Minun on hyvin vaikea katsoa kuvia itsestäni niiltä ajoilta, kun olin sairas. Törröttävät luuni, tikkuraajani ja lasittunut tyhjä katseeni kertovat hyvin surullista tarinaa. Se en ole minä, joka kuvista katsoo, se on anoreksia. Sairaus ei kuihduttanut vain kehoani, se kuihdutti minut myös sisältä. Oma persoonani katosi pois sairaiden ajatusten tieltä, jotka oli ohjelmoitu palvelemaan vain yhtä tarkoitusta. Ja se tarkoitus oli laihtuminen.
En enää välittänyt muusta, muu elämä oli vain sumua kirkkaiden anorektisten ajatusten ympärillä. Saatoin katsella itseäni monta kertaa päivässä peilistä ja miettiä kuinka paljon kapeammaksi vielä haluan vyötäröni, enkä ollenkaan nähnyt kuinka sairaalloisen kapea se jo olikaan. Jumppasin kotona iltaisin ja usein öisinkin, kun kukaan ei ollut näkemässä ja omien rääkkien lisäksi kävin vielä ryhmäliikuntatunneilla mahdollisimman monta kertaa viikossa. Jumppaan oli mentävä, vaikka olisi ollut kipeäkin olo. Oli vain pakko, vaihtoehtoja ei ollut.
Syöminen kuormitti ajatuksiani vähintäänkin yhtä paljon kuin liikunta. Herkkujen suhteen ryhdyin totaalikieltäytyjäksi jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja lopulta homma meni niin, että mitä tahansa söinkin, niin se laukaisi ajatukset lihomisesta ja pakosta kuluttaa se, mitä on syönyt. Koulussa en syönyt juuri mitään ja kotonakin vain sellaista ruokaa, minkä sisällön ja ravintopitoisuudet tiesin tarkalleen. Määristä olin yhtälailla tinkimätön. Ruuasta oli tullut numeroita. Rasvaisia, sokerisia ja kalorisia, ahdistavia numeroita.
Tällä menolla kerkesin laihduttaa itseäni hyvän aikaa ennen kuin ”jäin kiinni” terveydenhoitajan tarkastuksessa alipainon ja pois jääneiden kuukautisten vuoksi ja jouduin aloittamaan säännöllisissä punnituksissa juoksemisen koulussa. Mutta meno ei miksikään muuttunut, oikeastaan päinvastoin kun vaa’alla näin aina riemukseni painon pudonneen vain lisää ja terkan sanat olivat kuin kehuja. Täähän todella toimii tää juttu, jes! Punnitsin itseäni kotonakin monta kertaa päivässä ja tavoitepainot alenivat aina edellisen tavoitteen täytyttyä. Vaa’an lukeman alentamiseen jäi koukkuun ja ”syö nyt” toitotukset menivät ohi korvien. En edes ymmärtänyt, mitä kaikki hössöttivät niin paljon, koska en nähnyt toiminnassani mitään epänormaalia. Ihmisten puheet olivat ristiriidassa sen kanssa, mitä näin peilistä. Minullako muka anoreksia? Enhän ollut edes laiha!
Siinä ei ollut mitään epänormaalia, että kavereita en juuri enää nähnyt muualla kun koulussa. Ettei vaan olisi joutunut syömään jotain tai selittämään miksi ei syö tai jättämään jumppaa väliin. Kahvilakäynnit koulun jälkeen, leffat, illanistujaiset, kaikki jäi pois. Siinäkään ei ollut mitään epänormaalia, että palelin villanutut niskassa kesähelteelläkin tai että yöllä nukkuessa törröttävät luut painoivat iholleni mustelmia. Enhän ollut sairas.
Anoreksia oli sumentanut elämäni ja ajatteluni täysin. Olin kahleissa, enkä tajunnut sitä edes itse. Kunnes eräs ravitsemusterapeutti lopulta kaikkensa yrittäneenä sanoi minulle suoraan, että jos jatkat näin, niin kuolema ei ole kaukana. Ja noista sanoista olen vieläkin todella kiitollinen, koska siinä itkiessäni tajusin ehkä ensi kertaa, että tarvitsen apua.
-Eveliina
