Tammikuu on kaikenlaisten dieettien ja elämäntapamuutosten kulta-aikaa. Treenien uusimpia tuulia markkinoidaan joka tuutista ja kuntosaleilla on väkeä kuin merenmutaa. Tiedän, koska olen itsekin aloittanut aikuisikäni aikana lukemattomia kuntoremontteja nimenomaan alku vuodesta.
Viime vuosina nousua ovat tehneet erilaiset nettivalmennukset. Ideana näissä on tarjota osallistujille dieetti, jota noudatetaan määräaika. Lisäksi tyypillisessä valmennuksessa voi olla mukana kunto-ohjelma, kysymys-vastauspalvelu asiantuntijalta sekä keskustelukanava muiden osallistujien kanssa. Valmennuksesta riippuen tavoitteena markkinoidaan esimerkiksi painonpudotusta, lihasmassan kasvatusta, tiukkaa bikinikroppaa, elimistön puhdistusta tai parhaimmillaan pelkkiä pyöreitä pakaroita.
Itse tartuin nettivalmennukseen toissa vuonna, kun pidin itseäni liian lihavana rannalle. Alku 10 viikon mittaisessa valmennusjaksossa oli kuherruskuukautta. Olin innoissani – noudatin kalorintarkasti annettua ruokavaliota ja treenimääriä. Määrät olivat hurjia: rankka treeni piti tehdä lähes joka päivä samalla, kun dieetin energiamäärä ei riittänyt kattamaan edes päivän peruskulutusta.
Nettivalmennus etäännytti minut hyvin nopeasti tavallisesta sosiaalisesta elämästäni. Omien valintojen selittelyn sijaan oli mukavampi olla itsekseen, kun sai rauhassa toteuttaa dieettiä ja treeniä. En halunnut epäonnistua – halusin olla sitkeä kuten kaikki muutkin mimmit, jotka postittivat viikoittain treeni-, annos- ja kropan muutoskuvia omaan Facebook-ryhmäämme.
Jos työpaikalla oli tarjolla ravintolalounas, minä kieltäydyin. Kun ystäväni kysyivät bisselle, minä heiluttelin omaa sheikkeriä ja tuomitsin touhun mielessäni epäterveellisenä ja lyhytnäköisenä. Läheiseni syntymäpäiväjuhlilla pilkoin itselleni naposteltavaksi proteiinipatukan ja omenaa sen sijaan, että olisin ottanut siivun sankarin itse leipomaa kakkua.
Ravinto ja treeni hallitsivat ajatuksia ja elämää joka päivä. Ulkopuoliset eivät tajunneet, miksi meillä osallistujilla oli joka paikassa tarkkaan ennalta punnitut eväät mukana – valmennusryhmä tajusi ja tuki. Tyttö, joka erehtyi yhtenä päivänä postittamaan ryhmään kuvan puoliksi syödystä suklaalevystä, haukuttiin lyttyyn: ”miksi lähetät tänne kuvan houkutuksesta?”. Jos joku viikkojen aikana tunnusti repsahtaneensa, osa suhtautui siihen hyvinkin myötämielisesti ja kannustavasti, mutta osalta tuli raakaa palautetta ”Tämä on vain kymmenen viikkoa. Miten vaikeaa voi olla repsahtamatta?”
Jatkoin viikkoja tiukkaa elämäntyyliä. Viimeisillä viikoilla lopulta tapahtui repsahdus: eräissä sukujuhlissa erehdyin syömään sipsejä ja leivosta. Morkkis oli murskaava: tunsin itseni täysin epäonnistuneeksi. Aiempien repsahtajien saama palaute tuoreena mielessä en voinut kääntyä nettiryhmän puoleen. Puhumattakaan ystävistä, joita olin viime aikoina laiminlyönyt uuden elämäntyylini myötä. En kerta kaikkiaan voinut myöntää epäonnistuneeni.
Yhden leivoksen syöminen sai minut tuntemaan itseni ainakin 100 kiloa lihavammaksi, ja niinpä padot aukesivat: nettivalmennus ei ollut minulle käänne kohti timmiä elämää, vaan viimeinen sysäys kohti rankkaa bulimiaa. En syytä sairastumisestani pelkkää nettivalmennusta. Syömishäiriö on usein monen osatekijän summa, ja sellaisena se on myös osattava nähdä.
Nettivalmennuksia harkitsevien toivoisin kuitenkin ottavan huomioon seuraavat asiat: Valmennukset ovat bisnestä, jossa liikkuu suuret summat rahaa. Kuten photoshopattu kosmetiikkamainos sisältää valheellisen mielikuvan silkkisestä ihosta, nettivalmennus markkinoi illuusiota täydellisestä kropasta, jota ei oikeasti ole olemassakaan. Joukkonettivalmennukset eivät koskaan ole yksilöllisiä, vaikka saattavat itseään niin mainostaakin – ryhmät saavat aina täsmälleen samanlaiset ohjeet erilaisista lähtökohdista huolimatta. Ruudun takana möllöttävä etävalmentaja ei ole tavannut sinua eikä siksi voi mitenkään tietää mikä juuri sinulle on parasta.
Kun panoksena on raha, eivät valmennuksia järjestävät yhtiöt myöskään välitä, keneltä se tulee: valmennuksessa, jossa itse olin mukana, oli myös useita alaikäisiä tyttöjä sekä ihmisiä, joilla oli ennestään ollut pahoja ongelmia syömisen ja treenin kanssa. Yritysten nettisivuilla ei ole ikärajoja valmennuksiin tai minkäänlaista kehotusta harkita valmennukseen ryhtymistä mikäli taustalla on syömishäiriötä tai muuta sairautta.
Valmennusjaksoilla on valitettavia yhtäläisyyksiä syömishäiriösairauksiin, esimerkiksi kurinalainen toiminta ravinnon ja treenin suhteen sekä vertailulle altistava ympäristö. On myös valmennuksia, joissa järjestävä yritys palkitsee kurinalaisimmin suoriutuneen ”voittajan” tuntuvalla palkinnolla.
Tiukat dieetit ja kuntokuurit ovat mahdottomia ylläpitää elämäntapana. Nettivalmennukset ovat äärimmäisiä jaksoja, joiden aikana repsahduksia ei saa tulla. Annetaan ymmärtää, että jos kerrankin mokaat, ei ole valmennuksen vika että tulokset eivät ole sitä mitä luvattiin. Sinulle kerrottiin mitä pitää tehdä, mutta epäonnistuit.
Muu elämä on sovitettava valmennuksen rytmiin. Fitnesskropan jatkuvan ylläpidon vaatima aika on väkisinkin pois jostain muusta: ystäviltä, sukulaisilta, mielenterveydestä, fyysisestä terveydestä, harrastuksista, koulusta, työstä, muusta sosiaalisesta elämästä… Onko se sen arvoista?
Sittemmin olen keskittynyt huolehtimaan nykyisestä bikinikropastani, joka on muuten hyvä juuri sellaisena kun se on. Täydellistä kroppaa ei tarvitse mihinkään, sen sijaan itse eläminen voi unohtua sitä tavoitellessa.
Jos harkitset vuoden alkuun nettivalmennusta, suosittelen harkitsemaan vielä toiseen kertaan. Käytä rahasi mieluummin johonkin, joka ihan oikeasti tekee sinut onnelliseksi juuri tänään. One life 🙂
Hyvää alkanutta vuotta! – Petra
