”Äiti, mä haluaisin sulautua luontoon. Niinku sillai, että pukeutuisin vaikka ruskeisiin ja olisin niin kuin se puun runko. Sit mua ei erottaisi kun mä olisin ihan siinä puussa kiinni ja leikkisin olevani se puu.”
Nämä esikouluun ennen aamukahdeksaa lähdössä olevan tyttöni pohdinnat toivat mieleeni Helsingin Sanomissa (20.8.2014) olleen Maaret Kallion blogikirjoituksen ”Mikä ihme myötätunnossa maksaa”. Blogisti kirjoittaa näin: ”Kaipuu tulla tunteissamme myötäkarvaan kohdatuksi elää meissä kaikissa, mutta silti myötätuntoa saa osakseen liian harvoin. Työssään epäonnistunut kohtaa vetäytyvät kollegat, uupunut vielä kovempia kokeneet läheiset ja masentunut ylipirteät neuvojat… Yhtä lailla kurahaalareita raivokkaasti vastustavan pienen, sydänsuruihinsa murtuvan teinin tai yksinäisyydestä kärsivän vanhuksen kohtaamisen ensikeino on sama: myötäeläminen, tunteen kuuleminen ja kokemuksessa nähdyksi tuleminen… Myötätunto on inhimillisyyden taitoa ja puhtaasti ihmisenä ihmiselle olemista. Myötätunto on rohkeutta asettautua hyväksyen rinnalle.”
Lähes pari vuotta äitiyslomalla ja vanhempainvapaalla olleena palasin toissapäivänä takaisin töihin intoa puhkuen. Syksyn kalenteri on täynnä mielenkiintoisia asioista. Ajatus laukkasi pitkin poikin syyskuun ja joulukuun väliä. Tuntui lähes vaikealta istua paikoillaan kun oli niin paljon kaikkea mihin tarttua. Kello tuli 14 iltapäivällä ja oli Kahvihetken, avoimen keskusteluryhmän aika. Oveen koputettiin ja sohvat täyttyivät kulkija kerrallaan. Lopulta meitä oli seitsemän ihmistä saman pöydän ympärillä ja minun harhailevat ajatukseni asettuivat. Sen kaksituntisen aikana konkreettisesti muistin, ettei myötätunnon osoittaminen tarvitse aina edes sanoja. Katse, jonka toinen kulkija luo toiseen, syvä huokaus, kyynel silmäkulmassa, toivon tai oivalluksen pilkahdus silmäkulmassa ovat kaikki myötäelämisen merkkejä, joissa ihminen tulee sellaisenaan, epätäydellisenä mutta/ja arvokkaana täysin kuulluksi, nähdyksi ja hyväksytyksi.
Meillä jokaisella on oma tie. Toiset kompastuvat kiviin ja kantoihin, toiset saavat niistä sopivan ponnahdusalustan eteenpäin. Jokaisen tie on erilainen. Harvoin ymmärrämme miksi minä kompastuin ja toinen ponnisti kolme metriä eteenpäin. Itse olen huomannut, että polvet ruvella on pitkiä matkoja taivallettu, toisinaan pompittu iloisesti toiselta kiveltä toiselle. Ehkä juuri sen rosoisen ja vaihtelevan tien ansiosta voin sydämestäni todeta, että ensimmäisen työpäivän Kahvihetki muistutti, ettei minun palkkapäiväni ole kuun viimeinen päivä. Minun palkkapäiväni on joka päivä, kun työssäni kohtaan kulkijan – kun voin hetkeksi sulautua luontoon, olla läsnä ja lähellä. Ja olla silti erillinen ja omanlainen.
Uura-Liina Lahti, toiminnanohjaaja Etelän-SYLI ry
