Otsikon nimi saattaa olla hieman hämäävä, sillä oma oireiluni alkoi jostain aivan muusta kun syömisestä. Se polku, joka johti syömishäiriööni alkoi ollessani juuri täyttänyt 19 vuotta. Kohtasin silloin tilanteen, joka sillä hetkellä tuntui maailmani musertavalta ja tulevaisuuteni tuhoavalta, sillä sain tietää etten koskaan voisi suuntautua unelmieni uralle tiettyjen tapahtumien vuoksi. Henkinen tasapainoni järkkyi, ja ryhdyin pikkuhiljaa rankaisemaan itseäni. Liikunnan määrä kasvoi kasvamistaan ja syömisen määrä laski samassa suhteessa. Pian koko elämäni oli noiden kahden kehityslinjan tuhoisan yhteisvaikutuksen jatkuva alamäki.
Minun on turhaa väittää etteikö oireiluani olisi näkynyt ulospäin, niin fyysisesti kuin toki toimintani kautta. Jatkuva pakkoliikunta rajoitti käytännössä täysin sosiaalista elämääni ja vei vapaa-aikani. Alaspäin vievä spiraali jatkui jatkumistaan, kunnes jokin muuttui.
Tämä muutoshetki ei ollut mikään tietty tai harkittu tapahtuma. Se ei ollut yksikään kuulemistani kommenteista, eikä se todellakaan syntynyt jostakin suuremmasta ”valaistumisen ideasta”. Olin ollut jo jonkin aikaa erinäisten ammattilaisten kanssa tekemisissä, mutta yhä sairauteni piti yliotetta minusta. Kuitenkin jokin vain ”napsahti”, ja edes pienen hetken näin toivoa muuten niin synkässä elämässäni. Minulla oli vielä mahdollisuus parantua ja repiä itseni ylös siitä suosta johon olin uppoutunut. Tähän tarvitsisin apua niin perheeltänikin kuin ammattilaisiltakin.
Syömishäiriöiden moninaisista ilmenemismuodoista löytyy paljon hyvää ja myös paljon huonoa tietoa internettiin kirjoitettuna. Tietoutta voi myös hakea nykyään suhteellisen laajalti muistakin instansseista. Itse kuitenkin havaitsin, että (kovin yllätyksettömästi) suuri osa tästä tiedosta on suunnattu naisille. Mitä tietomäärään tulee, suhteutetaan siitä suuri osa miehille väärin. Tämä ei ole kenenkään tietoisesti tekemä virhe, vaan johtunee siitä ettei syömishäiriöisiä miespotilaita juuri ole. Itse huomasin kuinka vähäisesti määrätty suunnitelma korjasi painoani juurikin virheellisen skaalautumisen myötä. Kannattaa siis käyttää omia aivoja ja keskittyä tilastojen tai keskiarvojen sijasta omaan tilanteeseen.
Haluaisinkin tällä kirjoituksella rohkaista kaikkia syömishäiriöisiä hakemaan apua ja tietoa ajoissa. Koskaan ei ole ”liian aikaista”, sillä mitä pidemmälle sairaus vie, sitä vaikeampaa toipuminen on. Lisäksi tahtoisin peräänkuuluttaa kaltaisilleni ujoille miehille hakeutumaan hoidon piiriin. Kyllä, olen itsekin tietoinen miespotilaiden leimaantumisesta, mutta tämän yleisyys on ollut pelkoani harvemmassa. Oma henki on jotain abstraktia kauhua tärkeämpi.
Niin, ja vielä siitä avun hakemisesta. Itsekin uskottelin itselleni pitkään, että käytökseni on normaalia ja sitten että voisin parantua omin avuin. Jälkiviisaana kehottaisin itseäni pohtimaan uudestaan.
Julkaisemme kirjoituksen pyynnöstä nimettömänä.
