämättä. Se voi onnistua siltä, jonka itsetunto on tarpeeksi vahva peittämään halveksuvat huomautukset ulkonäöstä, persoonasta ja suorituksista. Oma itsetuntoni murrosiän kynnyksellä oli lähinnä miinusmerkkinen, jos sen tasoa olisi voinut jollakin olemassa olevalla asteikolla mitata. Kun jo ala-asteella alkanut ja yläasteella täyteen mittaan kasvanut kiusaaminen ja totaalinen luokkayhteisöstä eristäminen tekivät koulunkäynnistä maanpäällisen helvetin, pelastauduin rakkaan harrastuksen ja sieltä löytyneiden ystävien pariin. Valitettavasti en uskonut harrastuksessakaan omiin taitoihini, vaan yritin suunnattomalla ylipätemisellä ja itseni ruoskimisella jatkuvasti todistella itselleni ja muille olevani hyvä. Vuosien varrella tulinkin melko hyväksi, mutta itsetunto pysyi nollan tuntumassa. Ja minusta tuli ikävä ihminen.
Tiuskin, äyskin, pelkäsin jonkun toisen olevan parempi, mikään suoritus ei riittänyt itselleni. Ulkonäköäni en edes ajatellut, koska olin vakuuttunut siitä, että olen täysi rumilus. Pidin itseäni myös tylsänä ja typeränä. Mutta suorittaa osasin. Olin pieni, mutta käsittämättömän sitkeä. Pesin isot miehet mennen tullen ruumiillisissa töissä, pelkän kiukun ja itseinhon voimin. Ja siksi etten osannut, voinut, pyytää apua. Minä pärjään kyllä, minä selviän yksin, oli mottoni. Ja minä olen teitä kaikkia parempi. En ollut ja tiesin sen itsekin syvällä sisimmässäni, jos pysähdyin hetkeksi miettimään, mitä harvemmin tein. Mutta yhdessä asiassa, sitkeyteni lisäksi, olin muita parempi: olin laihin. Tavoitteeni ei suinkaan ollut laihtua, ainakaan alun perin. Mutta koska laihuuteni oli se asia, johon ihmiset kiinnittivät huomiota ja sain siitä jatkuvasti omasta mielestäni positiivisia kommentteja, päätin pysyä mahdollisimman hoikkana. Mielestäni se oli ainoa asia, jossa olin tarpeeksi hyvä. Valitettavasti vain pärjäsin kaikessa muussa heikommin sitä mukaa, kun kuntoni heikkeni.
Lopulta romahdin henkisesti ennen kuin fysiikka petti. En jaksanut enää. Vaikka kuinka prässäsin itseäni ja piiskasin itseni aina vain parempiin suorituksiin, mikään ei tuntunut miltään eikä mikään riittänyt. Voitto ei tuntunut voitolta, koska ajattelin muiden vain epäonnistuneen, en uskonut, että olisin itse voinut onnistua. Putoaminen suureen tyhjyyteen tuli, kun tajusin, etten voi jatkaa näin, koska en pysy parempaan enkä enää edes entisenlaisiin suorituksiin. Oli aika tehdä totaalinen irtiotto.
Raivoa, itseinhoa, litroittain kyyneliä. Mustat tunteet kulkivat rinnalla, kun repäisin itseni kokonaan irti rakkaasta harrastuksesta josta oli ajat sitten tullut työ ja joka ei enää ollut rakas, vaan itse rakentamani häkin perusta. Tuntuu kuluneelta sanoa, että aloitin uuden elämän, mutta niin nyt vain tein. Yli kymmenen vuotta elämästäni olin käyttänyt yhden ainoan asian edistämiseen ja itseni piiskaamiseen. Nyt siitä tuli loppu. Vaihdoin kokonaan uudelle alalle, aloin taas opiskellakin. Huomasin, että koulua voi käydä ilman, että joutuu kiusatuksi. Löysin itsestäni vuosia aikaisemmin kadottamani iloisen ja optimistisen persoonan. Opin taas syömään ja liikkumaan nauttien, ilman suorituspaineita, ilman laihuudentavoittelua. Aloin uskoa itseeni, opin pitämään itsestäni.
Helpommallakin olisi voinut päästä. Jotkut kasvavat hyvän itsetunnon omaaviksi aikuisiksi ilman draamaa ja itsensä rääkkäämistä. Oma tieni oli kivisempi, mutta tuloksesta en voi olla olematta hieman ylpeä. Selvisin, kasvoin, onnistuin kääntämään suuntaa ja saamaan kiinni minuuteni ennen sen lopullista kadottamista. Rakas harrastuskin on taas pitkän tauon jälkeen alkanut kiehtoa. Se sama, jota nyt varmasti kykenisin harrastamaan ilman suorituspaineita. Koska minä riitän.
– Veera
Veera Lampi, toiminnanohjaaja, Etelän-SYLI ry
