Tiistai-iltana 28.3. Etelän Sylin toimitiloissa Kaapelitehtaalla kuultiin Petra Kankaan kokemuspuheenvuoro ”Syömishäiriö läheisen silmin”. Petra kertoi siitä, millaista on ollut elää 7 vuotta syömishäiriöön sairastuneen tyttären Annikan (nimi muutettu) kanssa ja millaista on olla tällä matkalla edelleen. Olin itse kuuntelemassa sairastaneen näkökulmasta, pohjalla pieni toive ymmärtää omia vanhempiani millin verran enemmän. Sairastuin bulimiaan ollessani 16-vuotias ja kävin tulevien vuosien aikana läpi lukuisia eri vaiheita sairauden parissa sen monissa muodoissaan, parantuen kuitenkin lopulta melkein kuin yllättäen. Nyt yli kymmenen vuotta sairauden alkamisen jälkeen en vieläkään ole varma tiesikö äitini koko syömishäiriöstä. Isäni kyseli asiasta muutaman kerran, mutta en usko hänenkään olleen kovin selvillä siitä, kuinka täysin sairaus dominoi elämääni. En koskaan ole kokenut tarpeelliseksi keskustella kokemuksistani heidän kanssaan, varsinkaan koska meillä on muuten oikein hyvät välit, mutta en voi sanoa, ettenkö hieman ihmettelisi tätä täydellistä hiljaisuutta aiheen tiimoilta.

Petran kertomus nyt 21-vuotiaasta tyttärestään oli tavallaan niin hurja ja tavallaan niin tuttu, että välillä nauratti, välillä taas en voinut estää kyyneleitä virtaamasta. Etenkin Petran lukiessa pätkiä tyttärensä päiväkirjasta aloin miettiä kuinka universaaleja teini-ikään kuuluvat tunnereaktiot oikeastaan ovat. Toki ne ovat aina yksilöllisiä ja tuntuvat itselle maailman yksityisimmiltä asioilta, mutta tunnistin oitis sen uhman, jääräpäisyyden ja nokkeluuden, joita päiväkirjan sivuilta meidän kuunneltavaksemme valui. Kun syömishäiriö ottaa valtaansa, ei mikään saa käsittämään, kuinka vääristynyt oma maailmankuva on, vaan mieli taipuu käsittämättömiin keksintöihin, jotta syömishäiriötä palvelevan käytöksen saisi onnistumaan. Jos äiti piilottaa vaa’an autotalliin kaiken massiivisen tavaramäärän alle, se kyllä löydetään. Jos kotona ei saa jumpata, se tehdään vaikka sitten salaa keskellä yötä. Jos ambulanssi hakee sairaalaan, kun syömättömyys yltyy hengenvaaralliseksi, ei silti jaksa tajuta miksi äiti aina vain itkee.

Muistan itse vieläkin sen tunteen, kun isä ensimmäistä kertaa yllätti minut oksentamasta. Avasin kylpyhuoneen oven ja siinä hän seisoi, vakava ja hieman välttelevä ilme kasvoillaan. Hän sanoi huomanneensa mitä teen, että minun täytyy lopettaa, että minulle täytyy hankkia apua. Tunsin pelkkää hätää ja häpeää, molempia hirveän vahvoina, ja siitä eteenpäin tein kaikkeni salatakseni toimintani. Millään tapaa isän väliintulo ei saanut minua edes harkitsemaan lopettamista, vaan tahdoin ainoastaan varmistaa, ettei hän saisi minua uudestaan kiinni. Oksentaminen tuntui niin yksityiseltä ja niin välttämättömältä, että isän tunkeutuminen niin lähelle tuntui sietämättömältä. Toki myöhemmin olen ollut hänen puuttumisestaan kiitollinen, mutta 16-vuotiaana tahdoin vain olla rauhassa.

Yksi Petran tyttären sairastumisen alkuajoilta mieleen jäänyt asia oli terkkarin kommentti siitä, kuinka Annikan pitäisi yläasteelle siirtyessä olla varovainen, ettei hänestä tule lian iso. Petra koetti vakuuttaa sen viitanneen Annikan pituuteen, mutta tietenkään tällaiset paikkaukset eivät täysin korjaa mieleen iskostunutta ajatusta siitä, että on olemassa oikeanlaisia ja vääränlaisia kokoja. Yksittäisten kommenttien osuus syömishäiriön kehittymisessä voi olla jos nyt ei ratkaiseva niin lähellä sitä. Itse imin koko sairausajan itseeni ulkopuolisten mielipiteitä ulkonäöstäni, ja vaikka kuinka tahdoin olla vahva ja itsevarma, käsittelin niitä ja mukauduin niihin vähintään tiedostamattani, useimmiten myös tarkoituksella. Jos joku sanoi mitä tahansa kehooni liittyvää, pureskelin sanat jälkeenpäin millimetrin kokoisiin osiin ja kääntelin ja vääntelin niihin kätkeytynyttä viestiä. Kun olin ensimmäistä kertaa toipumassa bulimiasta, laitoin erääseen internetin kuvapalveluun kuvan, jossa olin siskoni kanssa lomalla syömässä jätskiä. Eräs kaveripoika kommentoi siihen jotakin sen suuntaista, että ”ootpas sä pyöristynyt sitten viime näkemän”. Sen lukeminen tuntui niin pahalta, että vatsassani muljahti, ja vietin seuraavan tunnin päiväkirjani parissa psyykaten itseäni siihen, etten antaisi yhden hölmön kommentin pilata hetkellistä mielenrauhaa kehoni uuden, hieman menneitä kuukausia suuremman koon suhteen. Tällaisten asioiden takia en vanhemmalla iällä ole pystynyt suhtautumaan edes myönteisiin kommentteihin aina täysin neutraalisti. Toki ne tuntuvat hyvältä, mutta onko välttämätöntä reagoida toisen ihmisen ulkonäköön? Millaisia sääntöjä ne yhteiskuntaamme luovat ja mitä ihanteita ylläpitävät? Ulkonäkö on niin subjektiivinen ja osittain myös niin täysin oman vaikutusvallan ulkopuolella oleva asia, että on täyttä hulluutta, kuinka paljon painoarvoa sille annetaan.

Yksi asia Petran puheissa kiinnitti erityisesti huomioni. Hän kuvaili Annikan sairauden alkuvaiheita ja niitä hälytysmerkkejä, jotka ensin jäivät häneltä huomaamatta. Jälkeenpäin näitä aikoja miettiessään Petra oli tullut siihen tulokseen, että ihminen on halutessaan hyvin taitava sulkemaan pois kaiken pahan ja huijaamaan itsensä luulemaan, että kaikki on hyvin silloinkin, kun niin ei suinkaan ole. Olen aina ajatellut, että äitini on ollut aivan pakko jollain tasolla tiedostaa, mitä elämässäni tapahtui, sillä en usko, että on mahdollista asua kaksi vuotta saman katon alla ihmisen kanssa, joka oksentaa päivittäin ja laihtuu kausittain kilokaupalla ilman että tajuaisi tästä yhtään mitään. En missään nimessä syytä äitiäni, ja varsinkin silloin olin suorastaan onnessani, ettei hän kiinnittänyt huomiota tekemisiini, mutta on jollain lailla helpottavaa ymmärtää hänen valintaansa taas vähän paremmin.

Uskon myös, että ihmisen tietoisuus kykenee paljon ihmeellisempiin asioihin kuin me edes käsitämme, ja että omat uskomukset luovat ympäröivän maailman. Kun kuuntelin Petran ja muiden paikalle kerääntyneiden vanhempien kokemuksia, tuntui syömishäiriö aivan uudella tavalla epäreilulta. Se on sairastuneelle sanoinkuvaamattoman rankkaa, mutta niin on myös läheisille. En lainkaan ihmettele, että tuska oman tyttären tai pojan sairastumisesta voi kasvaa niin suureksi, että asian mieluummin työntää tiedostamattomaan. En toki tiedä kokiko äitini asian näin, mutta koki miten koki, hän on varmasti toiminut parhaan kykynsä mukaan. Tätä olisin tahtonut sanoa myös kaikille paikalla oleville vanhemmille: en usko että voit vanhempana tehdä mitään väärin. Vanhemman rakkaus lapseensa on tavallaan elinikäinen suoja, joka varmistaa, että toimit aina parhaan tietämyksesi ja tahtosi mukaan. Et voi hoitaa lastasi väärin. Tiedän kuinka valtavaa epätoivoa syömishäiriö voi aiheuttaa, koska paraneminen harvemmin tapahtuu suoraviivaisesti ja selkeästi, ja usein tuntuu siltä, että se on elinikäinen kirous, joka aina uudestaan ja uudestaan vetää mukanaan pimeään. Mutta ei se ole elinikäinen kirous.

Yksi toistuva teema illan aikana oli hoidon saaminen ja etenkin sen vaikeus. Minulla on ollut se käsitys, että edes kaikkein kipeimmin hoitoa tarvitsevat eivät aina sitä saa, mutta Petran kertomat kokemukset vuosien varrelta nostivat ymmärrykseni aivan uudelle tasolle. Kuulostaa aivan käsittämättömältä, että tyttö, joka yksinkertaisesti ei syö, ei mitään, käännytetään pois, koska osastolla ei ole tilaa. Moni mukana olleista oli täysin samaa mieltä, varsinkin sen suhteen kuinka vaikeaa on saada apua arkipäivän tilanteisiin konkretian tasolla. Ruokaohjeita ja liikuntakieltoja on kyllä helppo kirjoittaa paperille ja lähettää vanhempi ja lapsi kotiin, mutta kuinka syöminen toteutetaan käytännössä, jos sairastunut ei siihen suostu? En edes itse tiedä vastausta tähän, sillä kuka tietää millaisiin äärimmäisyyksiin olisin mennyt välttääkseni syömisen, jos minut olisi siihen pakotettu.

Petra toi myös esiin sen, kuinka raskasta on kaiken sairauden aiheuttaman tuskan alla painia ongelman kanssa lähes yksin, ja kuinka kohtuuttoman suuri vastuu vanhemmalle helposti kasataan hoitohenkilökunnan puolelta. Jäin tämän seurauksena pohtimaan, kuinka syömishäiriöön ei välttämättä edelleenkään suhtauduta samalla vakavuudella kuin sairauksiin yleensä. Sillä missä muussa hengenvaarallisessa tilassa potilas lähetetään kotiin selviytymään vanhempiensa avulla? Missä muussa hengenvaarallisessa tilassa ambulanssin itsetuhoiselle lapselleen soittaneelle vanhemmalle sanotaan, että hänen on itse ajettava lapsensa sairaalaan? Missä muussa hengenvaarallisessa tilassa osastolla oleva potilas lähetetään kesäksi kotiin, koska osasto menee kesätauolle? Petran puhuessa yhteisöllisyyden merkityksestä ja esimerkiksi naapureiden mahdollisuuksista auttaa mietin, miksi ihmeessä meillä on tapana koteloitua omien suppeiden lähipiiriemme sisään ja suhtautua ongelmiin niin, että sillä kuormitetaan vain ja ainoastaan itseämme jos vain suinkin voi. Uskon että mahdollisuuden saadessaan kuka tahansa antaisi ilomielin apua kykyjensä mukaan, mutta rohkeutta kysyä ei välttämättä löydy. Niin ihminen löytää sisältään uskomattoman määrän voimavaroja, mutta vain koska on äärimmäinen pakko. Eräs äiti toi esiin sen, kuinka hän voi huonommin aina kun hänen sairastava tyttärensä voi paremmin, mikä kuulosti järkeenkäyvältä mutta pelottavalta esimerkiltä siitä, kuinka mieli sopeutuu hädän äärellä. Lapsensa eteen tekee tietenkin kaikkensa, mutta miten itse selviää?

Tilan tyhjennyttyä jäin hetkeksi istumaan hipihiljaiseen huoneeseen miettimään omaa matkaani, joka on sairastamisen osalta jokin aika sitten lopullisesti päättynyt. Tunsin valtavaa surua kaiken kuulemani johdosta, kaikkien niiden ihmisten vuoksi, joiden kokemuksia illan aikana olin kuullut, mutta entistä suurempaa kiitollisuutta siitä, että saan olla tässä pisteessä missä olen. Hetken tuntui siltä, että kaikki tahdonvoimani kerääntyi yhdeksi möykyksi ja lähetti toiveen kaikille syömishäiriötä sairastaville: tahtoisin että kaikki saisivat tuntea elämän täyden kauneuden ja rakkauden, sillä se on jokaiselle mahdollista, niin käsittämättömän kaukaiselta tai valheelliselta kuin se voikin tällä hetkellä tuntua. Kiitos Petra kun kerroit sinun ja Annikan tarinan ❤ Ja ääretön määrä voimia kaikille, jotka joutuvat taistelemaan samojen asioiden kanssa.

-Riina-